Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

perjantai 18. syyskuuta 2020

Sotapäälliköt ja taisteluissa kuolleet

Olen kuunnellut historioitsija Antony Beevorin teosta Toinen maailmansota. Beevor kuvailee tapahtumia sekä makro- että mikro-näkökulmista eikä kaunistele niitä millään tavoin. Sota näyttäytyy kauhistuttavana kärsimyksenä, ja ihmisluonnon raadollisuus ja julmuus puistattavat. 

Niitä henkiin jääneitä sotilaita, jotka ovat menestyneet, on tapana palkita kunniamerkein, ylennyksin ja muunlaisin huomionosoituksin. 

Ihmettelen, miten suuria joukkoja johtavat upseerit pystyvät toimimaan äärimmäisissä tilanteissa. Miten he pystyvät ajattelemaan kirkkaasti ja unohtamaan tappiot? Mitkä asiat heitä motivoivat?

Ylimmän sotilasjohdon yläpuolella on poliittinen johto, joka antaa yleiset suuntaviivat. Poliittinen johto luo paineen edistyä ja kärttää sotilasjohdolta tuloksia. Pahimmillaan se saattaa sotkea asioita. Brittikenraalit joutuivat sietämään poukkoilevaa Churchilliä ja hänen loputtomia ideoitaan. 

Toisen maailmansodan lopussa Stalinille oli tärkeää, että Neuvostoliiton joukot ehtivät ensimmäisenä Berliiniin. Liittoutuneita tällainen symbolinen tapahtuma ei juuri kiinnostanut.  

Suntyi kahden marsalkan joukkojen välinen kilpajuoksu, joka sai hirveitä muotoja. Stalin motivoi joukkoja antamalla niille luvan raiskata. Uhrien määräksi on arvioitu noin kolme miljoonaa naista ja tyttöä. Esimiehet eivät useinkaan puuttuneet tapahtumien kulkuun. Joku eversti saattoi jopa asettua raiskausjonoon odottamaan vuoroaan. 

Sodasta on jalous kaukana. Tykkituli ja pommituksen tappavat omia joukkoja. Vankeja ja mieleltään järkkyneitä teloitetaan. Siviilejä kuolee pommituksissa. Sotilaat ryöstelevät ja tuhoavat omaisuutta. Merkityksettömien kohteiden valtaukset saattavat aiheuttaa suuria miestappioita. Haavoittuneita jätetään kuolemaan tai murskataan panssarivaunujen telaketjujen alle. 

Muistan, kuinka kauan sitten eräs veteraani kertoi minulle kiskobussissa jostakin operaatiosta palaavista suomalaisista sotilaista. Heitä luultiin vihollisiksi ja tappioita tuli. 

Kun liittoutuneet etenivät Italian saappaanvartta pohjoiseen, amerikkalainen kenraali Mark Clark halusi ehtiä ensimmäisenä Roomaan, jolla ei ollut sotilaallista merkitystä ja jota ei puolustettu. Tämän seurauksena Saksan 10. armeija onnistui luiskahtamaan Trasimenen linjan yli ja liittymään Saksan muuhun armeijaan. 

Saksalaiset käyttivät hirvittävää keinoa vihollisen joukkojen tuhoamiseen. He saattoivat piirittää suurta joukkoa sotilaita ja antaa heidän kuolla nälkään. Tällainen yritys oli myös Leningradin piiritys, jossa uhreina olivat ensisijaisesti siviilit. 

Korkea-arvoisten mitalien myöntämisen perusteissa voidaan mainita ansioina muun muassa esimerkillisyys, peikkeuksellinen rohkeus, tärkeiden tavoitteiden saavuttaminen, operaation onnistuminen, uhraus tai vaaran kohtaaminen. 

Kun upseerit punnitsevat vaihtoehtoisia toimintatapoje, he ehkä ajattelevat isänmaan etua, esivallan käskyjä ja odotuksia, mahdollisia tappioita, omaa mainetta ja tulevaisuutta ja kenties päätöksen merkitystä omille läheisisille. Heidät saatettaisiin jälkeenpäin erottaa ja jopa teloittaa. 

Taisteluissa avautuu ja sulkeutuu tilaisuuksia, joita voidaan käyttää tai olla käyttämättä. Jos johtaja ei tartu tilaisuuteen, häntä voidaan moittia toimimattomuudesta ja miehistö saattaa turhautua. Jos upseerilla on karismaa, hän osaa kannustaa joukkonsa hyökkäykseen, vaikka tietää, että kaikki eivät palaa. 

Urho Kekkonen on hämmästellyt päämajan operaatioista vastanneen kenraali Airon tyyneyttä, Airo oli Mannerheimin lähin mies. Airo kommentoi sanottua ohjelmassa Vaikeneva kenraali A.F. Airo. Kenraalin mukaan hermostuneisuus olisi tarttunut alaisiin ja näistä aina rintamalle saakka. 

Ulkoisen uhan alla maa tarvitsee päteviä upseereja johtamaan uhkaa torjuvia joukkoja. On sanottu, että jos maassa ei ole omaa armeijaa, siellä on jonkun muun armeija. Kylmäpäiset upseerit pystyvät toimimaan sekasortoisissa tilanteissa. Heidän neuvokkuutensa saattaa säästää myös ihmishenkiä. He joutuvat unohtamaan äsken päättyneen taistelun hinnan ja suuntaamaan katseensa eteenpäin. 

Äitini isä lepää sankarihaudassa Keski-Porin kirkon edustalla. Han kaatui talvisodan kolmanneksi viimeisenä päivänä Viipurinlahden taistelussa. Hän ei tietääkseni saanut yhtään mitalia. Hänen vaimonsa taisi saada jonkun sotaleskille jaettavan. Isoisäni oli rivimies ja teki ymmärtääkseni sen, mitä hänen odotettiin tekevän. Äitin nuorin sisko taitaa olla ainoa, jolla on vielä hänestä jokin mielikuva. 

Sotapäälliköt jäävät historiaan. Toivon myös, että sodissa henkensä menettäneiden ja muiden sodissa kärsineiden muisto saa elää. 


 






Ei kommentteja: