Lymfoomasta selvinnyt, akuutista leukemiasta toipuva mies rakentaa uutta taiteilijaelämää

torstai 7. joulukuuta 2017

Mitä on suomalaisuus?

Minua hämmästyttää, kuinka selvästi tunnen siirtyneeni uudelle vuosisadalle. Mielestäni en kokenut samanlaista, kun vuosituhat vaihtui.

Minulla on sellainen olo, että olen siirtynyt uudelle radalle. Kummallista on, että tunnen näin yksilönä, mutta en yhtä selvästi kollektiivisesti. Olen Suomen osa.

Äskettäin olin yllättynyt siitä, kuinka tärkeältä minusta tuntui yrittää saada vertaisikäiset kunniavartijat Keski-Porin sankarihautausmaalle, jossa äitini isä lepää. Tavoite osoittautui mahdottomaksi.

Nämä tuntemukset kertovat jostakin, mutta minun on vaikea analysoida, mistä on kysymys.

Silloin tällöin pohditaan, mitkä asiat erityisesti kertovat suomalaisuudesta. Esimerkkeinä saatetaan mainita akankantokisa, kyky olla hiljaa seurassa, sulkeutuneisuus, rehellisyys tai muita vastaavia ominaisuuksiamme tai tapojamme.

Onko outouden korostaminen erityisesti suomalaista? Ovatko suopotkupallo, akankanto tai saappaanheitto jotakin kalevalaisista juuristamme kumpuavaa? Tuskin. Ne ovat sinänsä hassuja keksintöjä, mutta minusta kuitenkin keinotekoisia tarralappuja fasadissamme.

Eräs Hesarin toimittaja kirjoitti äskettäin kolumnissaan, että suomalaisten pitäisi oppia käyttämään valkoisia valheita. Monessa maassa on tavattaessa tapana kysyä "Mitä kuuluu?". Ainoa oikea tapa vastata on "Kiitos hyvää" tai muuta vastaavaa.

Ranskalainen sanoo Ça va? tavatessaan jonkun tuttavansa. Kirjaimellisesti se on suunnilleen "Miten menee?" Minimalistisessa kommunikoinnissa sama riittää vastaukseksi, mutta kun lisää vielä bien niin tulee kertoneeksi, että hyvin menee. Sydäntä ei kuulu purkaa.

Suunnilleen samaan suuntaan on suomalainenkin käytäntö kehittynyt, mutta minä tunnen omakseni vastaukset "Siinähän tuo", "Mitäpä tässä kummempaa" tai "Ei hassumpaa". Jäiden polttaminen on jo kulunut loppuun. Minusta tällaiset ilmaukset kumpuavat perisuomalaista mielenlaadusta. Vastataan väljän vaatimattomasti.

Hesarin toimittaja haluaisi kai silotella tällaista suomalaista tapakulttuuria kansainväliseen suuntaan. Olisi hölmöä väittää, ettei kansainvälinen vuorovaikutus ole tärkeää. Mielestäni terve suhtautuminen muihin perustuu oman identiteetin arvostamiseen. Luonteva kanssakäyminen ei luonnistu näyttelemällä. "Arvaa oma arvosi, anna arvo toisellekin."

Ehkä suomalaisuutta on vaikea määritellä kuten rakkautta tai taidetta. Kaikki tietävät, että kumpaakin on olemassa, mutta harva osaa sanoa napakasti, mitä ne tarkoittavat.






Ei kommentteja: