Anne kommentoi keskiviikkoista postaustani:
"Olen sitä mieltä, että vaaditaan suunnittelua; päätöksentekoa, mitä aikoo tehdä. Ja oma vauhtinsa ja voimansa on tunnettava. Jos aikoo maalata leppoisasti parasta mahdollista, niin sitten varaa aikaa ja toteuttaa sen. Vaikka se ei jossakin mielessä olisi "tarpeeksi". Jos aikoo saada valmiiksi kuusi työtä tiettyyn päivämäärään mennessä on toimittava sen mukaan ja hyväksyttävä kiire yhtenä työskentelyn elementtinä.Minähän valitsen lähes aina tuon jälkimmäisen reitin, mutta ehkei se tuota parasta mahdollista lopputulosta. En olekaan leppoisa.Asiaa monimutkaistaa, että tietynasteinen stressi on tarpeen jotta alkaisi tuloksia syntyä, kuten tiedetään. Ja asiaa monimutkaistaa myös se, että teemme muutakin kuin taidetta. Jokaisella toivotulla elämänalueella on suunniteltava, mitä siellä aikoo saavuttaa. Sen suunnittelun kun oppisi niin olisi hyvä."
Kiitos Anne kovasti sparrauksesta. Pohdiskellaanpa vielä.
Monimutkaista on. Kahden viimeisimmän työni tekeminen on ollut hidasta ja väkinäistä, mutta sain niistä tänään oikein positiivisen kritiikin ohjaajaltani. Kun tutkailimme loppukesällä lomakauden satoa porukalla, tuolloin arvioiva opettaja piti minun tauluistani parhaana työtä, jonka olin huitaissut hyvin nopeasti myöhään illalla joukon jatkoksi.
Noinhan se maalaaminen menee - kuten Anne kirjoittaa - silloin, kun se kytketään markkinatalouden viitekehykseen ja niin on pakko tehdäkin, jos aikoo leipänsä niillä töillä hankkia. Ei siitä muutoin mitään tule ellei joku mesenaatti sitten ota siipiensä suojaa.
Tuossa projektityöskentelymallissa on sellainen ongelma, että kärjistäen sanoen siinä pitäisi pystyä arvioimaan kuinka kauan maalaa taulua per neliömetri. Moni varmaan pystyy tuohon, mutta minulle se on ylivoimasta. Minä en pysty alottaessani sanomaan, minkälainen työstä tulee ja kauanko sen tekemiseen menee. Tietenkin mielessäni on jokinlainen ajatus siitä, mitä alan tehdä, mutta lopputulosta en tarkoin tiedä etukäteen. Prosessin aikana saan virikkeitä, enkä pysty pidättelemään ajatuksiani jollakin suunnitellulla polulla. Siksi myös ajan arvioiminen on hankalaa.
Tähän voidaan sanoa, että pitää vain opetella. No, olen aikoinaan omaksunut sen tyyppisen ajattelun siinä määrin kuin se on minulle ollut mahdollista, mutta ymmärrän nyt sen olevan minun luonnolleni vaikeaa ja siksi kovin energiaa kuluttavaa. Tavoitteellisuus on hankalaa, koska innostun ja arvioin asioita liian optimistisesti. sitten joudun pulaan.
Nykymaailma arvostaa projektimaista "löysät pois" -tyyppistä työskentelyä. Sitäpaitsi vaihtotalous ei pelaa ilman suunnitelmallisen järjestelmällistä toimintaa. Tämän tyyppiseen varmaan korkeimmilla taideopetuksen asteilla opiskelijoita valmennetaan.
Olen usein pohtinut taiteen ja markkinatalouden suhdetta. Monilla taidealoilla siinä ei käsittääkseni olekaan erityisiä ongelmia. Ajatellaan vaikkapa design -alaa, esittävää musiikkia jne.
Välillä minusta tuntuu, että kuvataide ei oikein voi olla varsinainen ammatti. Jo liike-elämän ydinasetelma, tuotteiden suunnitteleminen asiakkaiden tarpeisiin, on hankala, koska mieluummin tuotetaan teoksia omien ajatuksien pohjalta ja ne sitten menevät kaupaksi tai eivät mene.
Olen kysellyt itseltäni, miksi kuvataide ei voisi olla normaalia vaihdantataloutta. Jani Leinonen sellaisilla asioilla sanojensa mukaan leikitteleekin. En kuitenkaan onnistu vääntämään mielessäni kuvataidetta tavaratuotantomalliin ilman, että se alkaisi tuntua pinnalliselta. Talouselämä -lehdessä oli kirjattu kunnon yrittäjän vaatimuksia, joista yhdeksi mainittiin se, että pitää ajatella vain tuottoja. Sen pohjalta minun kannattaisi panna vapaa-aikani johonkin muuhun. Minua voidaan sanoa romanttiseksi ja vanhanaikaiseksi, mutta haluan tässä kuunnella sydänääniäni.
Vaihdantataloudessa merkityksellistä on tuotannon lopputulokset, eikä asiakasta tuotantoprosessi kiinnosta. No, tuskin usein kuvataiteen ostajaakaan. Minulle kuitenkin taiteentekijänä prosessin merkitys on suuri, on toki lopputuloksenkin.
Päivän taideviite: Palautetta ohjaajalta.
Päivän pieni (oikeasti iso) ilo: Sain babysitata alle kahden vuoden ikäistä prinsessaa -lapsenlastani. Leikittiin, luettiin ja katsottiin kissavideoita Youtubesta. Tässä muuten lystikäs pätkä; Jousiorkesteri ja pianosolistina kissa.
Artikkeli on julkaistu 23.10.2009 blogissa "Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti