TORSTAI 22. LOKAKUUTA 2009
Olen saanut kokea hetkiä, jotka ovat olleet minulle harvinaisia. Olen tavoittanut joinakin päivinä tunteen siitä, että minun ei tarvitse ehtiä mihinkään. Minun ei tarvitse odottaa, että tulee jokin loma, jotta voin rauhoittua ja tehdä sitä tai tätä. Ei "sitku" vaan tässä ja nyt. Tavallinen arki on ok. Työ pitää hoitaa, mutta on monia muita asioita, joihin kiire syntyy omassa päässä. Voin työpäivän jälkeen rentoutua ja puuhastella mitä huvittaa.
Menen huomenna taidekoululle palaveriin ja tapaan myös ohjaajani. Vien mukanani kaksi työtä, jotka molemmat ovat keskeneräisiä. Voisin yrittää punnertaa vielä tänä iltana, mutta enpä taida. Ei tämä homma siihen kaadu.
Tunnen että olen saanut välillä otteen jostakin erityisestä. Haluan saada otteen tukevammaksi. Saippua luiskahtaa niin helposti kädestä. Puristaminen kuitenkin pahentaa asiaa. Tässä paremman otteen saa höllentämällä.
Hapuilen vielä. Toivottavasti en hukkaa tätä löytynyttä langanpäätä.
Päivän pieni ilo: Minut oli koulussa kutsuttu erääseen tilaisuuteen, joka meni osittain päällekkäin aamupäivän toppituntiparini kanssa. Olin lähettänyt asianomaiselle ryhmälle sähköpostitse tehtävän. Olisi voinut käydä niin, että harva opiskelija olisi vaivautunut paikalle. Pistäydyin tilaisuudesta tunnin alkamisen aikoihin katsomassa tilannetta ja totesin, että ihan hyvin oli porukkaa paikalla. Ohjeistin heidätlähdin ja tulin takaisin tilaisuuden loputtua. Opiskelijat olivat tehneet hvyin hommia tällä välin.
Menen huomenna taidekoululle palaveriin ja tapaan myös ohjaajani. Vien mukanani kaksi työtä, jotka molemmat ovat keskeneräisiä. Voisin yrittää punnertaa vielä tänä iltana, mutta enpä taida. Ei tämä homma siihen kaadu.
Tunnen että olen saanut välillä otteen jostakin erityisestä. Haluan saada otteen tukevammaksi. Saippua luiskahtaa niin helposti kädestä. Puristaminen kuitenkin pahentaa asiaa. Tässä paremman otteen saa höllentämällä.
Hapuilen vielä. Toivottavasti en hukkaa tätä löytynyttä langanpäätä.
Päivän pieni ilo: Minut oli koulussa kutsuttu erääseen tilaisuuteen, joka meni osittain päällekkäin aamupäivän toppituntiparini kanssa. Olin lähettänyt asianomaiselle ryhmälle sähköpostitse tehtävän. Olisi voinut käydä niin, että harva opiskelija olisi vaivautunut paikalle. Pistäydyin tilaisuudesta tunnin alkamisen aikoihin katsomassa tilannetta ja totesin, että ihan hyvin oli porukkaa paikalla. Ohjeistin heidätlähdin ja tulin takaisin tilaisuuden loputtua. Opiskelijat olivat tehneet hvyin hommia tällä välin.
Et varmasti hukkaa langanpäätä! Sinulla on tämä blogi ja teet koko ajan selvästikin ajatustyötä asian kanssa. Ja samalla jaat tärkeitä asioita muiden kanssa, kiitos siitä.
VastaaMinusta kaikkein vaikeinta rauhallisen tahdin ylläpitämisessä ovat ihmiset, jotka ovat / teeskentelevät olevansa kiireisiä. Tänään taas keskustelin kahden sellaisen kanssa. Tuli huono omatunto, koska itsellä ei ole kiire.
VastaaMietin olenko itse jotenkin lusmuri, koska en yhtään kaipaa hoppua ja täysiä päiviä? Sitten päätin, että en ole. Pitäkööt kiireensä, minä en lankea sanomaan edes myötätunnosta, että "voi, kun on taas kiire". Yritän kovasti muistaa tämän.
Kiitos Pellonpientare! Lämmittää mieltä.
Akka, sitten on sellaisia luontaisia organisointi-ihmeitä, jotka kulkevat tyynen rauhallisina tilanteesta toiseen, vaikka olisi kiirekin.
Tämä artikkeli on julkaistu 22.10.2009 blogissa Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista