Oma asema sukupolvien saatossa

 

Kuva: Clker-Free-Vector-Images, Pixabay

Isäni kuoli tänä vuonna tammikuun alussa. Hänet  tietenkin saateltiin hautaan säällisen ajan kuluessa, mutta koronan vuoksi muistotilaisuus siirtyi ja toteutui viime lauantaina.

Paikalla oli iso osa vanhempieni jälkeläisistä puolisoineen tai kumppaneineen. Väkeä oli kaikkiaan toistasataa henkeä. 

Tämä tapahtuma oli hyvin merkityksellinen paitsi muistotilaisuutena myös tietynlaisena päätepisteenä. Äitini kuoli jo aikaisemmin, joten tämä oli todennäköisesti sukukunnan viimeinen kokoontuminen tässä laajuudessa. 

Joku voi innostua järjestämään sukutapaamisen joskus tulevaisuudessa, mutta osallistuminen on tuskin yhtä laajaa. 

Minä olen nyt vanhempieni muodostaman ja aikaansaaman sukuhaaran elävistä vanhin. Yksi setä ja täti elävät vielä, mutta he edustavat edellistä polvea ja heillä on omat omat sukuhaaransa. 

Olin myös muistotilaisuuden vanhin. Jos ikäjärjestyksessä täältä lähdetään, minun vuoroni tulee seuraavaksi. Olenkin alkanut  viime aikoina tiedostaa henkilökohtaisesti elämänkaaren uuden vaiheen ja elämän rajallisuuden. Jos saavutan isäni iän, minulla on toki vielä yli 20 vuotta jäljellä, mutta sen varaan ei pidä laskea. 

Olen tavannut ja muistan isäni vanhemmat sekä äitini äidin. Äitini isä kuoli sodassa, joten häntä en ole voinut tavata. Isovanhempani edustavat suvun nuorimmalle sukupolvelle isovanhempien isovanhempia. Aika kaukaisiksi varmaan koetaan. 

Minä ja sisarukseni hahmotamme sukuamme sekä eteen- että taaksepäin. 

Tällaista on elämän kulku.