Syöpä niittää satoa

Tutustuin taannoin hematologian osastolla erääseen mieheen, jonka tädin ja sedän tunsin. Olimme tuolloin molemmat osastolla hoidossa. Näin hänet myöhemmin ohi mennen samalla osastolla, jossa olin käymässä. Miten menee, kysyin. Hyvin, kuului vastaus.

Taisi olla viime vuonna, kun kuulin mainitulta tädiltä, että tämän veljenpoika - sama mies - oli kuollut.

Kuulin vaimoltani eilen yllättävän uutisen. Nyt oli tädin aika tullut. Hänellä oli diagnosoitu syöpä ja hän oli menehtynyt kahden viikon päästä siitä.

Nyt tuntuu vaikealta tottua siihen, että hän on poissa. Olin tavannut hänet ensimmäisen kerran jo 70-luvulla. Tottuminen on kuitenkin vain ajan kysymys.

Kuoleminen kuuluu elämään. Kun viesti jonkun tutun kuolemasta tulee, asiaa päivitellään hetken aikaa, ja sitten elämä jatkuu kuten ennenkin. Asia vaatii kuitenkin käsittelemistä. Se palaa vielä ainakin muutaman kerran mieleen sulateltavaksi. Hautajaisiin osallistuminen suo erityisen mahdollisuuden asian käsittelemiseen.

Tutun kuolema panee ajattelemaan, että kerran on minunkin vuoroni. Silloinkin elämä täällä tulee useimmille jatkumaan kuten ennenkin. Läheisille sopeutumien vie enemmän aikaa. Kun viimeinen minut tuntenut kuolee, minä kuolen lopullisesti. Muutun arkistotiedoiksi.

Kun heittää kiven veteen, veden pinnalla näkyy näkyy hetken renkaita ja sitten tilanne palautuu entiselleen.