Kävimme tänään asioilla vanhassa kaupungissa. Paluumatkalla poikkesimme pakastemyymälä Picardissa syömässä. Picardin tuotteet ovat juomia lukuunottamatta kaikki pakastealtaissa. Melkein kaikki ovat valmisruokia.
Tämä Place Grimaldin kulmilla oleva Picardin eroaa muista näkemistäni ketjun myymälöistä. Sen yhteydessä on itsepalveluravintola. Toiminnan idea on sellainen, että asiakas käy ostamassa haluamansa ruoat, maksaa ne kassalla ja siirtyy itsepalveluravintolaan nauttimaan ostoksiaan.
Ravintolassa on kymmenen mikroaaltouunia, tuolit, pöydät ja kahviautomaatti.
Olimme neuvottomia sen suhteen, miten meidän pitäisi toimia. Pyysimme apua. Ravintolassa olleista asiakaspalvelijoista toinen ei puhunut englantia ollenkaan ja toinenkin aika niukasti. Asiat sujuivat siitä huolimatta. Meille osoitettiin myymälän takaseinältä neljä allasta, joista saimme valita etu- ja jälkiruoat. Juomat poimimme kassojen läheltä olevasta kaapista.
Saimme maksun yhteydessä tarjottimet, kertakäyttöiset astiat ja ruokailuvälineet, servietit ja poletin kahviautomaattia varten. Englantia puhumaton myyjä tuli auttamaan meitä ravintolan puolelle. Hän laittoi annoksemme neljään eri mikroaaltouuniin.
Nostin hetken päästä annokset pöytäämme. Asiakaspalvelija tuli vielä varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Hän totesi, että jalkiruokamarjasekoitukseni ei ollut lämmennyt riittävästi ja laittoi sen uudestaan mikroon.
Kattauksemme oli pikaruokalamainen ja sellaisessa olimmekin. Roskat pantiin samanlaisiin jäteluukkuihin kuin hampurilaispaikoissa.
Ravintolassa oli kaksi muuta asiakasta, jotka osasivat temput eivätkä tarvinneet apua.
Nauttimamme ruoat olivat tyypillisiä valmispakasteannoksia.
Kahden hengen ateriointi maksoin 11,10 euroa.
Saatamme mennä toistenkin.
torstai 28. helmikuuta 2019
keskiviikko 27. helmikuuta 2019
Elämän hymyilyä
Eilen oli ikimuistoinen päivä. Ranskan keskiylängöltä tulleet ystävämme kertoivat vuosittaisista sitruunajuhlista, jotka ovat juuri meneillään täällä valtakunnan kaakkoisosassa. Päätimme lähteä heidän kanssaan retkelle lähivuoristoon ja tutustumaan samalla Fête du Citroniin, joka vaikuttaa Nizzan spektaakkelimaisen karnevaaliajan kilpailijalta, mutta vanha traditio sekin on.
Oli mukava päästä välillä Nizzan ulkopuolelle. Siellä mennyt ja nykyaika elävät kietoutuneina toisiinsa. Paikoin näkymät näyttävät kuin olisivat kauan sitten jähmettyneet silloiseen olemiseensa. Pittoreskeissa taloissa kuitenkin eletään yhä.
Vuoret ovat yhä korkeita ja niiden rinteet jyrkkiä. Niinpä niille vievät ovat edelleen kapeita ja mutkaisia serpeentiinejä. Eivät muuta voi ollakaan.
Näimme hengästyttäviä maisemia ja vuoriston suojaan kauan sitten rakennettuja kyliä, jotka näkyvät kauas, mutta joihin en haluaisi mennä pyörällä. Pysähdyimme Peillonissa, Peillessä ja Ste Agnèsissa, jossa on historiasta tunnetun Maginot-linjan itäinen päätepiste. Poikkesimme myös Roquebrune Cap Martinissa, joka on alhaalla lähellä merta, mutta historiallinen paikka sekin. Siellä oli jotakin aivan merkillistä, mutta kerron siitä myöhemmin samoin kuin eräästä matkalla koetusta hämmentävästä ilmiöstä.
Päivä oli jo ehtinyt pitkälle ja päätimme jättää käymättä sitruunojaan juhlivassa Mentonissa, joka viimeinen Ranskan puolella oleva kaupunki tällä rannikolla.
Näimme kuinka meri ja taivas sulautuivat yhteen turkoosia, pinkkiä, sinistä ja violettia väreileväksi laveeraukseksi. Monacon edustalla oleva risteilijä lähti kohti seuraavaa pyshädystä. Ilta purpuroi rakennukset maagiseen valoon.
Kaunis sää, kiinnostavaa nähtävää, vanhojen hyvien ystävien seuraa ja kiireetöntä retkeilyä, mitä muuta voisimme toivoa.
Eilinen päivä jää mieleen yhtenä elämän onnellisista hetkistä.
Oli mukava päästä välillä Nizzan ulkopuolelle. Siellä mennyt ja nykyaika elävät kietoutuneina toisiinsa. Paikoin näkymät näyttävät kuin olisivat kauan sitten jähmettyneet silloiseen olemiseensa. Pittoreskeissa taloissa kuitenkin eletään yhä.
Vuoret ovat yhä korkeita ja niiden rinteet jyrkkiä. Niinpä niille vievät ovat edelleen kapeita ja mutkaisia serpeentiinejä. Eivät muuta voi ollakaan.
Näimme hengästyttäviä maisemia ja vuoriston suojaan kauan sitten rakennettuja kyliä, jotka näkyvät kauas, mutta joihin en haluaisi mennä pyörällä. Pysähdyimme Peillonissa, Peillessä ja Ste Agnèsissa, jossa on historiasta tunnetun Maginot-linjan itäinen päätepiste. Poikkesimme myös Roquebrune Cap Martinissa, joka on alhaalla lähellä merta, mutta historiallinen paikka sekin. Siellä oli jotakin aivan merkillistä, mutta kerron siitä myöhemmin samoin kuin eräästä matkalla koetusta hämmentävästä ilmiöstä.
Päivä oli jo ehtinyt pitkälle ja päätimme jättää käymättä sitruunojaan juhlivassa Mentonissa, joka viimeinen Ranskan puolella oleva kaupunki tällä rannikolla.
Näimme kuinka meri ja taivas sulautuivat yhteen turkoosia, pinkkiä, sinistä ja violettia väreileväksi laveeraukseksi. Monacon edustalla oleva risteilijä lähti kohti seuraavaa pyshädystä. Ilta purpuroi rakennukset maagiseen valoon.
Kaunis sää, kiinnostavaa nähtävää, vanhojen hyvien ystävien seuraa ja kiireetöntä retkeilyä, mitä muuta voisimme toivoa.
Eilinen päivä jää mieleen yhtenä elämän onnellisista hetkistä.
tiistai 26. helmikuuta 2019
Mukavaa vauhtia
Eilen kävimme Pariisin suunnalla asuvan pariskunnan kanssa retkellä Mougins-nimisessä paikassa Cannesin yläpuolella. Vanha kaupunki on kukkulan päällä. Se on ollut linnoitus, jota on varmaan ollut hyvä puolustaa. Kiertelimme vanhoilla kujilla ja kävimme lounaalla. Näköalat olisivat varmaan hienoja, mutta niitä ei juuri näe, koska linnoitusta ei ole rakennettu maisemien katselua varten. Yhdeltä reunalta pystyimme katselemaan itään, jossa näkyi massiivisia vuoria ja niiden takana siinsi lumipeitteisiä huippuja.
Picasso asui Mouginsissa 12 viimeistä vuottaan ja kuolikin siellä. Asia ei jää epäselväksi, koska kaupungin reunamilla on valtava pää, jolla on iiriksinä reiät. Picassolla olikin pistävä katse.
Kaupunki näyttää elävän turismista, ainakin tämä vanha osa. Paikka on täynnä ravintoloita ja taidekauppoja. Katsottavaa jäi toisellekin kerralle, koska paikallisessa taidemuseossa en erittäin merkittävien taiteilijoiden teoksia. Wikitietojen mukaan Mougins on myös gastronomisesti meritoitunut.
Mougins sijaitsee Grassen - maailman tuoksupääkaupungin - lähettyvillä ja on toiminut laventelien, jasmiinien ja ruusujen tuottajana Grasselle.
Picasso ei ollut ainoa Mouginsista pitänyt kuuluisuus. Paikassa ovat kyläilleet tai vierailleet esimerkiksi Fernand Legér, Yves Klein, Winston Churchill, Christian Dior ja Catherine Deneuve.
Tänään saimme vieraaksemme vanhat ystävämme, joiden koti on Saint-Etiennen seudulla. Vietimme iltaa eilisellä porukalla heidän kanssaan. Huomenna aiomme retkeillä yhdessä.
Picasso asui Mouginsissa 12 viimeistä vuottaan ja kuolikin siellä. Asia ei jää epäselväksi, koska kaupungin reunamilla on valtava pää, jolla on iiriksinä reiät. Picassolla olikin pistävä katse.
Kaupunki näyttää elävän turismista, ainakin tämä vanha osa. Paikka on täynnä ravintoloita ja taidekauppoja. Katsottavaa jäi toisellekin kerralle, koska paikallisessa taidemuseossa en erittäin merkittävien taiteilijoiden teoksia. Wikitietojen mukaan Mougins on myös gastronomisesti meritoitunut.
Mougins sijaitsee Grassen - maailman tuoksupääkaupungin - lähettyvillä ja on toiminut laventelien, jasmiinien ja ruusujen tuottajana Grasselle.
Picasso ei ollut ainoa Mouginsista pitänyt kuuluisuus. Paikassa ovat kyläilleet tai vierailleet esimerkiksi Fernand Legér, Yves Klein, Winston Churchill, Christian Dior ja Catherine Deneuve.
Tänään saimme vieraaksemme vanhat ystävämme, joiden koti on Saint-Etiennen seudulla. Vietimme iltaa eilisellä porukalla heidän kanssaan. Huomenna aiomme retkeillä yhdessä.
lauantai 23. helmikuuta 2019
Porvarillisissa labyrinteissä
Nizzassa on lempeä ilmasto, aurinko ja meri. Niinpä täällä on ihmisen hyvä olla, paitsi ehkä pohjoisen pojan kesällä.
Useat kukkulat ja vuoret ympäröivät kaupungin keskustaa. Merimaisemaa on keksitty jakaa siten, että kukkulat on rakennettu täyteen taloja, joissa olevista asunnoista on näköala merelle. Kukkuloiden rinteillä ja laeilla on sekä patriisitaloja että valtavia kerrostalokomplekseja kuten tämä Abbaye de Roseland, jossa nyt majailemme.
Näissä kolossaalisissa kerrostaloissa asutaan sekä vakituisesti että tilapäisesti. Tapasimme äskettäin bussipysäkillä eläkeläispariskunnan, joilla on asunto sekä Strassbourgissa että tässä Roselandissa. He lienevät tyypillisiä puolitäkäläisiä.
On oltava kohtuullisen varakas, jotta voi hankkia oman asunnon näiltä kukkuloilta. Niinpä tapana on suojautua pahaa maailmaa vastaan siten, että taloyhtiöt ovat aidatuilla alueilla lukittujen porttien takana. Harva viitsii kiipeillä näitä rinteitä, joten kaikkialle on päästävä autolla. Alueille on rakennettu hyvin tiivis katuverkosto. Kadut ovat mutkikkaita, jopa serpentiinimäisiä, koska rinteet ovat jyrkkiä.
Monet kaduista ovat umpiperiä. Tästä seuraa, että kaltaiseni ahkerat kävelijät voivat saada enemmän liikuntaa kuin on aina tarkoituskaan.
Kävelin eilen alas asioille. Käytyäni boulangeriessa, ruokakaupassa ja apteekissa, suuntasin Promenade de Anglaisille ja sitä pitkin länteen lentokentän suuntaan. Ajattelin kävellä jonkin matkaa ja kääntyä sitten vinottaista reittiä takaisin Roselandiin.
Innostuin kävelemään lentokentän koillispuolella olevan puistonkohdalle ja istuuduin penkille huilaamaan. Päätin poiketa läheisessä isossa ruokamarketissa katsomassa, saisinko sieltä ruisleipää. Löytyihän sitä.
Katsoin kännykän kartasta, että voisin nousta Avenue des Mandariniersia pitkin Boulevard Napoléon III:lle, jota pitkin pääsisin kotinurkille. Sinne sitten. Pääsin moottoritiesillan ali kyseiselle Mandariinikadulle.
Valitettavasti kartta ei aina kerro totuutta täällä. Niinpä törmäsin suljettuun porttiin. Ajattelin, että jos pääsen sisäpuolelle, ehkä selviän toiselta puolelta ulos. Sellainen temppu on joskus onnistunut. Portille tuli sen verran vipinää, että pääsin eteenpäin. Suuntasin vasemmalle. Näytti siltä, että sieltä voisi olla portaat ylös. Olin mahdollisesti ollut samassa paikassa aikaisemmin, mutta en ole varma. Pihapiirit ovat kovin samanlaisia.
Löysin reitin, jota pääsin kiertämään taloa. Napoleon oli jo lähettyvillä. Ulos en kuitenkaan päässyt, joten minun oli talon kierrettyäni palattava samaa tietä takaisin moottoritien toiselle puolelle.
Tein seuraavan yrityksen moottoritien pohjoispuolella Résidence la Lanternea pitkin. Kartta näytti selvää reittiä. Tie kiersi kahta puolta mainittua residenssiä ja toisella puolella oli yliopistoalue. Portti oli sopivasti auki, mutta ei puhettakaan, että olisin päässyt pihalta toiselle puolelle. Oli jo pimeää ja tuntui pikkuisen vaivaannuttavalta kulkea nurkissa olematta asukas. Olin menossa takaportille, kun vastaan tuli rouva, jonka kanssa vaihdoimme tervehdyksen tapaiset. Olisi pitänyt pyytää häneltä apua, sillä pian sain todeta portin olevan lukossa. Täkäläisissä porteissa on usein musta pyöreä alusta, jota pitäisi hipaista läpyskällä, jota minulla ei tietenkään ollut. Olin en missään. Hiljaista.
Pitää jatkossa tarkistaa kadunnimetkin. Jos paikkaan johtaa Résidence la Lanterne, läpipääsyä on tuskin odotettavissa.
Paluumatkalle siis. Moottoritien toisella puolella valitsin isomman tien väyläksi ylöspäin ja pääsinkin Napoleonille. Aloin olla jo väsynyt. Jaksoin kuitenkin punnertaa majapaikkaan saakka.
Olin varmaan pari tuntia retkelläni. Kunnon kävely!
Useat kukkulat ja vuoret ympäröivät kaupungin keskustaa. Merimaisemaa on keksitty jakaa siten, että kukkulat on rakennettu täyteen taloja, joissa olevista asunnoista on näköala merelle. Kukkuloiden rinteillä ja laeilla on sekä patriisitaloja että valtavia kerrostalokomplekseja kuten tämä Abbaye de Roseland, jossa nyt majailemme.
Näissä kolossaalisissa kerrostaloissa asutaan sekä vakituisesti että tilapäisesti. Tapasimme äskettäin bussipysäkillä eläkeläispariskunnan, joilla on asunto sekä Strassbourgissa että tässä Roselandissa. He lienevät tyypillisiä puolitäkäläisiä.
On oltava kohtuullisen varakas, jotta voi hankkia oman asunnon näiltä kukkuloilta. Niinpä tapana on suojautua pahaa maailmaa vastaan siten, että taloyhtiöt ovat aidatuilla alueilla lukittujen porttien takana. Harva viitsii kiipeillä näitä rinteitä, joten kaikkialle on päästävä autolla. Alueille on rakennettu hyvin tiivis katuverkosto. Kadut ovat mutkikkaita, jopa serpentiinimäisiä, koska rinteet ovat jyrkkiä.
Monet kaduista ovat umpiperiä. Tästä seuraa, että kaltaiseni ahkerat kävelijät voivat saada enemmän liikuntaa kuin on aina tarkoituskaan.
Kävelin eilen alas asioille. Käytyäni boulangeriessa, ruokakaupassa ja apteekissa, suuntasin Promenade de Anglaisille ja sitä pitkin länteen lentokentän suuntaan. Ajattelin kävellä jonkin matkaa ja kääntyä sitten vinottaista reittiä takaisin Roselandiin.
Innostuin kävelemään lentokentän koillispuolella olevan puistonkohdalle ja istuuduin penkille huilaamaan. Päätin poiketa läheisessä isossa ruokamarketissa katsomassa, saisinko sieltä ruisleipää. Löytyihän sitä.
Katsoin kännykän kartasta, että voisin nousta Avenue des Mandariniersia pitkin Boulevard Napoléon III:lle, jota pitkin pääsisin kotinurkille. Sinne sitten. Pääsin moottoritiesillan ali kyseiselle Mandariinikadulle.
Valitettavasti kartta ei aina kerro totuutta täällä. Niinpä törmäsin suljettuun porttiin. Ajattelin, että jos pääsen sisäpuolelle, ehkä selviän toiselta puolelta ulos. Sellainen temppu on joskus onnistunut. Portille tuli sen verran vipinää, että pääsin eteenpäin. Suuntasin vasemmalle. Näytti siltä, että sieltä voisi olla portaat ylös. Olin mahdollisesti ollut samassa paikassa aikaisemmin, mutta en ole varma. Pihapiirit ovat kovin samanlaisia.
Löysin reitin, jota pääsin kiertämään taloa. Napoleon oli jo lähettyvillä. Ulos en kuitenkaan päässyt, joten minun oli talon kierrettyäni palattava samaa tietä takaisin moottoritien toiselle puolelle.
Tein seuraavan yrityksen moottoritien pohjoispuolella Résidence la Lanternea pitkin. Kartta näytti selvää reittiä. Tie kiersi kahta puolta mainittua residenssiä ja toisella puolella oli yliopistoalue. Portti oli sopivasti auki, mutta ei puhettakaan, että olisin päässyt pihalta toiselle puolelle. Oli jo pimeää ja tuntui pikkuisen vaivaannuttavalta kulkea nurkissa olematta asukas. Olin menossa takaportille, kun vastaan tuli rouva, jonka kanssa vaihdoimme tervehdyksen tapaiset. Olisi pitänyt pyytää häneltä apua, sillä pian sain todeta portin olevan lukossa. Täkäläisissä porteissa on usein musta pyöreä alusta, jota pitäisi hipaista läpyskällä, jota minulla ei tietenkään ollut. Olin en missään. Hiljaista.
Pitää jatkossa tarkistaa kadunnimetkin. Jos paikkaan johtaa Résidence la Lanterne, läpipääsyä on tuskin odotettavissa.
Paluumatkalle siis. Moottoritien toisella puolella valitsin isomman tien väyläksi ylöspäin ja pääsinkin Napoleonille. Aloin olla jo väsynyt. Jaksoin kuitenkin punnertaa majapaikkaan saakka.
Olin varmaan pari tuntia retkelläni. Kunnon kävely!
keskiviikko 20. helmikuuta 2019
Nuori Suomi ristiriitaisessa tilanteessa
Olen alkanut lukea täältä majapaikasta löytynyttä Hentilä et Hentilän kirjaa Saksalainen Suomi 1918. Kirja käsittelee saksalaisten toimia Suomessa kansalaissodan aikana ja sen jälkeen.
On hämmentävää kuinka sekaisin aivan tuoreen tasavallan asiat olivat surullisen veljessodan alussa. Punaiset olivat vallanneet Helsingin. Osa senaattoreista piileskeli kuka missäkin ja osa onnistui matkustamaan Vaasaan, jossa Mannerheim aloitteli toimiaan valkoisten johtajana. Sieltä hän siirtyi Seinäjoelle.
Yhteydenpito oli hyvin hidasta. Ruotsalaiset käyttivät tilannetta hyväksi ja nousivat maihin Ahvenanmaalle. Suomessa oli suuri määrä venäläisiä sotilaita. Saksa neuvotteli rauhasta vallankumouksen kourissa olevan Venäjän kanssa. Saksassa olevat suomalaiset jääkärit olivat hämmentyneitä, kun Suomi oli julistautunut itsenäiseksi ilman heitä.
Edvard Hjelt, Suomen edustaja Saksassa, pyysi oma-alotteisesti apua Saksalta ja sitä luvattiin.
Mannerheimin mielestä Suomen piti selvittää sisällissota ilman ulkopuolisten apua. Saksaan jääkäreitä johtamaan lähetetty ja sieltä palannut everstiluutnatti Wilhelm Thesleff toimi saksalaisten tulon puolesta ja sai tynkäsenaatin hyväksymään asian. Jääkäritkin kiukuttelivat Mannerheimia vastaan.
Mannerheim ilmoitti eroavansa, mutta peruutti seuraavana päätöksensä.
Tuollaisesta alusta Suomi on noussut nykyiseen menestykseensä.
On hämmentävää kuinka sekaisin aivan tuoreen tasavallan asiat olivat surullisen veljessodan alussa. Punaiset olivat vallanneet Helsingin. Osa senaattoreista piileskeli kuka missäkin ja osa onnistui matkustamaan Vaasaan, jossa Mannerheim aloitteli toimiaan valkoisten johtajana. Sieltä hän siirtyi Seinäjoelle.
Yhteydenpito oli hyvin hidasta. Ruotsalaiset käyttivät tilannetta hyväksi ja nousivat maihin Ahvenanmaalle. Suomessa oli suuri määrä venäläisiä sotilaita. Saksa neuvotteli rauhasta vallankumouksen kourissa olevan Venäjän kanssa. Saksassa olevat suomalaiset jääkärit olivat hämmentyneitä, kun Suomi oli julistautunut itsenäiseksi ilman heitä.
Edvard Hjelt, Suomen edustaja Saksassa, pyysi oma-alotteisesti apua Saksalta ja sitä luvattiin.
Mannerheimin mielestä Suomen piti selvittää sisällissota ilman ulkopuolisten apua. Saksaan jääkäreitä johtamaan lähetetty ja sieltä palannut everstiluutnatti Wilhelm Thesleff toimi saksalaisten tulon puolesta ja sai tynkäsenaatin hyväksymään asian. Jääkäritkin kiukuttelivat Mannerheimia vastaan.
Mannerheim ilmoitti eroavansa, mutta peruutti seuraavana päätöksensä.
Tuollaisesta alusta Suomi on noussut nykyiseen menestykseensä.
tiistai 19. helmikuuta 2019
Haluaisitko sinä pelastaa ihmisen?
Harva meistä on joutunut tai tulee joutumaan tilanteeseen, jossa voi omalla toiminnallaan pelastaa jonkun ihmisen hengen. Turun torilla ehkä tapahtui jotakin tällaista kesällä 2017. Terrorihyökkäyksen kuolonuhreja olisi voinut tulla enemmän tai osa loukkaantuneista voisi olla nyt huonommassa kunnossa, jos sivulliset eivät olisi ryhtyneet estämään veitsimiehen toimia.
Tuollaisessa tilanteessa joutuu tekemään silmänräpäyksessä päätöksen, miten toimia.
On myös mahdollisuuksia ilmoittautua vapaaehtoisesti etukäteen auttajaksi siltä varalta, että joku joutuu hengenvaaraan.
Tällainen vapaaehtoinen pelasti minut pari kolme vuotta sitten. En voi häntä kylliksi kiittää.
Tuntematon hyväntekijäni oli ilmoittautunut maailmanlaajuiseen kantasolurekisteriin. Kun minä taistelin hengestäni, rekisteristä löytyi juuri minulle sopiva luovuttaja, joka oli hän. Jos hän ei olisi aikoinaan kirjautunut rekisteriin, minä en ehkä istuisi tässä kirjoittamassa tätä juttua tai voisin hyvin huonosti.
Kun leukemiani diagnosoitiin, minulla oli muutama viikko elinaikaa jäljellä, jos en olisi saanut hoitoa. Sytostaattihoidoilla syöpäni leviäminen pystyttiin pysäyttämään ja kantasolusiirteen ansiosta luuytimeni tuottavat nyt tervettä verta.
En voi kyllin kiittää henkilöä, joka pelasti minut.
Kantasoluhoito onnistuu sitä paremmin, mitä täsmällisemmin siirteen ominaisuudet vastaavat potilaan tarvetta. Siksi on erittäin tärkeää, että kantasolurekisterissä on mahdollisimman paljon erilaisia luovuttajakandidaatteja. Äärimmäisen harva rekisterissä olevasta 24 miljoonasta ihmisestä saa kutsun, mutta määrä ei silti ole riittävä.
Niinpä vakavasti sairastuneelle 22-vuotiaalle Heidi Lindholmille ei ole löytynyt sopivaa luovuttajaa.
Jos olet 18-40, voisitko harkita liittymistä rekisteriin? Kenties voisit pelastaa Heidin tai jonkun muun.
Täällä voit testata, sopisitko luovuttajaksi.
Jos olet yli 40-vuotias, toivon että kannustat sopivan ikäisiä läheisiäsi ja muita tuttujasi ilmoittautumaan.
Yle pitää tällä viikolla kiitettävästi esillä kantasolurekisterin merkitystä. Kiitos Ylelle tärkeästä asiasta tiedottamisesta.
Tuollaisessa tilanteessa joutuu tekemään silmänräpäyksessä päätöksen, miten toimia.
On myös mahdollisuuksia ilmoittautua vapaaehtoisesti etukäteen auttajaksi siltä varalta, että joku joutuu hengenvaaraan.
Tällainen vapaaehtoinen pelasti minut pari kolme vuotta sitten. En voi häntä kylliksi kiittää.
Tuntematon hyväntekijäni oli ilmoittautunut maailmanlaajuiseen kantasolurekisteriin. Kun minä taistelin hengestäni, rekisteristä löytyi juuri minulle sopiva luovuttaja, joka oli hän. Jos hän ei olisi aikoinaan kirjautunut rekisteriin, minä en ehkä istuisi tässä kirjoittamassa tätä juttua tai voisin hyvin huonosti.
Kun leukemiani diagnosoitiin, minulla oli muutama viikko elinaikaa jäljellä, jos en olisi saanut hoitoa. Sytostaattihoidoilla syöpäni leviäminen pystyttiin pysäyttämään ja kantasolusiirteen ansiosta luuytimeni tuottavat nyt tervettä verta.
En voi kyllin kiittää henkilöä, joka pelasti minut.
Kantasoluhoito onnistuu sitä paremmin, mitä täsmällisemmin siirteen ominaisuudet vastaavat potilaan tarvetta. Siksi on erittäin tärkeää, että kantasolurekisterissä on mahdollisimman paljon erilaisia luovuttajakandidaatteja. Äärimmäisen harva rekisterissä olevasta 24 miljoonasta ihmisestä saa kutsun, mutta määrä ei silti ole riittävä.
Niinpä vakavasti sairastuneelle 22-vuotiaalle Heidi Lindholmille ei ole löytynyt sopivaa luovuttajaa.
Jos olet 18-40, voisitko harkita liittymistä rekisteriin? Kenties voisit pelastaa Heidin tai jonkun muun.
Täällä voit testata, sopisitko luovuttajaksi.
Jos olet yli 40-vuotias, toivon että kannustat sopivan ikäisiä läheisiäsi ja muita tuttujasi ilmoittautumaan.
Yle pitää tällä viikolla kiitettävästi esillä kantasolurekisterin merkitystä. Kiitos Ylelle tärkeästä asiasta tiedottamisesta.
Hitaasti mutta varmasti
Olen kuunnellut Coffee Break French -kieliohjelmiston beginner-tason kaikki 40 opetustuokiota ja 30 elementary-tason 40:stä ohjelmasta. Tämä on aikamoista urakointia, mutta tunnen saavani kokonaiskuvan siitä, mitä kielimatkaani sisältyy. Kielioppia on selostettu paljona. Kovin vähän sitä on jäänyt mieleen, mutta sen aika on myöhemmin. Kuunteleminen on ollut hyödyllistä, koska tunnen pystyväni poimimaan enemmän sanoja ranskankielisestä puheesta.
Olen saanut uuden kielten oppimiseen liittyvän tuttavuuden. Memrisessa tuttuja piirteitä, mutta myös jotakin omintakeista. Esimerkkejä on lausumassa useita ihmisiä. Ne tulevat normaaliin puhetahtiin, joten korva saa harjaantua erottamaan sanoja. Taidan tehdä tällä välipalaharjoituksia CBF:n oppituokioiden lomassa.
Jäimme tänään bussista yhden pysäkin verran liian varhain. Tarkoitus oli jatkaa matkaa raitsikalla. Osasin kysyä kuljettajalta raitsikan pysäkistä "C'est loin?" eli onko se kaukana. Ymmärsin myös vastauksen. Lähellä oli. Taapersimme sitten pysäkille. Tunnen edistyväni. Hidasta on, mutta edistystä kumminkin.
Olen saanut uuden kielten oppimiseen liittyvän tuttavuuden. Memrisessa tuttuja piirteitä, mutta myös jotakin omintakeista. Esimerkkejä on lausumassa useita ihmisiä. Ne tulevat normaaliin puhetahtiin, joten korva saa harjaantua erottamaan sanoja. Taidan tehdä tällä välipalaharjoituksia CBF:n oppituokioiden lomassa.
Jäimme tänään bussista yhden pysäkin verran liian varhain. Tarkoitus oli jatkaa matkaa raitsikalla. Osasin kysyä kuljettajalta raitsikan pysäkistä "C'est loin?" eli onko se kaukana. Ymmärsin myös vastauksen. Lähellä oli. Taapersimme sitten pysäkille. Tunnen edistyväni. Hidasta on, mutta edistystä kumminkin.
perjantai 15. helmikuuta 2019
Kieli edellä kieliin
En tiedä, miten kouluissa opetetaan kieliä nykyään. Minun lapsuudessani ja nuoruudessani oppiminen oli hyvin tekstisidonnaista. Läksynä oli jokin oppikirjan kappale, jonka sanoja opeteltiin ja ohessa luettiin kielioppia. Tämä johti opittavan kielen hyvään kirjoitustaitoon. Siinä me suomalaiset olemme aika hyviä. Kappaleet rakentuivat varmaan tuolloinkin aikaisemmin opitulle, mutta en muista, jatkuiko sama linja, kun päästiin pidemmälle.
Kun sitten yrittää puhua opiskeltua kieltä jonkun natiivin kanssa, huomaa, että hänen suustaan tulee jotakin aivan muuta kuin visuaalisena tekstinä opittua kirjakieltä. Naapurin suusta tulee kaikenlaisia äännähdyksiä, joilla ei tunnu olevan paljoakaan yhteyttä opitun kanssa.
Tämä on kärjistys, mutta totta ainakin toinen puoli, luulen.
Minusta tuntuu, että kielen oppimisessa kannattaa keskittyä jo alusta lähtien kuullun ymmärtämiseen. Kommunikointi on ensisijaisesti puhetta ja kuuntelemista. Jos on oppinut saamaan selvää arkisesta puhekielestä, on helpompi päästä keskustelun alkuun, kun tilaisuuksia ilmaantuu. Kun ymmärtää, mitä naapuri sanoo, voi vastata jotakin tolkullista, vaikka hitaastikin. Kieli muuttuu eläväksi vain tätä kautta.
On tietenkin tärkeää oppia myös kirjoittamaan omaksuttavaa kieltä. Mielestäni pitäisi kuitenkin tarttua uuteen kieleen - käyttääkseni muoti-ilmausta - puheen ymmärtäminen edellä.
Michel Thomasin ja Coffee Break Frenchin aineistoissa edetään puheen kautta. Uudessa tuokiossa opettaja antaa vähän kerrallaan uusia sanoja ja niiden sekä aikaisemmin opittujen sanojen avulla oppija rakentaa uusia lauseita. Kuuntelija pääsee aika hyvin mukaan imuun. Hän voi yrittää vastata, ennen kuin virtuaalioppija ehtii, ja tämä on tarkoituskin.
Ennen edettiin siten, että opettaja kävi läpi uudet asiat ja sitten oppilaat kertasivat ne kotona. He tekivät myös harjoituksia, joiden avulla he saivat soveltaa oppimaansa. Läksyt tehtiin kotona eikä kieltä voinut useinkaan puhua kenenkään kanssa. Koulussakin puhumisvuoro sattui kohdalle harvakseltaan. Kieli opittiin kirjaimien eikä äänien kautta. Sanat iskostuivat mieleen kirjainkimppuina.
Kouluissa opettajilla on kaksinumeroinen luku oppilaita ohjattavanaan. Sellaisessa tilanteesta on vaikea saada kannustavaa ja rentoa ilmapiiriä aikaiseksi. Varmaan jotkut sen osaavat.
MT:n ja CBF:n metodeja on helppo soveltaa, kun paikalla on vain yksi tai kaksi motivoitunutta opiskelijaa. Tosin Youtubessa on video oppituokiosta, jonka Thomas pitää korkeintaan keskinkertaisesti kieliopinnoissaan menestyneille koululaisille. Ainakin siinä osassa, jonka katsoin, oppiminen tuntui sujuvan.
Vieraiden kielten kouluopetus on tänään varmaan jotakin muuta kuin minun nuoruudessani. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon puheen ymmärtämistä painotetaan.
Kun sitten yrittää puhua opiskeltua kieltä jonkun natiivin kanssa, huomaa, että hänen suustaan tulee jotakin aivan muuta kuin visuaalisena tekstinä opittua kirjakieltä. Naapurin suusta tulee kaikenlaisia äännähdyksiä, joilla ei tunnu olevan paljoakaan yhteyttä opitun kanssa.
Tämä on kärjistys, mutta totta ainakin toinen puoli, luulen.
Minusta tuntuu, että kielen oppimisessa kannattaa keskittyä jo alusta lähtien kuullun ymmärtämiseen. Kommunikointi on ensisijaisesti puhetta ja kuuntelemista. Jos on oppinut saamaan selvää arkisesta puhekielestä, on helpompi päästä keskustelun alkuun, kun tilaisuuksia ilmaantuu. Kun ymmärtää, mitä naapuri sanoo, voi vastata jotakin tolkullista, vaikka hitaastikin. Kieli muuttuu eläväksi vain tätä kautta.
On tietenkin tärkeää oppia myös kirjoittamaan omaksuttavaa kieltä. Mielestäni pitäisi kuitenkin tarttua uuteen kieleen - käyttääkseni muoti-ilmausta - puheen ymmärtäminen edellä.
Michel Thomasin ja Coffee Break Frenchin aineistoissa edetään puheen kautta. Uudessa tuokiossa opettaja antaa vähän kerrallaan uusia sanoja ja niiden sekä aikaisemmin opittujen sanojen avulla oppija rakentaa uusia lauseita. Kuuntelija pääsee aika hyvin mukaan imuun. Hän voi yrittää vastata, ennen kuin virtuaalioppija ehtii, ja tämä on tarkoituskin.
Ennen edettiin siten, että opettaja kävi läpi uudet asiat ja sitten oppilaat kertasivat ne kotona. He tekivät myös harjoituksia, joiden avulla he saivat soveltaa oppimaansa. Läksyt tehtiin kotona eikä kieltä voinut useinkaan puhua kenenkään kanssa. Koulussakin puhumisvuoro sattui kohdalle harvakseltaan. Kieli opittiin kirjaimien eikä äänien kautta. Sanat iskostuivat mieleen kirjainkimppuina.
Kouluissa opettajilla on kaksinumeroinen luku oppilaita ohjattavanaan. Sellaisessa tilanteesta on vaikea saada kannustavaa ja rentoa ilmapiiriä aikaiseksi. Varmaan jotkut sen osaavat.
MT:n ja CBF:n metodeja on helppo soveltaa, kun paikalla on vain yksi tai kaksi motivoitunutta opiskelijaa. Tosin Youtubessa on video oppituokiosta, jonka Thomas pitää korkeintaan keskinkertaisesti kieliopinnoissaan menestyneille koululaisille. Ainakin siinä osassa, jonka katsoin, oppiminen tuntui sujuvan.
Vieraiden kielten kouluopetus on tänään varmaan jotakin muuta kuin minun nuoruudessani. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon puheen ymmärtämistä painotetaan.
keskiviikko 13. helmikuuta 2019
Runsaudenpulaa ranskan opissa
Olen nyt intoutunut tankkaamaan ranskaa. Verkossa on runsaasti laadukasta oppimateriaalia, ainakin jos voi opiskella englannin kautta.
Olen aiemmin kertonut Mondlysta. Se on edullinen kielisovellus, kun ottaa huomioon, että kohtuuhinnalla saa yli 30 kieltä opeteltavakseen. Harvalle tosin on käyttöä noin monelle. Mondlylta voi ostaa myös elinikäisen paketin kolmelle tai viidelle kielelle. Mondlya on helppo näprätä kännykällä, mutta ei sen avulla kovin pitkälle pääse.
Edesmennyt Michel Thomas oli mitä ilmeisimmin edelläkävijä kielten opetuksessa. Hän saatteli opiskelijoita lempeästi ja rennosti keskustellen kielten saloihin. Youtubessa on runsaasti hänen opetustuokioitaan ilmaiseksi käytettävissä.
Alexa on laittanut nettiin runsaasti materiaalia käytettäväksi ilmaiseksi. Hän pitää lyhyehköjä kalvosulkeisia erilaisista kielen oppimiseen liittyvistä teemoista. Hän yrittää pitää katsojan hereillä kaikenlaisilla hassutteluilla, mutta silti seuraaminen käy pitkän päälle työlääksi. Luentoja kannattaa kuitenkin katsoa, kun haluaa täsmätietoa esimerkiksi verbien taivutuksesta.
Tämän hetken suosikkini on Coffee Break Friench, jolla on tarjolla ilmaiseksi 160 noin 15-30 minuutin mittaista audiosessiota ilmaiseksi. Kurssit alkavat aloittelijan tasolta ja etenevät edistyneen tasolle. Oppivartit rakentuvat selvästi Michel Thomasin metodiin. Opettaja juttelee rennosti opiskelijan kanssa, opettaa uusia asioita ja etenee systemaattisesti aiheesta toiseen. Opiskelija rakentaa jatkuvasti uusia virkkeitä annettujen ohjeiden mukaan. Eteneminen tapahtuu siten, että oppilas ei tunne tekemistään liian haastavaksi eikä liian helpoksi.
Oppitunneista on maksua varten tarjolla runsaasti tekstimuotoista aineistoa, kattavampia asioiden selostuksia ja kuunnelmapätkiä normaalilla puhenopeudella.
Matkustan nyt ilmaiseksi ja keskityn kuuntelemiseen. Myöhemmin saatan paneutua myös maksulliseen aineistoon. Haluan oppia nimenomaan ymmärtämään ja tuottamaan puhetta.
Youtubessa on runsaasti muitakin ranskan kielen opiskeluun liittyviä aineistoja. Runsaudenpulaa. Omatoimisella oppijalla on kissanpäivät.
Olen aiemmin kertonut Mondlysta. Se on edullinen kielisovellus, kun ottaa huomioon, että kohtuuhinnalla saa yli 30 kieltä opeteltavakseen. Harvalle tosin on käyttöä noin monelle. Mondlylta voi ostaa myös elinikäisen paketin kolmelle tai viidelle kielelle. Mondlya on helppo näprätä kännykällä, mutta ei sen avulla kovin pitkälle pääse.
Edesmennyt Michel Thomas oli mitä ilmeisimmin edelläkävijä kielten opetuksessa. Hän saatteli opiskelijoita lempeästi ja rennosti keskustellen kielten saloihin. Youtubessa on runsaasti hänen opetustuokioitaan ilmaiseksi käytettävissä.
Alexa on laittanut nettiin runsaasti materiaalia käytettäväksi ilmaiseksi. Hän pitää lyhyehköjä kalvosulkeisia erilaisista kielen oppimiseen liittyvistä teemoista. Hän yrittää pitää katsojan hereillä kaikenlaisilla hassutteluilla, mutta silti seuraaminen käy pitkän päälle työlääksi. Luentoja kannattaa kuitenkin katsoa, kun haluaa täsmätietoa esimerkiksi verbien taivutuksesta.
Tämän hetken suosikkini on Coffee Break Friench, jolla on tarjolla ilmaiseksi 160 noin 15-30 minuutin mittaista audiosessiota ilmaiseksi. Kurssit alkavat aloittelijan tasolta ja etenevät edistyneen tasolle. Oppivartit rakentuvat selvästi Michel Thomasin metodiin. Opettaja juttelee rennosti opiskelijan kanssa, opettaa uusia asioita ja etenee systemaattisesti aiheesta toiseen. Opiskelija rakentaa jatkuvasti uusia virkkeitä annettujen ohjeiden mukaan. Eteneminen tapahtuu siten, että oppilas ei tunne tekemistään liian haastavaksi eikä liian helpoksi.
Oppitunneista on maksua varten tarjolla runsaasti tekstimuotoista aineistoa, kattavampia asioiden selostuksia ja kuunnelmapätkiä normaalilla puhenopeudella.
Matkustan nyt ilmaiseksi ja keskityn kuuntelemiseen. Myöhemmin saatan paneutua myös maksulliseen aineistoon. Haluan oppia nimenomaan ymmärtämään ja tuottamaan puhetta.
Youtubessa on runsaasti muitakin ranskan kielen opiskeluun liittyviä aineistoja. Runsaudenpulaa. Omatoimisella oppijalla on kissanpäivät.
maanantai 11. helmikuuta 2019
Lentokoneet liihottavat sinne ja tänne, kerosiinia palaa
Voisi kuvitella, että lentoliikenne on tarkka järjestelmä, jossa kaikki toimii lähes suunnitellusti. Koneet lentävät lyhyimmän mahdollisen matkan eivätkä turhia haahuile. Lennonjohtajat vain varmistavat, että kaikki sujuu.
Innostuin eilen seuraamaan paikallista lentoliikennettä pitkäksi toviksi. Koneet kulkivat kaikkea muuta kuin aikataulun mukaan. Tutkin hieman netistä, millaista lennonjohtajien työ on. Heidän täytyy olla kylmäpäisiä ammattilaisia. Useita koneita oli tulossa ja aikataulut olivat sekaisin. Moni kone joutui tekemään isoja lenkkejä taivaalla. Jokin niistä taisi käydä lähes sadan kilometrin päässä kääntymässä.
En haluaisi olla lennonjohdossa, kun sadat ihmiset kiertelevät ilmassa ja odottavat pääsyä maihin. Kerosiinia palaa eikä onnettomuuksia saa tapahtua. Koneiden pitää pysyä muutaman kilometrin päässä toisistaan. Lennonjohtajat antavat niille komentoja.
Jollakin perusteella ilmojen liikennepoliisien pitää päättää, missä järjestyksessä päästävät koneet alas. Ihmettelin, miksi Romaniasta saapuva kone joutui kiertämään niin pitkään. Missähän asti se välillä kävi, kun katosi niin pitkäksi ajaksi? Voikohan lentoyhtiöt päästä maksamalla nopeammin alas?
Lennonjohtajat työ taitaa muistuttaa tietokonepelin pelaamista. Tilanne muuttuu jatkuvasti ja ajan tasalla on pysyttävä. Monenlaisien tekijöiden yhteisvaikutusta on osattava optimoida. Olisi kiva tietää, onko lennonjohtajilla käytössään jonkinlainen lineaarinen optimointimalli tietojärjestelmässään vai joutuvatko tekemään päätöksensä intuition varassa.
Turvallisuus on varmasti tärkein päätösten tekemisen peruste. Tälläkin kertaa kaikki saivat vuorollaan kentän hetkeksi käyttöönsä. Ihmettelin, kun yksi kone oli vasta päässyt irti kiitoradasta ja toinen oli jo lähellä liukumassa kentälle.
sunnuntai 10. helmikuuta 2019
Isot jyräävät, pienet mukautuvat
Muistamme historian tunneilta, että Saksa ja Ranska ovat taistelleet Elsassin ja Lothringenin (Alsace ja Lorraine) hallinnasta.
Saimme todeta, mitä moinen merkitsee asukkaiden kannalta. Tapasimme bussipysäkillä eläkeläisparin, jotka ovat Strasbourgista ja on toinen asunto residenssissä, jossa majailemme. He olivat alkujaan saksankielisiä, mutta puhuivat tietenkin myös ranskaa. Strasbourg kuuluu Alsaceen.
Mainitsin kuulleeni, että jonakin päivänä Strasbourgissa opettajat alkoivat puhua ranskan sijasta saksaa ja muutaman vuoden päästä saksan sijasta ranskaa. Meille vahvistettiin, että tämä pitää paikkansa.
Kysyin kumpaa kieltä enemmistö nykyään puhuu. Ranskaa puhuu, erityisesti nuoriso.
Kysyin osaavatko heidän lapset saksaa. Kaksi osaa mutta yksi ei kunnolla.
Kysyin myös puhutaanko Strasbourgissa joskus vain ranskaa. Monsieur arveli näin käyvän.
Tällaista sotiminen aiheuttaa. Saksalaiset valtasivat toisessa maailmansodassa Strasbourgin ranskalaisilta, mutta joutuivat myöhemmin luovuttamaan sen takaisin.
Onneksi on EU. Sopu on säilynyt pitkään.
Saimme todeta, mitä moinen merkitsee asukkaiden kannalta. Tapasimme bussipysäkillä eläkeläisparin, jotka ovat Strasbourgista ja on toinen asunto residenssissä, jossa majailemme. He olivat alkujaan saksankielisiä, mutta puhuivat tietenkin myös ranskaa. Strasbourg kuuluu Alsaceen.
Mainitsin kuulleeni, että jonakin päivänä Strasbourgissa opettajat alkoivat puhua ranskan sijasta saksaa ja muutaman vuoden päästä saksan sijasta ranskaa. Meille vahvistettiin, että tämä pitää paikkansa.
Kysyin kumpaa kieltä enemmistö nykyään puhuu. Ranskaa puhuu, erityisesti nuoriso.
Kysyin osaavatko heidän lapset saksaa. Kaksi osaa mutta yksi ei kunnolla.
Kysyin myös puhutaanko Strasbourgissa joskus vain ranskaa. Monsieur arveli näin käyvän.
Tällaista sotiminen aiheuttaa. Saksalaiset valtasivat toisessa maailmansodassa Strasbourgin ranskalaisilta, mutta joutuivat myöhemmin luovuttamaan sen takaisin.
Onneksi on EU. Sopu on säilynyt pitkään.
perjantai 8. helmikuuta 2019
Voi tätä ranskan kieltä
Ensimmäiset opiskelemani vieraat kielet olivat germaaniset ruotsi, englanti ja saksa. Ruotsi on toki toinen kotimainen, mutta vieras sekin minulle oli.
Olen lisäksi opiskellut pikkuisen latviaa ja kreikkaa. Sen vähän perusteella olen tunnistavinani, että nuokin kielet muistuttavat rakenteeltaan aiemmin mainittuja germaanisia.
Ranskan kieli tuntuu erilaiselta. Siinä on yllättäviä piirteitä.
Otetaan esimerkiksi kysymys "Missä hän syö?". Ruotsalaisten kysymysrakenne on melkein sama: "Var äter han?". Vain sanajärjestys muuttuu hieman. Englantilaiset asettelevat kysymyksen vähän monimutkaisemmin. He tarvitsevat mukaan do-verbin: "Where does he eat?".
Ranskalaiset hoitavat asian - melkein voisi sanoa - runollisesti. Tämän romaanisen kielen "missä" on "òu", "syödä" on "manger" ja "hän" on "il". Alottelija - kuten minä - rakentaisi kysymyksen muotoon "Òu mange il?". Ranskalaiset tuntuvan jostakin syystä vieroksuvan peräkkäisiä vokaaleja. He lisäävät kysymykseen t-kirjaimen vain siitä syystä, että niin lause kuulostaa paremmalta: "Òu mange-t-il?". He voivat koristella kysymystä vielä enemmän: "Òu est-ce qu'il mange?". Kirjaimellisesti tämä olisi kai "Missä on se, jossa hän syö?".
Negaation ilmaisemiseen suomalaiselle riittää yksi sana, joka on "ei" tai jokin sen taivutusmuodoista. Ranskalaiset haluavat ilmeisesti varmistaa, että asia menee näissäkin tilanteissa perille, koska he sullovat lauseeseen kaksi sanaa, jotka merkitsevät molemmat negaatiota. "Minä en tiedä" on ranskaksi "Je ne sais pas". Sekä "ne" että "pas" kertovat, että nyt peukalo osoittaa alaspäin. Joissakin tilanteissa ranskalainen jättää ne-sanan pois, koska tokihan yksikin negaatio kertoo, missä mennään.
Kysymys on ehkä ilmaisun hienopiirteisyydestä. Ne-sana voidaan ajatella ennakkovaroitukseksi siitä, mitä on tulossa. Se saattaa kuulua vain ännän vilahduksena nopeassa puheessa. Vaikka se jäisi kokonaan kuulumatta, ranskalainen taitaa aavistaa, että kyllä se siellä on.
Minun on vaikea juurruttaa päähäni ranskalaisten tapa sijoittaa pronomini tietyissä tapauksissa virkkeeseen. "Me soitamme teille" on ranskaksi "Nous vous appellerons". "Nous" tarkoittaa "meitä" ja "vous" teitä.
Olen lisäksi opiskellut pikkuisen latviaa ja kreikkaa. Sen vähän perusteella olen tunnistavinani, että nuokin kielet muistuttavat rakenteeltaan aiemmin mainittuja germaanisia.
Ranskan kieli tuntuu erilaiselta. Siinä on yllättäviä piirteitä.
Otetaan esimerkiksi kysymys "Missä hän syö?". Ruotsalaisten kysymysrakenne on melkein sama: "Var äter han?". Vain sanajärjestys muuttuu hieman. Englantilaiset asettelevat kysymyksen vähän monimutkaisemmin. He tarvitsevat mukaan do-verbin: "Where does he eat?".
Ranskalaiset hoitavat asian - melkein voisi sanoa - runollisesti. Tämän romaanisen kielen "missä" on "òu", "syödä" on "manger" ja "hän" on "il". Alottelija - kuten minä - rakentaisi kysymyksen muotoon "Òu mange il?". Ranskalaiset tuntuvan jostakin syystä vieroksuvan peräkkäisiä vokaaleja. He lisäävät kysymykseen t-kirjaimen vain siitä syystä, että niin lause kuulostaa paremmalta: "Òu mange-t-il?". He voivat koristella kysymystä vielä enemmän: "Òu est-ce qu'il mange?". Kirjaimellisesti tämä olisi kai "Missä on se, jossa hän syö?".
Negaation ilmaisemiseen suomalaiselle riittää yksi sana, joka on "ei" tai jokin sen taivutusmuodoista. Ranskalaiset haluavat ilmeisesti varmistaa, että asia menee näissäkin tilanteissa perille, koska he sullovat lauseeseen kaksi sanaa, jotka merkitsevät molemmat negaatiota. "Minä en tiedä" on ranskaksi "Je ne sais pas". Sekä "ne" että "pas" kertovat, että nyt peukalo osoittaa alaspäin. Joissakin tilanteissa ranskalainen jättää ne-sanan pois, koska tokihan yksikin negaatio kertoo, missä mennään.
Kysymys on ehkä ilmaisun hienopiirteisyydestä. Ne-sana voidaan ajatella ennakkovaroitukseksi siitä, mitä on tulossa. Se saattaa kuulua vain ännän vilahduksena nopeassa puheessa. Vaikka se jäisi kokonaan kuulumatta, ranskalainen taitaa aavistaa, että kyllä se siellä on.
Minun on vaikea juurruttaa päähäni ranskalaisten tapa sijoittaa pronomini tietyissä tapauksissa virkkeeseen. "Me soitamme teille" on ranskaksi "Nous vous appellerons". "Nous" tarkoittaa "meitä" ja "vous" teitä.
keskiviikko 6. helmikuuta 2019
Näissä maisemissa
Tästä näet osan Nizza ylhäältäpäin. Oikealla ylhäällä on keskusta ja vasemmalla alhaalla pilkottaa lentokenttä. Keskellä kuvaa näet tekstin Fabron. Se on kukkula, jolla asumme. Täältä näet asuinpaikkamme tarkemmin. Asumme keskeltä taitetussa kolossissa, joka on tekstin "Minigolfrata" yläpuolella.
Kukkuloiden rinteet ovat aika jyrkkiä, mitä ei näy kovin selvästi Google Mapsissa. Kukkuloiden seinämien väliin jää kanjoneita, jotka ovat varmaan joskus olleet jokia. Kanjoneihin on rakennettu asutusta, vaikka Nizzan aurinko ei taida niissä asukkaita kovin hyvin hemmotella. Lähdin tänään kävelemään tällaista kanjonia pitkin. Lähdin talomme alapuolella olevaa Avenue de Fabronia ylöspäin ja ja jatkoin Chemin de la Madonnette de Terronia pohjoiseen. Tästä näet reittini alun. Tässä näkymä mainittujen teiden risteyksestä. Lähellä olevien teiden mutkaisuus kertoo kerkeuseroista.
Jatkoin Terronia eteenpäin. Katu kapeni. Taloja oli sen kummallakin puolella ja rinteillä. Koillispuolella kukkulan päällä on suuri sairaala. Kanjonissa on pieniä kerrostalojakin. Täällä katunäkymä.
Tie kapenee entisestään. Varrella on korjaamoja, joihin en veisi autoani. Tässä mennään jo metsään. No sitten sinne.
Tien varrella oli roinaa ja autonromuja. Tuo kuvassa näkyvä nosturin raato oli tänään edelleen paikalla. Puun vieressä olevaa patjaa ei tainnut enää olla. Nyt väljenee. Tie jatkuu vielä.
Nyt näyttää siltä, että pitäisi olla jotakin asiaa, jotta voisi jatkaa.
Palasin majapaikkaan.
Urbaanin Nizzan kainalaloissa on landea jäljellä.
Hyperlinkit erottuvat aika huonosti. Linkitetyt sanat ovat hieman vaaleampia kuin muu teksti. Linkki muuttuu ainakin minun selaimessani siniseksi, kun kursorin vie sen päälle.
tiistai 5. helmikuuta 2019
"Lannonjohtajina"
Tämänhetkisestä majapaikastamme näkyy aika iso osa Nizzan lentokenttää. Voimme huvitella seuraamalla lentoliikennettä.
Kentällä on vain kaksi kiitorataa, mutta se on silti Ranskan kolmanneksi vilkkain kenttä. Edellä ovat vain Pariisin kentät. Kiitoradat ovat siten kovassa käytössä.
Kentän kiitoradat ovat itä-länsisuunnassa. Itäinen osa näkyy meille. Tänään koneet ovat nousseet ja laskeutuneet idästä länteen. Laskeutuvat koneet ovat lipuneet edestämme kentälle. Lähtevätkin näkyvät. Ne nousevat kentästä ihmeen lyhyen kiidon jälkeen.
Olen mitannut kuinka kauan koneilla on aikaa laskeutua. Kun edellinen on saanut pyöränsä asfaltille, seuraava on samassa paikassa jopa vähän yli kahden ja puolen minuutin päästä. Tavallinen väliaika tuntuu olevan muutaman mittauksen perusteella noin kolme minuuttia neljäkymmentä sekuntia.
Näin tänään yhden hieman dramaattisen tilanteen, kun yksi kone oli jo aivan lähellä lentokenttää, mutta lähtikin siitä ylöspäin.
Flightradar24-sivustolta voi seurata kartalla reaaliajassa miten koneet liikkuvat. Siitä näkyy jopa nousu- ja laskukiito, kun karttaa tarkentaa. Saatoin seurata miten epäonninen kone teki ylimääräisen kierroksen meren yllä ja laskeutui. Kaksi konetta oli jo kentän itäpäässä kärkkymässä nousuvuoroa.
On hauskaa, kun voi todeta saman koneen sekä ilmassa että kartassa. Lisäksi voimme seurata Nizzan kentän sivuilta, mitä koneita on saapumassa ja lähtemässä.
Olemme melkein kuin lennonjohtajia, mutta ilman vastuuta ja valtuuksia.
Huvinsa kullakin.
Kentällä on vain kaksi kiitorataa, mutta se on silti Ranskan kolmanneksi vilkkain kenttä. Edellä ovat vain Pariisin kentät. Kiitoradat ovat siten kovassa käytössä.
Kentän kiitoradat ovat itä-länsisuunnassa. Itäinen osa näkyy meille. Tänään koneet ovat nousseet ja laskeutuneet idästä länteen. Laskeutuvat koneet ovat lipuneet edestämme kentälle. Lähtevätkin näkyvät. Ne nousevat kentästä ihmeen lyhyen kiidon jälkeen.
Olen mitannut kuinka kauan koneilla on aikaa laskeutua. Kun edellinen on saanut pyöränsä asfaltille, seuraava on samassa paikassa jopa vähän yli kahden ja puolen minuutin päästä. Tavallinen väliaika tuntuu olevan muutaman mittauksen perusteella noin kolme minuuttia neljäkymmentä sekuntia.
Näin tänään yhden hieman dramaattisen tilanteen, kun yksi kone oli jo aivan lähellä lentokenttää, mutta lähtikin siitä ylöspäin.
Flightradar24-sivustolta voi seurata kartalla reaaliajassa miten koneet liikkuvat. Siitä näkyy jopa nousu- ja laskukiito, kun karttaa tarkentaa. Saatoin seurata miten epäonninen kone teki ylimääräisen kierroksen meren yllä ja laskeutui. Kaksi konetta oli jo kentän itäpäässä kärkkymässä nousuvuoroa.
On hauskaa, kun voi todeta saman koneen sekä ilmassa että kartassa. Lisäksi voimme seurata Nizzan kentän sivuilta, mitä koneita on saapumassa ja lähtemässä.
Olemme melkein kuin lennonjohtajia, mutta ilman vastuuta ja valtuuksia.
Huvinsa kullakin.
maanantai 4. helmikuuta 2019
"Luostari"
Nizza ei pettänyt tälläkään kertaa. Aurinko on palannut. Se lämmittää parvekkeella niin, että siellä voisi olla uimahoususillaan. Kuumottaa suorastaan.
Asumme nyt paikassa, jolla on komea nimi: Résidence de l'Abbaye de Roseland. Tämä on muutaman suuren kerrostalon kompleksi, joka sijoittuu noin kilometrin matkalle vuorelle mutkittelevan Boulevard de Napoléon III:n varrelle. Asukkaita on niin paljon, että Tamango-talomme alasiivessä toimii kauppa, pienehkö, mutta kuitenkin.
Abbaye tarkoittaa luostaria, mutta sellaiseen emme ole päätyneet. Nimen täytyy viitata asuintalomme yläpuolella rinteessä oleviin kahteen rakennukseen, jotka tuovat mieleen luostarin. Sekään ei kuitenkaan ole oikea luostari, eikä ole ollutkaan. Joku on joskus halunnut rakentaa talon, joka näyttää luostarilta.
Katselimme tänään parvekkelta, kun alhaalla olevaan kauppaan tuotiin tavaratäydennystä. Tuntui kummalliselta, kun tavaroita purettiin tavallisen henkilöauton takaluukusta ja -takasivuovista kaupan ostoskärryihin. Ne eivät olleet edes laatikoissa. Osa vietiin käsissä.
Tuon ymmärtäisi, jos kyseessä olisi yksittäisen elinkeinonharjoittajan kauppa. Kauppa toimii kuitenkin ketjunimen alla. Ehkä kauppiaalla on franchising-sopimus.
lauantai 2. helmikuuta 2019
Ukkonen
Olin äsken voimistelemassa makuuhuoneessa. Näin yhtäkkiä välähdyksen pimeässä, ja ehdin ihmetellä ottiko joku kuvan taloomme päin. Sitten pamahti.
Välähdyksiä ja jyrinöitä seurasi lisää. Jyrähdyksine nopeudesta päätellen ukkonen pyörii yllämme. Olemme kuin pommituksen alla.
Ilmeisesti pilvet eivät pääse pois vuorien ympäröimän Nizzan yltä. Fabron-kukkulamme on ehkä todennäköinen salaman iskupaikka, koska nousee ympäristöä hieman ylemmäksi.
Valot sammuivat hetkeksi ja nettiyhteys katosi. Modemi kuitenkin löysi netin pian.
Ukkonen on seilannut välillä kauemmaksi ja sitten lähestynyt taas. Nyt tuntuu kuin se olisi matkannut muualle, mutta mistäpä tietää.
Vielä välähti, mutta jyrinän viiveestä päätellen ukkonen on jo kilometrien päässä.
Kävin tänään Promenade des Anglaisilla ja totesin kuulemani uutisen pitävän paikkansa. Beatchille ei saa mennä. Johtuu aika kovasta tuulesta. Promenadilta alas rantaan johtavien portaiden eteen on laitettu metallinen este. Se tosin ei näytä estävän innokkaita, sillä jotkut olivat rantahietikolla ihailemassa aaltoja. Ei ne vaarallisia olleet, mutta tuuli saattaa yltyä myrskyksi.
Välähdyksiä ja jyrinöitä seurasi lisää. Jyrähdyksine nopeudesta päätellen ukkonen pyörii yllämme. Olemme kuin pommituksen alla.
Ilmeisesti pilvet eivät pääse pois vuorien ympäröimän Nizzan yltä. Fabron-kukkulamme on ehkä todennäköinen salaman iskupaikka, koska nousee ympäristöä hieman ylemmäksi.
Valot sammuivat hetkeksi ja nettiyhteys katosi. Modemi kuitenkin löysi netin pian.
Ukkonen on seilannut välillä kauemmaksi ja sitten lähestynyt taas. Nyt tuntuu kuin se olisi matkannut muualle, mutta mistäpä tietää.
Vielä välähti, mutta jyrinän viiveestä päätellen ukkonen on jo kilometrien päässä.
Kävin tänään Promenade des Anglaisilla ja totesin kuulemani uutisen pitävän paikkansa. Beatchille ei saa mennä. Johtuu aika kovasta tuulesta. Promenadilta alas rantaan johtavien portaiden eteen on laitettu metallinen este. Se tosin ei näytä estävän innokkaita, sillä jotkut olivat rantahietikolla ihailemassa aaltoja. Ei ne vaarallisia olleet, mutta tuuli saattaa yltyä myrskyksi.
perjantai 1. helmikuuta 2019
Avainkokemus
Taivas itkee. Nizzan aurinko on vetäytynyt pienelle lomalle. Pian se sieltä palaa, uskon, ja taivaan sinen peittävä harmaa massa katoaa.
Muutimme eilen kolmanteen kortteeriimme tällä matkalla.
Uusi majapaikkamme on sijainniltaan hyvin erilainen kuin edellinen, joka oli keskustan tuntumassa Nizzan kattilan pohjassa. Nyt olemme lentokentän liepeillä Fabron-vuoren rinteellä. Matkaa keskustaan on nelisen kilometriä. Asuntomme on kuudennessa kerroksessa. Eteläiseltä parvekkeelta avautuu upea panoraama Välimerelle. Halutessamme voimme seurata miltei loputonta lentoliikennettä
Saavuimme taksilla rakennuksen alaovelle. Tämänkertainen kuljettaja yllätti. Hän tarjosi pyytämättä kuittia, jonka otinkin. Veloitus oli 27 euroa. Annoin hänelle kolme kymppiä seteleinä. Yleensä kuljettajat pitävät vaihtorahat kysymättä ominaan. Tämä kysyi. Yllättyneenä vastasin jotakin, joka sai hänen antamaan kolikot minulle. Tämä ei hidastanut palvelua yhtään. Meillä oli matka- ja olkalaukkujemme lisäksi muita nyssäköitä. Hän autteli iloisena maihinnousuamme. Lopuksi ojensin hänelle käteeni jääneet kolikot.
Olimme tavaroinemme Tamango-nimisen rakennuksen kuutosoven edessä. Hieman satoi.
Täällä on tapana avata ulko-ovi käyttämällä pientä avaimenperän tapaista mokkulaa seinässä olevan tunnistuskohdan edessä. Näin teimme. Saimme vastaukseksi vain punaisen valon vilkutusta ja ovi pysyi kiinni.
Ei auttanut muu kuin soittaa isäntäväelle. Emäntä oli ihmeissään, koska mutikka on tähän asti toiminut. Hän lupasi soittaa conciergelle (talonmies), mutta arveli, että mutikkaa kannattaisi kokeilla talon vastapuolen oveen. Pihassa oli pieni rakennus, jossa on conciergen toimisto. Iltapäivä oli kuitenkin niin pitkällä, että hän tuskin oli enää paikalla.
Lähdin kiertämään taloa ja samalla menin conciergen toimiston ohi. Juuri kun olin sen kohdalla, ovesta tuli ulos mies. Tervehdin häntä ja kysyin puhuuko hän englantia. Tämä siisti harmaatukkainen herrasmies myönsi puhuvansa ja kuultuaan ongelmani kutsui minut sisään.
Kävi ilmi, että mutikat on juuri vaihdettu eikä vanha tietenkään enää toimi. Hän antoi omasta avainvarastostaan meille uuden mutikan lainaksi ja sovittiin, että talonmies käy vaihtamassa sen seuraavana päivänä käyttöömme jäävään mutikkaan. Minua palvellut herrasmies oli ilmeisesti isännöitsijä tai muu vastuuhenkilö. Ymmärsin, että talonmies on sairas tai lomalla.
Kun olin palaamassa, emäntä soitti kysyäkseen, miten olemme selvinneet. Hän oli jo soittanut conciergelle. Ongelmamme oli jo ehtinyt poistua.
Uusi mutikka toimi hienosti ja siirryimme romppeinemme sisään ja hissillä kuudenteen kerrokseen.
Asunnon ulko-ovessa oli kolme lukkoa. Olin kuullut isännöitsijältä, että alin niistä ei ole käytössä. Aloin sovittelemaan avaimia. Kookkain niistä sopi ylimpään ja kiersin avainta pari kierrosta siihen suuntaan kuin se oli mahdollista. Hyvin toimi ja avain lähti lukosta.
Mustalla muovilla koristeltu avain sopi keskimmäiseen. Sekin kääntyi kunnes se oli pystyasennossa, jossa oli jonkinlainen pykälä. Siitä se kääntyi vielä hieman ja tuntui kuin vastaan olisi tullut jokin este.
Ovi ei kuitenkaan auennut. Oli vaikea tunnistaa, kumpi lukko meitä kiusasi. Vastapäinen ovi avautui ja vanha pariskunta katseli puuhiamme. Tervehdimme. He eivät puhuneet englantia, mutta tulimme me toimeen. Pappa tuli kokeilemaan onneaan. Minä tyhjensin hissiä samalla. Hänkään ei saanut ovea auki. Hän meni sitten soittamaan johonkin.
Onneksi on kännykät. Saimme taas yhteyden asunnon omistajiin. Isäntä neuvoi miten homma hoidetaan. Alempaa lukkoa piti kääntää vielä pidemmälle. Onnistuin kun oikein väänsin. Lukko taitaa tarvita öljyä.
Ovi aukesi. Samassa avautui myös hissin ovi ja ulos tuli äskeinen herrasmies sekä vartija. Tulivat kai, koska pappa oli soittanut. Sanoin, että lukko tarvitsee ehkä öljyä. Pappa lupasi hoitaa sen.
Vanha pariskunta oli jotenkin hellyyttävä. Ehkä saamme vielä harjoitella ranskaa heidän kanssaan.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Muutimme eilen kolmanteen kortteeriimme tällä matkalla.
Uusi majapaikkamme on sijainniltaan hyvin erilainen kuin edellinen, joka oli keskustan tuntumassa Nizzan kattilan pohjassa. Nyt olemme lentokentän liepeillä Fabron-vuoren rinteellä. Matkaa keskustaan on nelisen kilometriä. Asuntomme on kuudennessa kerroksessa. Eteläiseltä parvekkeelta avautuu upea panoraama Välimerelle. Halutessamme voimme seurata miltei loputonta lentoliikennettä
Saavuimme taksilla rakennuksen alaovelle. Tämänkertainen kuljettaja yllätti. Hän tarjosi pyytämättä kuittia, jonka otinkin. Veloitus oli 27 euroa. Annoin hänelle kolme kymppiä seteleinä. Yleensä kuljettajat pitävät vaihtorahat kysymättä ominaan. Tämä kysyi. Yllättyneenä vastasin jotakin, joka sai hänen antamaan kolikot minulle. Tämä ei hidastanut palvelua yhtään. Meillä oli matka- ja olkalaukkujemme lisäksi muita nyssäköitä. Hän autteli iloisena maihinnousuamme. Lopuksi ojensin hänelle käteeni jääneet kolikot.
Olimme tavaroinemme Tamango-nimisen rakennuksen kuutosoven edessä. Hieman satoi.
Täällä on tapana avata ulko-ovi käyttämällä pientä avaimenperän tapaista mokkulaa seinässä olevan tunnistuskohdan edessä. Näin teimme. Saimme vastaukseksi vain punaisen valon vilkutusta ja ovi pysyi kiinni.
Ei auttanut muu kuin soittaa isäntäväelle. Emäntä oli ihmeissään, koska mutikka on tähän asti toiminut. Hän lupasi soittaa conciergelle (talonmies), mutta arveli, että mutikkaa kannattaisi kokeilla talon vastapuolen oveen. Pihassa oli pieni rakennus, jossa on conciergen toimisto. Iltapäivä oli kuitenkin niin pitkällä, että hän tuskin oli enää paikalla.
Lähdin kiertämään taloa ja samalla menin conciergen toimiston ohi. Juuri kun olin sen kohdalla, ovesta tuli ulos mies. Tervehdin häntä ja kysyin puhuuko hän englantia. Tämä siisti harmaatukkainen herrasmies myönsi puhuvansa ja kuultuaan ongelmani kutsui minut sisään.
Kävi ilmi, että mutikat on juuri vaihdettu eikä vanha tietenkään enää toimi. Hän antoi omasta avainvarastostaan meille uuden mutikan lainaksi ja sovittiin, että talonmies käy vaihtamassa sen seuraavana päivänä käyttöömme jäävään mutikkaan. Minua palvellut herrasmies oli ilmeisesti isännöitsijä tai muu vastuuhenkilö. Ymmärsin, että talonmies on sairas tai lomalla.
Kun olin palaamassa, emäntä soitti kysyäkseen, miten olemme selvinneet. Hän oli jo soittanut conciergelle. Ongelmamme oli jo ehtinyt poistua.
Uusi mutikka toimi hienosti ja siirryimme romppeinemme sisään ja hissillä kuudenteen kerrokseen.
Asunnon ulko-ovessa oli kolme lukkoa. Olin kuullut isännöitsijältä, että alin niistä ei ole käytössä. Aloin sovittelemaan avaimia. Kookkain niistä sopi ylimpään ja kiersin avainta pari kierrosta siihen suuntaan kuin se oli mahdollista. Hyvin toimi ja avain lähti lukosta.
Mustalla muovilla koristeltu avain sopi keskimmäiseen. Sekin kääntyi kunnes se oli pystyasennossa, jossa oli jonkinlainen pykälä. Siitä se kääntyi vielä hieman ja tuntui kuin vastaan olisi tullut jokin este.
Ovi ei kuitenkaan auennut. Oli vaikea tunnistaa, kumpi lukko meitä kiusasi. Vastapäinen ovi avautui ja vanha pariskunta katseli puuhiamme. Tervehdimme. He eivät puhuneet englantia, mutta tulimme me toimeen. Pappa tuli kokeilemaan onneaan. Minä tyhjensin hissiä samalla. Hänkään ei saanut ovea auki. Hän meni sitten soittamaan johonkin.
Onneksi on kännykät. Saimme taas yhteyden asunnon omistajiin. Isäntä neuvoi miten homma hoidetaan. Alempaa lukkoa piti kääntää vielä pidemmälle. Onnistuin kun oikein väänsin. Lukko taitaa tarvita öljyä.
Ovi aukesi. Samassa avautui myös hissin ovi ja ulos tuli äskeinen herrasmies sekä vartija. Tulivat kai, koska pappa oli soittanut. Sanoin, että lukko tarvitsee ehkä öljyä. Pappa lupasi hoitaa sen.
Vanha pariskunta oli jotenkin hellyyttävä. Ehkä saamme vielä harjoitella ranskaa heidän kanssaan.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
keskiviikko 30. tammikuuta 2019
Kirjoittamisrytmi muuttuu
Huomaan mekanisoineeni elämääni liikaa. Perusteellinen järjestelmällisyyskin voi väsyttää. Nyt tuntuu menneen kuppi nurin.
Syömisen kirjaaminen kyllästyttää, ilmeisesti liikkuminenkin on ollut liian tarmokasta, ranskaa olen tankannut päivittäin ja päivittänyt blogia viikottain maanantaista perjantaihin.
Nyt otan rennosti. Ehkä ryhdistäydyn jossakin vaiheessa.
Kirjoitan tätä blogia tästä lähtien ilman aikataulua silloin, kun kiinnostavia aiheita nousee mieleen ja huvittaa.
Tänään olen viihdyttänyt itseäni penkomalla sukuohjelma Genin sukupuita. Se löytää minulle mielikuvituksellisia sukuyhteyksiä, mutta niistä ehkä joskus toiste.
Syömisen kirjaaminen kyllästyttää, ilmeisesti liikkuminenkin on ollut liian tarmokasta, ranskaa olen tankannut päivittäin ja päivittänyt blogia viikottain maanantaista perjantaihin.
Nyt otan rennosti. Ehkä ryhdistäydyn jossakin vaiheessa.
Kirjoitan tätä blogia tästä lähtien ilman aikataulua silloin, kun kiinnostavia aiheita nousee mieleen ja huvittaa.
Tänään olen viihdyttänyt itseäni penkomalla sukuohjelma Genin sukupuita. Se löytää minulle mielikuvituksellisia sukuyhteyksiä, mutta niistä ehkä joskus toiste.
tiistai 29. tammikuuta 2019
Alkaa olla päätöksen aika
Aloin kirjoittaa tätä blogia seitsemäntenä maaliskuuta vuonna 2014, kun olin saanut diagnoosin imusolmukesyövästä. Olin pitänyt muita blogeja aiemmin. Tuolloin yksi oli vielä jonkin verran aktiivinen. Minulle ehdotettiin, että kirjoittaisin blogia uudesta tilanteestani.
Perustin tämän blogin. Kävi ilmi, että ehdottaja oli vaistonnut hyvin aiheen tärkeyden. Blogistani tuli hyvin suosittu. Aiheelle oli selvästi sosiaalinen tilaus.
Syöpähoitoni osoittautuivat tehokkaiksi ja saman vuoden syksyllä palasin töihin. Päätin kuitenkin jatkaa kirjoittamista. On kirjoitettava usein, jotta blogi pysyy hengissä. Syövästä oli ollut paljon kirjoitettavaa, mutta olin kirjoittanut myös muista aiheista.
Kului noin vuosi ja minulla todettiin akuutti myelooinen leukemia. Alkoi toinen kierros. Blogini sai uutta nostetta.
Olen toipunut leukemiasta hämmästyttävän hyvin. Aiheesta ei ole enää kovin paljon kirjoitettavaa. Toivon, että ne lukijat joille aihe on syystä tai toisesta ajankohtainen, ovat saaneet voimia omaan kamppailuunsa.
Tämä blogin kirjoittaminen on auttanut minua työstämään sitä, mitä olen kokenut. Olen lisäksi kokenut, että suuri joukko ihmisiä on kannatellut minua tällä matkalla. Pöytälaatikkoon en olisi halunnutkaan kirjoittaa. Bloggaaminen on vuorovaikutteista.
Kun jäin eläkkeelle, ajattelin, että kirjoittaminen antaa merkitystä olemiseeni. Minulla on vielä jokin tehtävä täällä. Tämän blogin kantava aihe on ollut syöpä. Olen kuitenkin toivonut, että osaisin kirjoittaa kiinnostavasti muistakin aiheista.
Päivittäisten sivulatausten määrä on huomattavasti alhaisempi kuin syöpieni akuuteissa vaiheissa ja kiinnostus tuntuu yhä taantuvan. Tämä saattaa johtua siitäkin, että kirjoittaminen alkanut tuntua väkinäiseltä.
Minusta tuntuu, että tämän blogin aika alkaa olla ohi. On syytä katsoa totuutta silmiin. Blogini täyttää maaliskuussa viisi vuotta. Ihmisellä on taipumus asettaa itselleen määriin perustuvia tavotteita. Jostakin syystä tuntuu, että pitäisi kirjoittaa noihin synttäreihin asti. Viitonen on kuitenkin vain numero. Samoin on kaksi miljoonaa, joka on sivulatausten määränä väikkynyt mielessäni.
Aika aikaa kutakin. On hyvä uskaltaa tehdä päätöksiä. Tunnen että sellainen on nyt kypsymässä.
Sukellus historiaan
Nizza on Välimeren rannalla vuorien kainalossa. Täällä kattilan pohjassa on vain yksi ylänkö, joka on kuitenkin huomattavasti matalampi kuin ympäröivät vuoret. Tämä ylimmillään noin sata metriä korkea laaja kukkula on nimeltään Cimiez.
Majapaikkamme on aivan Cimiezin vieressä. Olen käynyt monta kertaa kävelemässä kyseisellä kukkulalla ja samalla etsimässä kävelyreittiä sen toiselle puolelle. Monet kadut päättyvät umpiperään ja sen lisäksi alueella on lukittuja portteja, joista ei jalkamieskään pääse eteenpäin. Ilmeisesti niillä halutaan rajoittaa pääsyä Cimiezillä olevalle yliopistoalueelle. Olen löytänyt avoimet reitit yhden portin molemmille puolille. Jostakin syystä jotkut porteista eivät ole lukossa.
Cimiezin eteläosassa on Musée national Marc Chagall ja siitä pohjoiseen Musée Matisse. Nizzasta tuli aikoinaan chic, kun Iso-Britannian kuningatar Victoria alkoi viihtyä kaupungissa. Hän veti mukanaan muitakin kuninkaallisia. Cimiez oli erityisesti heidän suosiossa. Muistona noista ajoista Cimietsissa on esimerkiksi kadut Avenue George V, Avenue Reine Victoria ja Boulevard Edouard VII.
Kävelin tänään ystäväpariskunnan kanssa löytämääni oikoreittiä pitkin Avenue Prince de Gallesille ja sen itäpäästä Musée Matisseen, jossa olen käynyt ennenkin. Vierailimme myös läheisessä fransiskaaniluostarissa, jonka historia juontaa 1600-luvulle. Musée Matissen seudulla on eletty pitkään. Museon lähettyvillä on ensimmäisellä vuosisadalla perustetun roomalaiskaupunki Camelenumin raunioita. Paikalla olevassa arkeologisessa museossa käynti jäi toiseen kertaan.
Kulmittain roomalaisen amfiteatterin raunioita vastapäätä on loistohotelli Le Régina, jossa kuningatar Victoria on majaillut kahteen otteeseen. Régina tarkoittaakin kuningatarta. Samassa hotellissa on asunut myös Matisse. Taiteilijan maalliset jäännökset on haudattu aivan lähelle, Cimiezin luostarin hautausmaalle.
perjantai 25. tammikuuta 2019
M'mätie
"Snepa", sanoo ranskalainen, kun tarkoittaa "ce n'est pas", joka on suomeksi "se ei ole".
Saatamme harmitella, että gallialaiset puristavat puhuessaan sanat niin tiiviiseen pakettiin, ettei ulkomaalainen kielen tankkaaja saa sanotusta mistään kiinni.
Samaan syyllistymme me suomalaisetkin. Tarkoitamme "pane kiinni", mutta sanomme "paa kii".
Ulkomaalainen opettelee lauseen "en minä tiedä", mutta suomalainen sanoo puhuessaan "mätie" tai "m'mätie".
Aloitammeko uuden kielen opiskelut väärästä päästä, kun otamme oppikirjan ja alamme tutkailla sanojen kirjoitusasuja? Saattaisi olla fiksumpaa kuunnella lauseita äänitteiltä siinä muodossa kuin niitä arkikielessä sanotaan ja opetella erottamaan niitä nopeasta puheesta.
Sanotaan kielen oppimisen olevan tehokasta, kun sanat kuullaan ja nähdään yhtä aikaa. En tiedä, uskoisinko. Sanat näyttävät kirjoitettuina erilaisilta kuin kuultuina. Olisiko parempi, että kieli juurtuisi muistiin nimenomaan ääninä eikä jaettuina keskenään erilaisiin puhe- ja kirjoitusasuihin?
Perinteisessä oppimistavassa opimme ensin kirjoitusasun ja sitten kirjoitusasun oikean ääntämistavan. Arkipuheen ilmaisutapa saattoi tulla vastaan vasta sitten, kun kieltä yritti oikeasti käyttää siellä, missä sitä puhutaan.
Toivottavasti kieltenopetus on tässä suhteessa edistynyt minun koulupäivistäni.
torstai 24. tammikuuta 2019
Pessimisti ei pety, eikä optimisti opi
Kävimme vaimoni kanssa unikurssilla viime vuonna. Opimme miten unentarve mitataan ja miten elämä sopeutetaan siihen.
Kehittelemme mielellämme järjestelmiä, jotka antavat meille tunteen elämänhallinnasta. Nukkuminenkin on systeemi, joka toimii hyvin, kun ei ole häiriöitä ja elämä on muutoinkin uomissaan.
Elämää ei rakenneta lego-palikoista. Pääskynen ei lennä katukartan mukaan. On tekijöitä, joita uhmaavat järjestystä.
En ole onnistunut survomaan unijärjestelmääni muottiin, johon sen pitäisi sopia. Nukun enemmän kuin minun "pitäisi".
Koettu epäsuhta saattaa johtua optimistisesta luonteestani. Tunsin syksyllä jaksavani enemmän kuin ennen. Minusta alkoi tuntua, että syöpäni ovat kuolleet ja kuopattu. Aloin kuvitella palaavani ennalleni.
Optimisti ei opi, eikä pessimisti pety
Olen onnistunut saamaan uni-ikkunani toimimaan. Olen mennyt sänkyyn ja nukahtanut suht koht säännöllisesti. Kännykkäni hälyttää aamulla, kun mitatun unentarpeen pitäisi olla täyttynyt.
Minun on kuitenkin nukuttava lisää. Väsyttää kovin. Silti unirytmi säilyy.
Täytyy olla olemassa jokin tekijä, joka häiritsee järjestelmäni toimintaa. Sen täytyy liittyä jotenkin syöpiini tai niiden hoitoihin.
Olen toipunut hämmästyttävän hyvin, mutta elimistöni ei täysin toimi kuten ennen. Unentarpeen kohoaminen ei ole ainoa muisto syöpävuosista.
En ymmärrä miksi unentarpeeni vaihtelee niin voimakkaasti. Luultavasti sitä ei tiedä juuri kukaan.
Siihen kannattaa mukautua, mille ei voi mitään. Optimistinkin kannattaa pitää tämä mielessään.
Voi olla, että ulkoilen voimiini nähden liikaa. Reippaat kävelylenkit saattavat väsyttää. En silti halua luopua niistä, saati vähentää niitä.
Opittavaa luultavasti vielä.
Kehittelemme mielellämme järjestelmiä, jotka antavat meille tunteen elämänhallinnasta. Nukkuminenkin on systeemi, joka toimii hyvin, kun ei ole häiriöitä ja elämä on muutoinkin uomissaan.
Elämää ei rakenneta lego-palikoista. Pääskynen ei lennä katukartan mukaan. On tekijöitä, joita uhmaavat järjestystä.
En ole onnistunut survomaan unijärjestelmääni muottiin, johon sen pitäisi sopia. Nukun enemmän kuin minun "pitäisi".
Koettu epäsuhta saattaa johtua optimistisesta luonteestani. Tunsin syksyllä jaksavani enemmän kuin ennen. Minusta alkoi tuntua, että syöpäni ovat kuolleet ja kuopattu. Aloin kuvitella palaavani ennalleni.
Optimisti ei opi, eikä pessimisti pety
Olen onnistunut saamaan uni-ikkunani toimimaan. Olen mennyt sänkyyn ja nukahtanut suht koht säännöllisesti. Kännykkäni hälyttää aamulla, kun mitatun unentarpeen pitäisi olla täyttynyt.
Minun on kuitenkin nukuttava lisää. Väsyttää kovin. Silti unirytmi säilyy.
Täytyy olla olemassa jokin tekijä, joka häiritsee järjestelmäni toimintaa. Sen täytyy liittyä jotenkin syöpiini tai niiden hoitoihin.
Olen toipunut hämmästyttävän hyvin, mutta elimistöni ei täysin toimi kuten ennen. Unentarpeen kohoaminen ei ole ainoa muisto syöpävuosista.
En ymmärrä miksi unentarpeeni vaihtelee niin voimakkaasti. Luultavasti sitä ei tiedä juuri kukaan.
Siihen kannattaa mukautua, mille ei voi mitään. Optimistinkin kannattaa pitää tämä mielessään.
Voi olla, että ulkoilen voimiini nähden liikaa. Reippaat kävelylenkit saattavat väsyttää. En silti halua luopua niistä, saati vähentää niitä.
Opittavaa luultavasti vielä.
keskiviikko 23. tammikuuta 2019
Tarpeittemme olemuksesta, uskon asioista väittelyn tarpeellisuudesta ja joulun merkityksestä
Tässä ovat linkit viime vuoden viimeisten kuukausien blogikirjoituksiini Päivämies-lehden verkkosivuilla.
Tarvitsenko pitahayoja?
Kannattaako uskon asioista väitellä?
Suuren sanoman äärellä
Jos haluat tutustua vanhempiin teksteihini, pääset niihin alla olevista linkeistä. Tekstit ovat aikajärjestyksessä.
Elämän uutta merkitystä etsimässä
Muutimme taas
Välillä nostan hattuani ja kuljen ohi
Taideviikko Provencessa
Sukuni tarinat historian pyörteissä
Ilmastotunto kolkuttaa
Rakkauden syntysijoilla
Aika on rahaa?
Sota ja rauha velvoittavat
Sinä vai te?
Tarvitsenko pitahayoja?
Kannattaako uskon asioista väitellä?
Suuren sanoman äärellä
Jos haluat tutustua vanhempiin teksteihini, pääset niihin alla olevista linkeistä. Tekstit ovat aikajärjestyksessä.
Elämän uutta merkitystä etsimässä
Muutimme taas
Välillä nostan hattuani ja kuljen ohi
Taideviikko Provencessa
Sukuni tarinat historian pyörteissä
Ilmastotunto kolkuttaa
Rakkauden syntysijoilla
Aika on rahaa?
Sota ja rauha velvoittavat
Sinä vai te?
tiistai 22. tammikuuta 2019
Vesiselvä vesiperä
Otsikko kertoo olennaisen: "Näin meidät huijattiin juomaan vaikka ei ole jano - liika juominen on vaarallista urheilussa, ja muillekin se on turhaa" (maksumuuri). Hesari kertoi eilen asian, joka on vaikuttanut ilmeiseltä. Juomateollisuus on keplotellut terveydellisiin perusteisiin vedoten ihmisiä tarttumaan pulloon, tässä tapauksessa alkoholitonta juomaa sisältävään. Tieteelliset perustelut eivät ole kuitenkaan olleet vedenpitävät. Media ei ole ollut riittävän lähdekriittinen, joten tällainen vaihtoehtoinen totuus on päässyt johtamaan kuluttajia harhaan.
Muistan kun vuosia sitten eräs henkilö soitti johonkin radion asiantuntijaohjelmaan. Hän kertoi juovansa runsaasti vettä ja oletti selvästi saavansa kannustavaa palautetta. Hän sai kuitenkin kuulla, ettei ylenmääräisestä lipittämisestä ole muuta hyötyä, kuin se liikuntalisä, joka aiheutuu useammista vessassa käynneistä.
Kuulin tuon keskustelun radiosta, kun vesibuumi oli luultavasti vasta alullaan. Vesivalhe on ollut helppo omaksua, koska me pidämme yksinkertaisista totuuksista. Ennen Suomessakin tultiin hyvin toimeen hanavedellä, mutta sitten pullovesi tuli tyrkylle kaikkialle, missä jotakin suuhunpantavaa myydään. Siinä mielessä tämä oli hyvä asia, että sokeroitujen juomien rinnalle tuli luonnollinen vaihtoehto.
Vesipullon hinta tuntuu kohtuulliselta, vaikka litrahinta on hirmuinen hanaveteen verrattuna. On kätevää ostaa kioskista valmiiksi pullotettu vesiannos sen sijaan, että täyttäisi pullon kotona hanasta. Lukemattomista pienistä päätöksistä kertyy suuret kassavirrat.
Puhdas vesi on bulkkituote. Sen ominaisuuksilla on hyvin vaikea erottautua markkinoilla. Niinpä vettä alettiin pakata erilaisiin pulloihin. Tuotemerkeistä rakennettiin brändejä. Varakkaat ovat voineet korostaa tyyliään ostamalla design-pulloihin pakattua vettä.
Minuakin on opetettu juomaan runsaasti vettä, mutta siihen on ollut lääketieteellinen syy. Kreatiniiniarvoni on ollut koholla, mikä on todennäköisesti johtunut saamistani sytostaateista. Minun on pitänyt opetella juomaan pahimmillaan kolme litraa nestettä päivässä. Kahvi on diureetti, joten sitä ei lasketa mukaan. Kolmeen litraan saa juoda tosissaan. Litkiminen kannattaa aloittaa jo aamusta, koska runsas juominen illalla tunnetusti toimii kuin herätyskello.
Veriarvvoni ovat olleet hyvät viimekertaisissa mittauksissa. Viimeisin hematologin ohjeistus taisi olla kaksi litraa päivässä. Siitäkin on aikaa, joten voinen alkaa juoda janon mukaan. Tottumus on toinen luonto. Ruokailujen yhteydessä käteni alkavat hamuta toista ja ehkä kolmattakin lasia vettä.
Tuskinpa tuosta haittaa on.
Muistan kun vuosia sitten eräs henkilö soitti johonkin radion asiantuntijaohjelmaan. Hän kertoi juovansa runsaasti vettä ja oletti selvästi saavansa kannustavaa palautetta. Hän sai kuitenkin kuulla, ettei ylenmääräisestä lipittämisestä ole muuta hyötyä, kuin se liikuntalisä, joka aiheutuu useammista vessassa käynneistä.
Kuulin tuon keskustelun radiosta, kun vesibuumi oli luultavasti vasta alullaan. Vesivalhe on ollut helppo omaksua, koska me pidämme yksinkertaisista totuuksista. Ennen Suomessakin tultiin hyvin toimeen hanavedellä, mutta sitten pullovesi tuli tyrkylle kaikkialle, missä jotakin suuhunpantavaa myydään. Siinä mielessä tämä oli hyvä asia, että sokeroitujen juomien rinnalle tuli luonnollinen vaihtoehto.
Vesipullon hinta tuntuu kohtuulliselta, vaikka litrahinta on hirmuinen hanaveteen verrattuna. On kätevää ostaa kioskista valmiiksi pullotettu vesiannos sen sijaan, että täyttäisi pullon kotona hanasta. Lukemattomista pienistä päätöksistä kertyy suuret kassavirrat.
Puhdas vesi on bulkkituote. Sen ominaisuuksilla on hyvin vaikea erottautua markkinoilla. Niinpä vettä alettiin pakata erilaisiin pulloihin. Tuotemerkeistä rakennettiin brändejä. Varakkaat ovat voineet korostaa tyyliään ostamalla design-pulloihin pakattua vettä.
Minuakin on opetettu juomaan runsaasti vettä, mutta siihen on ollut lääketieteellinen syy. Kreatiniiniarvoni on ollut koholla, mikä on todennäköisesti johtunut saamistani sytostaateista. Minun on pitänyt opetella juomaan pahimmillaan kolme litraa nestettä päivässä. Kahvi on diureetti, joten sitä ei lasketa mukaan. Kolmeen litraan saa juoda tosissaan. Litkiminen kannattaa aloittaa jo aamusta, koska runsas juominen illalla tunnetusti toimii kuin herätyskello.
Veriarvvoni ovat olleet hyvät viimekertaisissa mittauksissa. Viimeisin hematologin ohjeistus taisi olla kaksi litraa päivässä. Siitäkin on aikaa, joten voinen alkaa juoda janon mukaan. Tottumus on toinen luonto. Ruokailujen yhteydessä käteni alkavat hamuta toista ja ehkä kolmattakin lasia vettä.
Tuskinpa tuosta haittaa on.
maanantai 21. tammikuuta 2019
Lidl liitelee Ranskassa matalammalla kuin Suomessa
Kävimme tänään paikallisessa Lidlissä, tai oikeammin yhdessä niistä. Liike - ainakin tämä myymälä - on täällä hyvin erilainen kuin ne ketjun myymälät, joihin olemme Suomessa viime aikoina tottuneet.
Myymälä oli ahdas ja sen käytävät kapeat. Tuntui hankalalta liikkua vedettävän muovikärryn kanssa tungoksessa. Kunnon ostoskärryjä ei ollut edes tarjolla. Yleisvaikutelma ole alkuunkaan yhtä siisti kuin Turussa käyttämässämme Lidlissä.
Liikkeessä oli luultavasti aika vähän samojen tuottajien artikkeleita kuin Suomessa. Etsin mysliä, mutta tarjolla oli vain lapsille tarkoitettuja ylimakeita laatuja. Suomessa Lidl myy hyvin laadukasta mysliä.
Kassahihnat olivat aika lyhyitä ja pakkaustasot kovin pieniä. Suomessa on asioimisen mukavuus näissä otettu paljon paremmin huomioon.
Luulen, että Lidl on kilpailutilanteiden erilaisuudesta johtuen asemoinut itsensä aivan toisin kotimaassamme kuin gallialaisten asuinsijoilla. Suomessa päivittäistavarakauppa on hyvin keskittynyttä. S-ryhmä, Kesko ja Lidl jyräävät, muut nokkivat vain murusia. Kilpailutilanne on oligopoli eli todellisia pelureita on vähän.
Lidlin ei Suomessa tarvitse kilpailla hinnoilla niin selvästi kuin monilla muilla markkinoilla. Siten se voi panostaa myymälöiden viihtyisyyteen ja yleiseen laatumielikuvaan. Ranskassa sen on myytävä tuotteet halvemmalla ja siten toimittava matalammin kustannuksin.
Ostoskorimme tuntui hyvin edulliselta. Turun Lidlin tiskillä olisimme luultavasti joutuneet pulittamaan vastaavista tuotteista selvästi enemmän.
Suomen päivittäistavarakaupassa on halpaketjun paikka auki.
perjantai 18. tammikuuta 2019
Mollisko
On vaikea keksiä aihetta tänään.
Opin eilen hauskan sanan: molluscue. Se on suomeksi nilviäinen. Heh. Tuosta suomessa käytetty mollisko ilmeisesti tulee.
Nizzassa pyöräilijä ei ole kuningas
Vélo Bleu on osoittautunut mainioksi palveluksi. Pyörät ovat suunnilleen samanlaisia kuin Turussa. Kolme vaihdetta toimivat hyvin ja riittävät kaupunkikäyttöön. Olen nähnyt kuorma-auton, jonka lavalla oli kyseisiä sinisiä fillareita. Pyöriä varmaan kuljetetaan huollettaviksi, ehkä myös pisteestä toiseen.
Pyörien saatavuudessa on ongelmia. Läheisen yliopistoalueen pääportin luona olevassa pisteessä telineet seisovat melkein tyhjinä. Tänään menin toiselle majapaikan olevalle asemalle todetakseni, että yhtään pyörää ei ollut tarjolla. Lähdin kävelemään lännen suuntaan. Löysin toisen aseman ja sain pyörän käyttööni. Keskustassa pyöriä on paremmin saatavilla.
Ehkä opiskelijat tulevat aamunuokuksissaan raitsikalla yliopistolle ja iltapäivällä piristyneinä palaavat pyöräillen kotiin.
Ehkä opiskelijat tulevat aamunuokuksissaan raitsikalla yliopistolle ja iltapäivällä piristyneinä palaavat pyöräillen kotiin.
Ajelin sinne tänne ja päädyin Boulevard Gambetalle, jota pitkin pääsin Promenade des Anglaisille. Boulevard Gambetan länsipuolella on Gambetta-niminen kaupunginosa. Jostakin tämä tämä nimi juolahti mieleeni, kun aiemmin Vélo Bleu-toimistossa, kun majapaikkamme osoitetta kysyttiin.
Gambetta lienee saanut nimensä ranskalaisesta 1800-luvun poliitikosta (Léon Gambetta).
Promenade des Anglaisilla on varmaan Nizzan ainoa pyörätie. Ajoin sitä tämän seitsemänkilometrisen aurinkorannan itäpäähän ja jätin pyörän sinne. Tulin kävellen takaisin majapaikkaan.
Nizzassa pyöräilijän on ajettava siellä, missä voi ajaa. Useimmiten tämä merkitsee autojen joukossa polkemista. Rivakasti pitää polkea, että pysyy juonessa mukana. Pitää olla huolellinen, ettei kaistaa vaihtaessa tule jyrätyksi. Pyöräilijä ei tahdo pysyä niin hyvin vauhdissa, että ehtisi mukaan vihreään aaltoon. On ikävä pysähdellä valoihin, mutta niin autoilijatkin joutuvat, jos liikenne tökkii.
Pyöräilijällä on kiusaus siirtyä jalkakäytävälle silloin, kun se jouduttaa matkaa. Sellaista tapahtuu Suomessakin. Syytön en ole minäkään.
Pyöräteiden puutteesta huolimatta fillaristi pääsee täällä kätevästi paikasta toiseen. Suomessakin jotkut puoltavat pyöräilijöiden ohjaamista autoilijoiden joukkoon. Tiedä häntä.
Paikallinen Mannerheimintie Avenue Jean Médecin on pyhitetty jalankulkijoille ja raitsikoille. Kaupungin toinen linja on keskeneräinen ja sitä pääsee lentoasemalta vasta kaksi kilometsiä kaupunkiin päin. Medesinillä olla kiusaus ajaa raidekaistalla, koska sillä on tilaa. Tällä kadulla pyöräilijöiden kuuluisi puikkelehtia jalankulkijoiden joukossa. Kun raiteilla ajaa vastaan tulevan junan kaistaa, ei tarvitse katsella taaksepäin. Riittää kun väistää kilistellen edestä saapuvaa junaa. Tämä on kuitenkin luvatonta.
Jéan Medecin on toiminut kahteen otteeseen Nizzan pormestarina.
Pyöräilykypärää ei täällä käytä kukaan.
Gambetta lienee saanut nimensä ranskalaisesta 1800-luvun poliitikosta (Léon Gambetta).
Promenade des Anglaisilla on varmaan Nizzan ainoa pyörätie. Ajoin sitä tämän seitsemänkilometrisen aurinkorannan itäpäähän ja jätin pyörän sinne. Tulin kävellen takaisin majapaikkaan.
Nizzassa pyöräilijän on ajettava siellä, missä voi ajaa. Useimmiten tämä merkitsee autojen joukossa polkemista. Rivakasti pitää polkea, että pysyy juonessa mukana. Pitää olla huolellinen, ettei kaistaa vaihtaessa tule jyrätyksi. Pyöräilijä ei tahdo pysyä niin hyvin vauhdissa, että ehtisi mukaan vihreään aaltoon. On ikävä pysähdellä valoihin, mutta niin autoilijatkin joutuvat, jos liikenne tökkii.
Pyöräilijällä on kiusaus siirtyä jalkakäytävälle silloin, kun se jouduttaa matkaa. Sellaista tapahtuu Suomessakin. Syytön en ole minäkään.
Pyöräteiden puutteesta huolimatta fillaristi pääsee täällä kätevästi paikasta toiseen. Suomessakin jotkut puoltavat pyöräilijöiden ohjaamista autoilijoiden joukkoon. Tiedä häntä.
Paikallinen Mannerheimintie Avenue Jean Médecin on pyhitetty jalankulkijoille ja raitsikoille. Kaupungin toinen linja on keskeneräinen ja sitä pääsee lentoasemalta vasta kaksi kilometsiä kaupunkiin päin. Medesinillä olla kiusaus ajaa raidekaistalla, koska sillä on tilaa. Tällä kadulla pyöräilijöiden kuuluisi puikkelehtia jalankulkijoiden joukossa. Kun raiteilla ajaa vastaan tulevan junan kaistaa, ei tarvitse katsella taaksepäin. Riittää kun väistää kilistellen edestä saapuvaa junaa. Tämä on kuitenkin luvatonta.
Jéan Medecin on toiminut kahteen otteeseen Nizzan pormestarina.
Pyöräilykypärää ei täällä käytä kukaan.
keskiviikko 16. tammikuuta 2019
Uniluisu
Uniprojekti on häiriintynyt Nizzaan siirtymisestä. Olin matkan jälkeen hyvin väsynyt. Kesti aikansa toipua. Syöpäläisen elämä näyttää olevan altis luisumaan raiteiltaan.
Olen saanut nyt unirytmin tasaantumaan. Minun piti nostaa tilapäisesti unilääkeannostusta. Viime yö sujui hyvin varttipillerillä. Pidän nyt tason siinä jonkin aikaa.
Kotona Turussa unohdin yhtenä iltana ottaa unilääkettä. Muistin asian sängyssä, mutta ajattelin kokeilla, joko uni tulisi ilman. Ei tullut. Minulle nousi pieni jännitys päälle ja pilasi yrityksen. Minun piti nukuttaa itseni silloista tasoa ruudikkaammalla annoksella.
Vaikuttaa hankalalta päästä lääkkeestä kokonaan irti. Olen jotenkin ehdollistunut uniavun saamisen. En aio luovuttaa, ainakaan vielä.
Minulla ei ole juuri syitä stressiin. Tämän blogin julkaisutahdista olen yrittänyt pitää kiinni. Voi olla, että pitää ottaa vieläkin löysemmin, ja luovuttaa tai harventaa tahtia.
tiistai 15. tammikuuta 2019
Edistystä ranskan kielessä
Kerroin viime viikolla (Fromidable!) Michel Thomasin kieliopetusäänityksistä, jotka löytyvät Youtubesta. Olen kuunnellut niistä parisenkymmentä. Minusta tuntuu, että tämä polyglotti on keksinyt jotakin ainutlaatuista.
Hänellä on opetustuokioissa mukanaan kaksi opiskelijaa, joita hän opastaa ranskan kielen saloihin. Nämä ovat selvästi hankkineet aikaisemmin alkeistiedot kielestä. Hän opastaa heitä sana sanalta rakentamaan lauseita. Sanat ovat tavallisimpia käyttösanoja. Thomasin tyyli on hyvin viehättävä. Jostakin merkillisestä syystä sanojen liittäminen toisiinsa alkaa tuntua helpolta.
Samalla Thomas kertoo asioita, jotka auttavat muistamaan ja hahmottamaan kieltä. Hänen mukaan englannin ja ranskan kielissä on 1.200 ion-loppuista sanaa ja lähes kaikkien merkitys on sama. Ne vain äännetään eri tavoin. Tällaisia ovat esimerkiksi impression ja situation.
"Savoir" on suomeksi "tietää". Kun s-kirjain pudotetaan pois, saadaan "avoir", joka tarkoittaa"olla". Tämän jälkeen riisutaan a-kirjain ja saadaan "voir", joka on suomeksi "nähdä".
Thomas selittää, miten ranskalaiset sitovat sanoja toisiinsa. Toivottavasti nämä vinkit auttavat alkuun puhutun ranskan ymmärtämisessä.
Aion kuunnella kaikki Thomasin ranskan opetustuokiot. Ei niiden avulla koko kieltä oteta haltuun, mutta tunnen jo nyt päässeeni uudelle tasolle kielen tuottamisessa.
Etsin tänään mysliä Monoprix-kaupassa. Näin nuoren kaverin järjestelemässä tavaroita. Ou est mysli? kysyin häneltä. Hän äimistyi ranskastani niin, ettei saanut sanaa suustaan. Hän viittilöi minua seuraamaan ja näytti sitten käsin, missä kohdin myslit pitkällä hyllyllä ovat. Asia tuli hoidetuksi, mutta en oppinut yhtään lisää ranskaa.
Hänellä on opetustuokioissa mukanaan kaksi opiskelijaa, joita hän opastaa ranskan kielen saloihin. Nämä ovat selvästi hankkineet aikaisemmin alkeistiedot kielestä. Hän opastaa heitä sana sanalta rakentamaan lauseita. Sanat ovat tavallisimpia käyttösanoja. Thomasin tyyli on hyvin viehättävä. Jostakin merkillisestä syystä sanojen liittäminen toisiinsa alkaa tuntua helpolta.
Samalla Thomas kertoo asioita, jotka auttavat muistamaan ja hahmottamaan kieltä. Hänen mukaan englannin ja ranskan kielissä on 1.200 ion-loppuista sanaa ja lähes kaikkien merkitys on sama. Ne vain äännetään eri tavoin. Tällaisia ovat esimerkiksi impression ja situation.
"Savoir" on suomeksi "tietää". Kun s-kirjain pudotetaan pois, saadaan "avoir", joka tarkoittaa"olla". Tämän jälkeen riisutaan a-kirjain ja saadaan "voir", joka on suomeksi "nähdä".
Thomas selittää, miten ranskalaiset sitovat sanoja toisiinsa. Toivottavasti nämä vinkit auttavat alkuun puhutun ranskan ymmärtämisessä.
Aion kuunnella kaikki Thomasin ranskan opetustuokiot. Ei niiden avulla koko kieltä oteta haltuun, mutta tunnen jo nyt päässeeni uudelle tasolle kielen tuottamisessa.
Etsin tänään mysliä Monoprix-kaupassa. Näin nuoren kaverin järjestelemässä tavaroita. Ou est mysli? kysyin häneltä. Hän äimistyi ranskastani niin, ettei saanut sanaa suustaan. Hän viittilöi minua seuraamaan ja näytti sitten käsin, missä kohdin myslit pitkällä hyllyllä ovat. Asia tuli hoidetuksi, mutta en oppinut yhtään lisää ranskaa.
maanantai 14. tammikuuta 2019
Verkkoloukussa
Taidamme joutua viettämään retroelämää, koska majapaikkamme wifi-yhteys ei ole enää päällä. Jostakin syystä en enää saa omaa kännykkääni tukiasemaksi, vaikka olen kysynyt DNA:sta neuvoa. Paikallisen operaattorin vaihto DNA:n järjestelmässä ei ollutkaan läpihuutojuttu.
Vaimoni kännykän tiedonsiirtokiintiö on tullut täyteen ja hän on saanut ilmoituksen yhteyden katkeamisesta. Tämä oma luurini toimii vielä tavanomaisessa käytössä.
Jos tämäkin umpeutuu, saamme kokea aikasiirtymän menneisyyteen. Ehkäpä löydämme uudestaan jotakin kivaa, joka on liukunut pois arjestamme.
"Elettiin sitä ennenkin ..."
Vaimoni kännykän tiedonsiirtokiintiö on tullut täyteen ja hän on saanut ilmoituksen yhteyden katkeamisesta. Tämä oma luurini toimii vielä tavanomaisessa käytössä.
Jos tämäkin umpeutuu, saamme kokea aikasiirtymän menneisyyteen. Ehkäpä löydämme uudestaan jotakin kivaa, joka on liukunut pois arjestamme.
"Elettiin sitä ennenkin ..."
perjantai 11. tammikuuta 2019
Säätäjä säätää, koska säätäjän on säädettävä
Kirjoitin äskettäin kävelylenkistäni majapaikastamme pohjoiseen. Kerroin "kainalon", kanjonin, laakson tai miksi sitä sanoisikaan viereisellä kapealla harjulla olevista kerrostaloista, joiden takana olevat talot ovat kerrostalojen alapuolella. Eivät ne olleetkaan.
Eilen lähdin kävelemään toista kautta mainittujen kerrostalojen taakse. Katu oli ylämäkeä alusta saakka. Huomasin, että kyseessä ei ollutkaan harju tai harjanne vaan laaja kukkula, pieni ylämaa tms. Kadun vasemmalla puolella oli tyypillisiä täkäläisten kukkuloiden patriisitaloja.
Päätin eilen kokeilla, toimiiko Vélo Blue -korttini. Toimi se. Pyörä vapautui käyttöön suunnilleen samalla tavoin kuin Turun föllarit. Kyseisen yksilön takapyörä oli melkein tyhjä. Palautin sen telineeseen. Pyörä ei ollut muutoinkaan hyvän tuntuinen. Tänään aion kokeilla perusteellisemmin.
Säätäjä on taas huomannut olevansa tarpeellinen nimen omaan säätäjän roolissa. Vaimollani on ollut hankaluuksia olla yhteydessä läppärillä nettiin. Hän on kuitenkin saanut yhteyden toimimaan kännykkänsä kautta. Eilen minulta katosi yhteys. Ruudulle ilmestyi teksti, josta ymmärsin, että huoneiston wifi-yhteys oli keskeytetty. Asunnon omistaja selvittää ongelmaa.
Jostakin syystä en ole saanut yhteyttä toimimaan oman kännykkänikään kautta. Soitin tänään DNA:n asiakaspalveluun ja sain neuvoja. Yritin vaihtaa paikallista operaattoria, mutta se ei auttanut. Kummallista että oletusoperaattorini oli sama kuin vaimollani, jonka yhteys toimii.
Kuulin samalla, että "rajaton" liittymäpakettini on datasiirron osalta rajaton vain Suomessa. Ulkomailla katto on kymmenen gigatavua. Vaimoni on jo ylittänyt katon. Kun käyttää kännykkää läppärin tukiasemana, näin voi käydä. Yle Areenaa käytettäessa gigatavut juoksevat nopeasti. Yhden gigan ylitys maksa jo euroja. Pakettia voi laajentaa vain 20 gigaan saakka.
Nämä selvittelyt vievät harmittavasti aikaa. Seuraavaksi aion kokeilla, jaksaako vaimoni kännykkä palvella tukiasemana meitä molempia.
Taas minä joudun jatkamaan tietoliikenneinsinöörin opintojani käytännön kautta. Jokohan kohta voisin ilmoittautua johonkin näyttötutkintoon.
torstai 10. tammikuuta 2019
Lähikulmia, sotaa, taidetta ja hajuvesiä
Nizzassa on paljon kukkuloita. Taloja on lähes kaikkialla riippumatta sijainnista. Varakkaat asuvat kukkuloilla, joilta on paremmat näköalat ja joilla mutkittelee kapeita katuja eikä jalankulkijoita juuri näe.
Tämänhetkinen majapaikkamme Avenue Fragonardilla on talossa, jonka seinässä lukee komeasti isoin kirjaimin Palais Joffre. Ranskalaiset kunnioittavat sotapäälliköitä, ja monet kadut kantavat jonkun kenraalin ja marsalkan nimeä.
Luulen että katumme, Avenue Fragonard, on nimetty joko Grassessa syntyneen kuuluisan rokokoo-maalari Jean-Honoré Fragonardin tai samaan kaupunkiin perustetun ja hänen nimeään kantavan tuoksuyrityksen mukaan. Fragonardin tunnetuin teos on pikkutuhma Keinu.
Grasse sijaitsee Cannesin yläpuolella. Keskiajalla paikassa erikoistuttiin nahkojen parkitsemiseen. Myöhemmin nahkuri Galimard keksi idean tuoksuvista nahkahansikkaista. Kaverilla on täytynyt olla bisnesvainua, koska hän lahjoitti parin Katarina de' Medicille. Tämä ihastui siihen ja kiinnostus levisi vallasväen keskuudessa.
Kilpailu ja korkea verotus kuitenkin käänsi Grassen nahkatuotannon auringonlaskun suuntaan. Alueen harvinaiset kasvit ovat saaneet kaupungin asukkaiden onneksi aikaan uuden nousun. Niistä saatavien tuoksujen avulla Grassesta on tullut maailman hajuvesipääkaupunki.
Viime vuonna asuimme Rue du Maréchal Joffrella. Kummassakin on kyse samasta ensimmäisen maailmansodan marsalkasta, Joseph Joffresta, jonka kasvot katselevat tämän palaisin seinästä kadulle päin. Joffre johti Ranskan armeijaa, mutta hänet syrjäytettiin, kun maa sai pahasti päihinsä kuuluisassa Verdunin taistelussa. Joffre säilytti kuitenkin suosionsa, joka näyttää jatkuvan vieläkin.
Kävimme lomamatkalla 1990-luvulla Verdunissa olevassa kuuluisaan Maginot-linjaan kuuluvassa Douamont-linnakkeessa, jota sodan aikana hallitsivat välillä ranskalaiset ja välillä saksalaiset. Vierailimme myös hautausmaalla, jossa tuhannet valkoiset ristit ja L'Ossuairen ikkunassa näkyvät luut muistuttavat sodan hinnasta. Kävimme myös kukkulalla, jolla taistelun osapuolet olivat kaivautuneet vihollisten alle räjäyttämään nämä maan alle. Kukkullalla oli yhä näitä pienien hiekkakuollien näköisiä monttuja, joihin oli kasvanut puita.
Asuntomme tässä Palais Joffressa on aivan tavallinen kolmio. Talo ei ole kukkulalla, mutta taitaa siitä huolimatta olla niin sanotusti rauhallisella alueella.
Kukkuloiden väleissä on kainaloita, vähän kuin vuonoja ilman vettä. Kainalot vaikuttavat pimeiltä, mutta taloja niihinkin on rakennettu.
Avenue Gerardia itään päin käveltäessä katu päättyy muuriin, jonka takana on Cimiez-niminen kukkula. Cimiezillä on muun muassa laaja suljettu yliopistoalue sekä Matissen ja Chagallin museot.
Muurin reunaa myötäilee katu, jota pitkin lähdin lauantaina kävelemään pohjoiseen päin. Loivasti ylämäkeen kulkeva reitti muuttui välillä kevyen liikenteen väyläksi ja yhtyi taas katuun. Oikealle reunalle jäi yliopistoalueen vartioitu pääportti ja useita pienempiä, lukittuja portteja. Alueen kautta voisi oikaista Matissen museolle. Kämppäkumppanimme yrittivät toissapäivänä, mutta heitä ei päästetty alueelle. Sinne päästetään ilmeisesti vain opiskelijoita, henkilökuntaa ja heidän vieraitaan. Terrorismiuhan vaikutusta kai tämäkin.
Cimiezillä on myös muinaisen roomalaisen kaupungin, Cemelumin, raunioita ja 1600-luvulta peräisin oleva luostari.
Kävelyreittini vasemmalla puolella oli "vuono", jossa oli asuintaloja. Sen toisella puolella oli kapea harjanne, jossa on kerrostaloja, sen takana alempana taas matalampaa asutusta.
Pari yksinäistä kulkijaa tuli vastaan hämärissä kohdissa. Kummatkin tervehtivät minua. Kaunis tapa, jonka taustalla saattaa olla ajatus turvallisuudentunteen tuottamisesta.
Eilen oli pilvinen päivä. Ukkostikin. Tänään paistaa taas aurinko.
keskiviikko 9. tammikuuta 2019
Kielimuurit katoavat?
Ovellemme ilmestyi tänään ystävällinen rouva, jolla oli viranomaisasiaa. Hänen englannin kielen taitonsa olivat hyvin rajoittunut kuten minun hänen äidinkielensä suhteen. Aikamme änkkäiltyämme otin kännykkäni ja Google-kääntäjän avuksi.
Ohjelmassa on mainio piirre. Sen voi laittaa keskustelumoodiin, kun on valinnut kielet. Sitten vain keskustellaan napinpainalluksin vuoroa vaihtaen.
Poimin suomen ja ranskan, vaikka näiden kielten välillä kääntämisominaisuudet eivät ole yhtä kehittyneet kuin suurten kielten välillä.
Painoin Suomi-nappulaa ja kerroin asiani. Ohjelma toisti rouvalle sanomani ranskaksi. Sitten napinpainalluksella vuoro siirtyi hänelle ja kuulin hänen sanansa suomeksi. Ja niin edelleen.
Saimme sovituksi miten toimimme. Asia koskee varsinaisesti asuntomme omistajaa, mutta toimin välittäjänä.
Ohjelma ei tuntunut pystyvän rekisteröimään monisanaista selostusta yhteen menoon, mutta sopivasti annostellen se toimii mainiosti. Ei kääntäminen virheettömästi toiminut, mutta kohtalaisen hyvin kuitenkin. Ajatella, että tekniikan soveltamisessa ollaan jo näin pitkällä. Ohjelmat kehittyvät jatkuvasti. Kohta voimme varmaan laittaa jonkin laitteen päähämme ja keskustella vaivattomasi milloin milläkin kielellä.
Kannattaako tässä enää ranskaa päntätä?
tiistai 8. tammikuuta 2019
Formidable!
Opin tänään Michel Thomasin Youtubessa olevalta kielivideolta, että ranskan kielen "formidable" tarkoittaa samaa kuin sama sana englannin kielessä. Voi niissä olla jokin vivahde-ero, mutta kyseisellä sanalla on kummassakin kielessä merkitys "mahtavaa". Pääsin tänään jo käyttämään sitä.
Michel Thomas on Puolan juutalainen, jonka nimi oli alunperin Moniek Kroskof. Hän päätyi Ranskaan ja toimi siellä toisen maailmansodan aikaan vastarintaliikkeessä. Sittemmin hän perusti Yhdysvalloissa kielikoulun, jonka toiminnassa sovelletaan hänen itse kehittämäänsä opetusmenetelmää. Youtuben nauhoissa hän opettaa kieliä lempeästi jutustellen. Thomas on polyglotti, joka puhuu useita kieliä sujuvasti.
Kävin viime vuonna kolme kertaa paikallisen liikennelaitoksen Cote d'Azurin toimistossa, josta voi ostaa oikeuden käyttää kaupunkipyöriä. Se ei onnistunut millään. Palvelun voi maksaa vain luottokortilla, koska Vélo Bleu (pyöräpalvelu) haluaa korvauksen, jos heitän fillarin mereen. Järjestelmä ei hyväksynyt Nordean korttiani, jossa on Master Card -ominaisuus. Kehottivat ottamaan yhteyttä omaan pankkiin.
Soitin Nordeaan ja kuulin, että ei ole estettä kortin käyttöön. Pitäisi toimia.
Meillä on myös S-pankissa tili, jolle keräämme bonuksia. Hankin tätä oleskelua varten S-pankin kortin, jossa on luottovara Visan palveluna.
Tänään marssin samaan toimistoon ja siellä minua palveli jo viime vuodelta tuttu virkailija. Homma hoitui ihan juohevasti. Olin varautunut tilanteeseen selvittämällä tänään uuden korttini pin-koodin, mutta sitäkään ei tarvittu.
Formidable! pääsin sanomaan.
Ostin samalla kaksi kaksi kymmenen matkan korttia paikallisliikenteeseen. Ne maksoin Nordea-kortin debitillä. No problem! Jos liput heittää mereen, se on oma ongelma.
Michel Thomas on Puolan juutalainen, jonka nimi oli alunperin Moniek Kroskof. Hän päätyi Ranskaan ja toimi siellä toisen maailmansodan aikaan vastarintaliikkeessä. Sittemmin hän perusti Yhdysvalloissa kielikoulun, jonka toiminnassa sovelletaan hänen itse kehittämäänsä opetusmenetelmää. Youtuben nauhoissa hän opettaa kieliä lempeästi jutustellen. Thomas on polyglotti, joka puhuu useita kieliä sujuvasti.
Kävin viime vuonna kolme kertaa paikallisen liikennelaitoksen Cote d'Azurin toimistossa, josta voi ostaa oikeuden käyttää kaupunkipyöriä. Se ei onnistunut millään. Palvelun voi maksaa vain luottokortilla, koska Vélo Bleu (pyöräpalvelu) haluaa korvauksen, jos heitän fillarin mereen. Järjestelmä ei hyväksynyt Nordean korttiani, jossa on Master Card -ominaisuus. Kehottivat ottamaan yhteyttä omaan pankkiin.
Soitin Nordeaan ja kuulin, että ei ole estettä kortin käyttöön. Pitäisi toimia.
Meillä on myös S-pankissa tili, jolle keräämme bonuksia. Hankin tätä oleskelua varten S-pankin kortin, jossa on luottovara Visan palveluna.
Tänään marssin samaan toimistoon ja siellä minua palveli jo viime vuodelta tuttu virkailija. Homma hoitui ihan juohevasti. Olin varautunut tilanteeseen selvittämällä tänään uuden korttini pin-koodin, mutta sitäkään ei tarvittu.
Formidable! pääsin sanomaan.
Ostin samalla kaksi kaksi kymmenen matkan korttia paikallisliikenteeseen. Ne maksoin Nordea-kortin debitillä. No problem! Jos liput heittää mereen, se on oma ongelma.
maanantai 7. tammikuuta 2019
Ruokahuolia Nizzassa
Nizzassa kulkiessaan näkee siellä täällä lumisia joulukuusia. Tekopuiden oksille on valutettu runsaasti jotakin valkoista jauhetta. Näitä on esimerkiksi kauppojen edustoilla. Näyttävät erikoisilta näissä suomalaisittain kesäisissä maisemissa.
Kävin lauantaina pikakävelemässä Promenade des Anglaisia länteen ja sitten itään. Meininki oli samanlaista kuin ennenkin. Elämä jatkuu huolimatta parin vuoden takaisesta hirvittävästä terrori-iskusta. Helmi-maalikuun asunnon isäntä kertoi katselleensa kotoaan traagisen kansallispäivän ilotulitusta. Hän oli ihmetellyt, miksi pauketta kuului vielä valoesityksen jälkeenkin. Hänelle selvisi vasta aamulla, mitä oli tapahtunut. Pauke aiheutui varmaan poliisien laukauksista.
Rantareitillä oli paljon väkeä nauttimassa auringosta. Itäpäässä oli joku taiteilija myymässä teoksiaan, jotka esittivät tuttuja Nizzan näkymiä lämpimin värein. Joku osti teoksen. Näin kahden kympin setelin vaihtavan omistajaa. Ihmettelin miten kannattaa myydä noin halvalla. Olivatkohan ne sittenkin printtejä? Ehkä myyjä onkin ostanut ne jostakin.
Illalla saimme vieraita. Ystäväpariskunta, jolla on asunto täällä, tuli syömään päivällistä kanssamme. Nautimme myös loppiaisgalettea, joka on täkäläisen tradition mukainen ajankohtaan liittyvä kakku. Tämä kakku tosin oli pullakranssi. Galetten mukana tuli pahvikruunu, jonka kranssiin piilotetun esineen löytänyt sai panna päähänsä. Esineessä taisi olla munkin kuva.
Muutimme eilen iltapäivällä uuteen osoitteeseen. Uusi asuntomme on aivan lähellä erikoisen näköistä Jeanne d'Arcin kirkkoa. Kirjoitin viime vuonna jutun tästä L'eglise Sainte-Jeanne-d'Arc de Nicesta. Tästä pääset juttuuni, jossa on myös kuvia kirkosta.
Muutimme taksilla. Kuljettaja muistutti Timo Soinia. Puhui aika hyvin englantia. Kiinnitti huomiota uniapnealaukkuuni. Hän on saanut CPAP-laitteen käyttöön kolme kuukautta sitten. Hän käytti taksimittaria. En tosin huomannut, miten loppusumma syntyi. Hinta saattoi olla aika kohdillaan (21,70 €), kun otetaan huomioon matkalaukkujen nostamiset. Pyysin häneltä käyntikortin tulevia kyytitarpeitamme varten. Hän jopa mainitsi oma-alotteisesti kuitista, joka tosin jäi maksun yhteydessä saamatta. Ehkä minun olisi pitänyt muistuttaa.
Iltapäivä kului ja aloimme olla nälkäisiä. Minä lähdin kävelylle ja samalla tiedustelemaan ruoansaantimahdollisuuksia. Asunnon ohjeissa mainittu pizzakioski oli kiinni. Aukioloaikoja ei näkynyt missään. Se on kai auki silloin kun se on auki.
Kirkko näytti olevan auki. Piipahdin sisällä ja otin muutaman kuvan. Kun palasin ulos, vastaani tuli nainen, joka kysyi minulta jotakin. Vastasin "pardon", johon hän "Aha, vous ne parlez pas francaise" tms. ja kääntyi pois. Yhdestä sanastako hän hoksasi minut toivottomaksi tapaukseksi? Jälkeenpäin muistelin jostakin syystä sanoneeni "parlon" enkä "pardon".
Ohjeissa mainitut kaksi ruokakauppaakin olivat kiinni. Sunnuntai eilen olikin. Olin kuitenkin huomannut yhden ravintolan olevan auki. Palasin asunnolle.
Päätimme lähteä mainittuun ravintolaan, vaikka Lappeenrannan laulukilpailujen finaali oli juuri alkanut. Huomasimme nyt, että pizzaputka olikin avautunut. Sen vierellä oli pizzojen kuljetukseen varustettu skootteri. Bisnestä pyöritti yksi nuori mies. Ilmeisesti paikka on kiinni silloin, kun hän on toimittamassa pizzoja.
Päätimme kuitenkin mennä ravintolaan.
Ravintolan kaveri mainitsi jotakin kello seitsemästä. Ymmärsin sen tarkoittavan sulkemisaikaa. Arvelin, että ehtisimme syödä. Istuimme pöytään. Meille tuotiin vain juomaluettelot. Selvisi sitten, että kello seitsemän tarkoittikin keittiön aukeamisaikaa. Emme viitsineet jäädä odottamaan vaan palasimme pizzaputkalle ja ostimme ateriat mukaamme.
Katsoimme asunnolla kisat loppuun. Miesten sarjan voittaja Jussi Vänttinen on serkkuni poika.
lauantai 5. tammikuuta 2019
Mainio pakasteinnovaatio
Tämänhetkisessä majapaikassamme on wifi epäkunnossa. Eilen ja aikaisemmin tänään onnistuin käyttämään verkkoa läppärillä kännykän kautta. Nyt ei yhdistä. Näppäilen lyhyen päivityksen kännykästäni.
Ranskassa toimii Picard-niminen ketju, joka myy pelkästään pakasteruokia. Suurin osa tuotteista on kypsennetty valmiiksi. Ruoat ovat varsin hyviä. Väitetään gourmee-kansa ranskalaisten tukeutuvan Picardiin jopa kutsuttuaan ruokavieraita kotiin.
Kävin tänään hankkimassa muonaa läheisestä Picardista. Huomasin kyseisen myymälän tarjoavan myös lounasta itsepalveluna. Myymälän yhteydessä on tila, jossa voi lämmittää ostamansa annoksen microssa ja istuutua pöytään aterioimaan. Vitosella saa juoman sekä pää- ja jälkiruoan. Mainio innovaatio.
Kävimme tänään katsastamassa asunnon, jossa majailemme helmi- ja maaliskuussa.
Asunto on luonteeltaan poikkeava verrattuna aikaisemmin täällä käyttämiimme. Se sijaitsee kukkulan rinteellä vartioiduissa yhtiössä. Parvekkeelta avautuu huikaiseva panoraama kaupungin yli merelle. Tapasimme ystävällisen ja muutoinkin mukavan suomalaispariskunnan, joka omistaa asunnon. Minulla riitti juttua isännän kanssa, koska hän on käynyt oppilaitoksen, jossa minä ole toiminut pitkään opettajana.
Tänään minun on pitänyt ottaa rauhallisesti toipuakseni tulomatkasta.
Ranskassa toimii Picard-niminen ketju, joka myy pelkästään pakasteruokia. Suurin osa tuotteista on kypsennetty valmiiksi. Ruoat ovat varsin hyviä. Väitetään gourmee-kansa ranskalaisten tukeutuvan Picardiin jopa kutsuttuaan ruokavieraita kotiin.
Kävin tänään hankkimassa muonaa läheisestä Picardista. Huomasin kyseisen myymälän tarjoavan myös lounasta itsepalveluna. Myymälän yhteydessä on tila, jossa voi lämmittää ostamansa annoksen microssa ja istuutua pöytään aterioimaan. Vitosella saa juoman sekä pää- ja jälkiruoan. Mainio innovaatio.
Kävimme tänään katsastamassa asunnon, jossa majailemme helmi- ja maaliskuussa.
Asunto on luonteeltaan poikkeava verrattuna aikaisemmin täällä käyttämiimme. Se sijaitsee kukkulan rinteellä vartioiduissa yhtiössä. Parvekkeelta avautuu huikaiseva panoraama kaupungin yli merelle. Tapasimme ystävällisen ja muutoinkin mukavan suomalaispariskunnan, joka omistaa asunnon. Minulla riitti juttua isännän kanssa, koska hän on käynyt oppilaitoksen, jossa minä ole toiminut pitkään opettajana.
Tänään minun on pitänyt ottaa rauhallisesti toipuakseni tulomatkasta.
torstai 3. tammikuuta 2019
Nizzaan
Tänään sain taas kokea, miltä tuntuisi olla parimetrinen. Yhden matkustajan tila lentokoneessa on niin vähäinen, että tällainen 176-senttinenkin tuntee itsensä sullotuksi purkkiin. Jos käyttää läppäriä ja juomapullo putoaa lattialle, sitä ei yletä nostamaan, ellei siivoa tietokonetta, pöytätasoa ja mahdollisia muita esteitä edestään. Kun syö lentokoneruokaa kyynerpäät tiukasti kyljissä, rinnuksille tipahtelee kaikenlaista tarpeetonta. Jos haluaa nuokkua rennosti, jalat saa juuri ja juuri siedettävään tilaan, kun työntää polvensa edessä olevan tuolin metallisiin alakulmiin.
Ihmettelen miten minua pidemmät yleensä pystyvät matkustamaan lentokoneissa.
Tapasimme yllättäen aikojen takaiset kaverimme lentokentällä. Oli kiva tavata pitkästä aikaa Jaska ja Heli!
Kelpasimme kauniiden ja/tai mukavien joukkoon, koska meidät päästettiin putkeen, jonka portin päällä luki Nice.
Ei pidä valittaa matkan vaivoja. 1800-luvulla vain rikkaat pystyivät muuttamaan talvisydämeksi Nizzan aurinkoon ja heillekin matka oli paljon vaivalloisempi kuin meille taviksille nykyään. Hyvin selvisimme matkasta ja täällä ollaan.
Minun oli hankala lähteä tänne, koska olisin mieluummin jatkanut puuhiani Turussa. Nyt kuitenkin tuntuu hyvältä. Nizzan aurinko ei pettänyt edes ensimmäisenä päivänä. Aurinko ja sininen taivas hellivät mieltä.
Majailemme aluksi kolme päivää aivan lähellä viimetalvista asuntoamme. Tuntuu kodikkaalta, kun kulmat ovat tuttuja. Kävin jo matkakumppaniemme kanssa aika pitkällä kävelyllä tässä Nizzan keskusta-alueella.
keskiviikko 2. tammikuuta 2019
Uskotko robotteihin?
Väitetään, että tulevaisuudessa robotit hoitavat työmme. En usko näkeväni sitä päivää.
Merkittävä osa askareistamme on niin sanottua säätämistä. Hommat, joiden pitäisi sujua noin vain, syystä tai toisesta tökkivät. Ihmisaivoja tarvitaan jatkuvasti selvittämään järjestelmien aiheuttamia ongelmia.
On se aika vuodesta, että meidän on aika siirtyä eteläisemmille leveysasteille, joilla vaimoni fysiikka voi paremmin paremmin kuin isiemme ja äitiemme mailla.
Matkustamiseen tarvitaan matkalippuja. Nykyään niiden hankkiminen on yleensä helppoa, mutta säätämäänkin joutuu. Niin kuin mekin taas kerran.
Lento- ja bussilippumme tulivat kätevästi sähköpostiin. Tilanne on kuitenkin sellainen, että kumpikaan meistä ei voi käyttää sähköpostia oman kännykän avulla. Vaimoni iPhone ei suostu seurustelemaan Googlen Gmailin eikä minun android-puhelimeni Applen iCloudin kanssa. Jotta voimme näyttää dokumenttimme bussissa ja lentoasemalla ilman, että joudumme puljaamaan läppärin kanssa paikan päällä, on syytä tulostaa ne paperille.
Hankimme taannoin uuden tulostimen - taas kerran. Laitteessa olivat jotkut värikapselit valmiina, mutta se teki tenän tuota pikaa ja alkoi vaatia uusia kapseleita. En ole viitsinyt hankkia uusia, koska pian printteri alkaisi kuitenkin inistä kuivuneista kapseleista eikä suostuisi toimimaan. Onneksi laitetta on sentään voinut käyttää skannerina.
Vaimoni jatkolähetti liput minulle sähköpostiini. Yritin kopioida lippuja muistitikulle, jotta voisin käydä tulostamassa ne Turun pääkirjastossa. Kopioiminen ei kuitenkaan onnistunut, koska minun perinteiset USB-tikuilleni ei ole sopivia reikiä uudehkossa äppärissäni. Apple on siirtynyt käyttämään Thunderbolt-portteja, jotka ovat pienempiä kuin USB-portit.
Kun ostin uutta läppäriäni, mainitsin porttiongelmasta. Minulle myytiin lisävaruste, jolla voin kytkeä vanhat USB:t Thunderbolteihin. Alkuun se toimikin, mutta ei enää. Nyt en saa yhteyttä edes vanhoihin levymuisteihini omalla läppärilläni.
Saatat kysyä mielessäsi, miksi en tulosta lippuja kirjastossa suoraan sähköpostistani. No kun en viitsi edes yrittää. Applen iCloud varjelee tietoturvallisuutta niin hyvin, että ei päästä minua omaan sähköpostiini noin vain muilta kuin omalta läppäriltäni. Se kysyisi salasanan lisäksi turvakoodia, jonka se lähettää omiin Apple-laitteisiini eli siis läppäriini. Lähetystä ei valitettavasti aina kuulu. Silloin voin valita toisen vaihtoehdon, jonka seurauksena minulle soitetaan ja minulle luetaan turvakoodi. Silloin on syytä olla kynä ja paperia lähellä.
Kirjastossa ei ole kovin mukava säätää ja säätää. Nöyrryin ja kopioin dokumentit vaimoni läppärillä hänen sähköpostistaan USB-tikulle, josta sitten tulostin dokumentit paperille.
Vieläkö olet hereillä? Saatat ihmetellä miten tämä liittyy robotteihin.
Jos tämän päivän tietotekniikka vaatii näin paljon säätämistä, uskotko vielä paljon monimutkaisempien robottien selviävän kovinkaan sujuvasti ilman oikeiden ihmisaivojen jatkuvaa säätämisapua. Ehkä ihmiset eivät joudu työttömiksi, koska luultavasti jokaista robottia kohden tarvitaan ainakin yksi ihminen olemaan valmiina säätämään, kun ongelmia ilmenee.
Joo joo, älykkäät robotit oppivat ja jakavat kokemuksia keskenään. Näin ainakin teoriassa. Paljon saa virrata vettä Aurajoessa, ennen kuin entiset säätäjät lekottelevat rannoilla ja robotit hoitavat kaiken.
Merkittävä osa askareistamme on niin sanottua säätämistä. Hommat, joiden pitäisi sujua noin vain, syystä tai toisesta tökkivät. Ihmisaivoja tarvitaan jatkuvasti selvittämään järjestelmien aiheuttamia ongelmia.
On se aika vuodesta, että meidän on aika siirtyä eteläisemmille leveysasteille, joilla vaimoni fysiikka voi paremmin paremmin kuin isiemme ja äitiemme mailla.
Matkustamiseen tarvitaan matkalippuja. Nykyään niiden hankkiminen on yleensä helppoa, mutta säätämäänkin joutuu. Niin kuin mekin taas kerran.
Lento- ja bussilippumme tulivat kätevästi sähköpostiin. Tilanne on kuitenkin sellainen, että kumpikaan meistä ei voi käyttää sähköpostia oman kännykän avulla. Vaimoni iPhone ei suostu seurustelemaan Googlen Gmailin eikä minun android-puhelimeni Applen iCloudin kanssa. Jotta voimme näyttää dokumenttimme bussissa ja lentoasemalla ilman, että joudumme puljaamaan läppärin kanssa paikan päällä, on syytä tulostaa ne paperille.
Hankimme taannoin uuden tulostimen - taas kerran. Laitteessa olivat jotkut värikapselit valmiina, mutta se teki tenän tuota pikaa ja alkoi vaatia uusia kapseleita. En ole viitsinyt hankkia uusia, koska pian printteri alkaisi kuitenkin inistä kuivuneista kapseleista eikä suostuisi toimimaan. Onneksi laitetta on sentään voinut käyttää skannerina.
Vaimoni jatkolähetti liput minulle sähköpostiini. Yritin kopioida lippuja muistitikulle, jotta voisin käydä tulostamassa ne Turun pääkirjastossa. Kopioiminen ei kuitenkaan onnistunut, koska minun perinteiset USB-tikuilleni ei ole sopivia reikiä uudehkossa äppärissäni. Apple on siirtynyt käyttämään Thunderbolt-portteja, jotka ovat pienempiä kuin USB-portit.
Kun ostin uutta läppäriäni, mainitsin porttiongelmasta. Minulle myytiin lisävaruste, jolla voin kytkeä vanhat USB:t Thunderbolteihin. Alkuun se toimikin, mutta ei enää. Nyt en saa yhteyttä edes vanhoihin levymuisteihini omalla läppärilläni.
Saatat kysyä mielessäsi, miksi en tulosta lippuja kirjastossa suoraan sähköpostistani. No kun en viitsi edes yrittää. Applen iCloud varjelee tietoturvallisuutta niin hyvin, että ei päästä minua omaan sähköpostiini noin vain muilta kuin omalta läppäriltäni. Se kysyisi salasanan lisäksi turvakoodia, jonka se lähettää omiin Apple-laitteisiini eli siis läppäriini. Lähetystä ei valitettavasti aina kuulu. Silloin voin valita toisen vaihtoehdon, jonka seurauksena minulle soitetaan ja minulle luetaan turvakoodi. Silloin on syytä olla kynä ja paperia lähellä.
Kirjastossa ei ole kovin mukava säätää ja säätää. Nöyrryin ja kopioin dokumentit vaimoni läppärillä hänen sähköpostistaan USB-tikulle, josta sitten tulostin dokumentit paperille.
Vieläkö olet hereillä? Saatat ihmetellä miten tämä liittyy robotteihin.
Jos tämän päivän tietotekniikka vaatii näin paljon säätämistä, uskotko vielä paljon monimutkaisempien robottien selviävän kovinkaan sujuvasti ilman oikeiden ihmisaivojen jatkuvaa säätämisapua. Ehkä ihmiset eivät joudu työttömiksi, koska luultavasti jokaista robottia kohden tarvitaan ainakin yksi ihminen olemaan valmiina säätämään, kun ongelmia ilmenee.
Joo joo, älykkäät robotit oppivat ja jakavat kokemuksia keskenään. Näin ainakin teoriassa. Paljon saa virrata vettä Aurajoessa, ennen kuin entiset säätäjät lekottelevat rannoilla ja robotit hoitavat kaiken.
maanantai 31. joulukuuta 2018
Mitä on aika?
Elämme vuoden 2018 viimeistä päivää. Maapallo on taas kerran kiertänyt auringon ja 365 kertaa itsensä ympäri. Jos näin ei kävisi, meillä pitäisi olla jokin muu tapa laskea aikaa.
En tiedä olisiko elämä mahdollista siten, että vuorokauden ja vuodenaika eivät vaihtuisi ollenkaan. Jos olisi, niissä olosuhteissa pitäisi vain keksiä jokin sykli, jolla ilmaista ajan kuluminen.
Tuo sykli voisi olla mikä tahansa, kunhan se on käyttökelpoinen, vähän kuin metri, joka on alunperin pohjoisnavan ja päiväntasaajan välisen etäisyyden kymmenesmiljoonasosa. Sykli voisi olla vaikkapa aika, joka kuluu kilon painoisen kultaesineen putoamiseen metsin korkeudelta maahan. Annetaan sille nimi "hetkiö". Tuhat hetkiötä olisi kilohetkiö. Pidempiä aikoja voitaisiin ilmaista mega-, giga- ja terahetkiöinä. Toimisivat kätevästi kymmenjärjestelmässä.
Jos elän tasan 75-vuotiaaksi, olen elämäni lopussa kiertänyt auringon 75 kertaa. Hetkiöjärjestelmässä iällä ei olisi mitään tekemistä maapallon liikkeiden kanssa ellei sitten mittayksikön kytkeytymistä gravitaatioon pidetä sellaisena.
Joku ihminen voisi olla kuollessaan esimerkiksi 3,15 gigahetkiön ikäinen.
Uuttavuotta ei olisi. Raketteja voitaisiin ampua vaikkapa sadan megahetkiön välein.
Jos luovumme ajan laskemisen perustumista maapallon liikkeisiin, joudumme miettimään ajan olemusta. Mitä aika on?
Termodynamiikan toisen pääsäännön (entropian kasvu) olemus voidaan kuvata esimerkiksi toteamalla, että kaikki ajautuu järjestyksestä kaaokseen. Minunkin soluni ajautuvat lopulta sellaiseen kaaokseen, että elimistöni lakkaa toimimasta. Tulee noutaja. Kumpikin syöpäni kiihdyttivät tällaista prosessia, mutta lääkärit onnistuivat puuttumaan asiaan. Kyse oli kuitenkin lopun siirtymisestä, ei entropian hävittämisestä. Lääkärit pelasivat minulle lisää elinaikaa.
Onko aika siis vain entropian kasvun mittaamista? Kaaos ei ymmärtääkseni lisäänny vain lineaarisesti. Hyppäykset ovat mahdollisia. Leukemianikin oli hyppäys, mutta siihen puututtiin.
Voiko epäjärjestyksen lisääntymistä kutsua etenemiseksi? Kysehän on tuhoutumisesta. Kun leukemiani nopeutti hetkellisesti tuhoutumistani, aika ei kuitenkaan kiihtynyt. Ajan täytyy siten olla jotakin muuta kuin tuhoutumista.
Kun järjestelmä syntyy, se alkaa edetä tuhoaan kohden. Kun tuho koittaa, palataanko alkupisteeseen? Tuskin, koska saman prosessin pitäisi alkaa uudestaan. Klooniani ei kannata odottaa.
En tainnut onnistua ratkaisemaan ajan olemusta tämän vuoden loppuun mennessä.
En tiedä olisiko elämä mahdollista siten, että vuorokauden ja vuodenaika eivät vaihtuisi ollenkaan. Jos olisi, niissä olosuhteissa pitäisi vain keksiä jokin sykli, jolla ilmaista ajan kuluminen.
Tuo sykli voisi olla mikä tahansa, kunhan se on käyttökelpoinen, vähän kuin metri, joka on alunperin pohjoisnavan ja päiväntasaajan välisen etäisyyden kymmenesmiljoonasosa. Sykli voisi olla vaikkapa aika, joka kuluu kilon painoisen kultaesineen putoamiseen metsin korkeudelta maahan. Annetaan sille nimi "hetkiö". Tuhat hetkiötä olisi kilohetkiö. Pidempiä aikoja voitaisiin ilmaista mega-, giga- ja terahetkiöinä. Toimisivat kätevästi kymmenjärjestelmässä.
Jos elän tasan 75-vuotiaaksi, olen elämäni lopussa kiertänyt auringon 75 kertaa. Hetkiöjärjestelmässä iällä ei olisi mitään tekemistä maapallon liikkeiden kanssa ellei sitten mittayksikön kytkeytymistä gravitaatioon pidetä sellaisena.
Joku ihminen voisi olla kuollessaan esimerkiksi 3,15 gigahetkiön ikäinen.
Uuttavuotta ei olisi. Raketteja voitaisiin ampua vaikkapa sadan megahetkiön välein.
Jos luovumme ajan laskemisen perustumista maapallon liikkeisiin, joudumme miettimään ajan olemusta. Mitä aika on?
Termodynamiikan toisen pääsäännön (entropian kasvu) olemus voidaan kuvata esimerkiksi toteamalla, että kaikki ajautuu järjestyksestä kaaokseen. Minunkin soluni ajautuvat lopulta sellaiseen kaaokseen, että elimistöni lakkaa toimimasta. Tulee noutaja. Kumpikin syöpäni kiihdyttivät tällaista prosessia, mutta lääkärit onnistuivat puuttumaan asiaan. Kyse oli kuitenkin lopun siirtymisestä, ei entropian hävittämisestä. Lääkärit pelasivat minulle lisää elinaikaa.
Onko aika siis vain entropian kasvun mittaamista? Kaaos ei ymmärtääkseni lisäänny vain lineaarisesti. Hyppäykset ovat mahdollisia. Leukemianikin oli hyppäys, mutta siihen puututtiin.
Voiko epäjärjestyksen lisääntymistä kutsua etenemiseksi? Kysehän on tuhoutumisesta. Kun leukemiani nopeutti hetkellisesti tuhoutumistani, aika ei kuitenkaan kiihtynyt. Ajan täytyy siten olla jotakin muuta kuin tuhoutumista.
Kun järjestelmä syntyy, se alkaa edetä tuhoaan kohden. Kun tuho koittaa, palataanko alkupisteeseen? Tuskin, koska saman prosessin pitäisi alkaa uudestaan. Klooniani ei kannata odottaa.
En tainnut onnistua ratkaisemaan ajan olemusta tämän vuoden loppuun mennessä.
Onnellista uutta vuotta kaikille!
Kirjoitan taas keskiviikkona.
perjantai 28. joulukuuta 2018
Väinö Aaltosen museon Sisällissota
Kävin eilen Väinö Aaltosen museossa katsomassa esillä olevaa Sisällissota-näyttelyä. Suomalaiset taistelivat keskenään ja vähän muitakin vastaan noin sata vuotta sitten. Näyttelyesitteen mukaan maailmassa on tuon jälkeen ollut noin viisikymmentä sisällissodan kaltaista kriisiä.
Esillä on teemaan liittyviä teoksia suomalaisilta ja ulkomaisilta taiteilijoita.
Aihe on hyvin haastava. Kuinka onnistua sanomaan teemasta jotakin uutta ja miten välttää kliseet?
Mielestäni näyttely onnistuu vastaamaan näihin haasteisiin vain osittain.
Francis Alÿsin teoksessa esitetään kaksi videota (Sometimes Doing is Undoing and Sometimes Undoing is Doing) rinnakkain. Kummassakin Afganistanissa taisteleva sotilas purkaa ja kokoaa asettaan. He edustavat taistelun eri osapuolia, ovat siis vihollisia. Teos tuntuu alleviivaavan sitä, että samanlaiset ihmiset tekevät samoja asioita rintamalinjan kummallakin puolella. Tämä ei ole uutta, mutta kai asiasta on hyvä muistuttaa.
Kaisaleena Halisen Pro et Contra -teos on rivi kommandopipoilla naamioituja päitä. Kyllä, nykykriisit ovat sotkuisia. Kuka on ketäkin vastaan? Taiteilijan Liputuspäivä-teoksessa pienehköissä tangoissa seinällä roikkuu tukkaa. Voittajia juhlitaan, mutta häviäjät unohdetaan.
Hodhayfa Salih on erittäin taitava piirtäjä. Täällä näet hänen tässä näyttelyssä esillä olevaa grafiikkaansa. Teokset ovat naturalistisesti kuvattuja sodan tuhoja. Ne tuovat mieleen uutiskuvia, joita näemme mediassa. Teokset kiinnittävät aluksi huomion tekijän taitavuuteen. Sitten katsojasta tuntuu, että näitähän on nähty. Teosten merkitys avautuu, kun selviää, että taiteilija on syntynyt Bagdadissa ja paennut kotimaansa levottomuutta. Hän siirtyi ensin Ukrainaan, jossa hänen taidettaan kuitenkin tulkittiin paikalliseen selkkaukseen liittyväksi, ja hän päätyi lopulta Suomeen.
Salihilta on esillä myös suuri panoraamamaalaus, josta ilmenee sodan kauhea teatterimaisuus. Teos esittelee kaupunkisotaa kuten Guernica, mutta naturalistisemmin. Nuo tuolla ovat osallisia. Joissakin kohdin teosta on teksti "live". Suurelle osalle näkijöistä kyseessä on breaking news. Me näemme median välityksellä, mutta emme koe.
Irakilaissyntyiseltä Adel Abibiniltä on näyttelyssä kolmelle seinälle heijastettu videoanimaatio Their Dreams. Täällä näet osia teoksesta. Käsiala on tarkoituksellisen lapsenomainen. Teos tekee näkyväksi miten sodan kauhut syöpyvät asenteiksi lapsiin. Teos perustuu eri konfliktialueilta kotoisin olevien lasten haastatteluihin.
Olen ihmetellyt ohi ajaessani museon edessä olevaa rekan peräkärryä, jolla on rakennusjätettä. Eilen selvisi, että se on Anssi Pulkkisen teos Street View (Reassembled). Näet teoksen täällä. Teos koostuu Syyriasta tuoduista rauniotalon kappaleista ja puoliperävaunusta. Osa Syyrian sodan materiaalisista tuhoista on siis täällä keskuudessamme konkretisoimassa sitä, miten sota vaikuttaa ihmisiin.
Näyttely näyttää siltä, miltä tämän aiheisen näyttelyn odottaa näyttävän. Ongelma on siinä, että media on turruttanut meidät tällaiseen kuvastoon. Olemme tottuneet ulkoistamaan itsemme tuosta todellisuudesta. Tarkastelemme aihetta älyllisyyden suojasta. Tiedämme, että emme ole tuolla.
Kaipaisin tunteiden yhteyttä noihin kauhuihin. Vasta se muuttaisi jään tuleksi ja saisi minut todella ymmärtämään velvollisuuteni sodan uhreja kohtaan. Voi olla, että siihen tarvittaisiin henkilökohtaisia kohtaamisia teosten näkemisen sijaan. Minulla on yhteys Suomen viimeisiin sotiin vanhempieni ja muun sukuni kokemusten kautta, mutta en ole itse ollut läsnä. Sotaa ei tunne ellei itse ole ollut tavalla tai toisella mukana. Olen etuoikeutettu olemaan ulkopuolinen, vaikka vaistoan sotien läheisyyden nahoissani.
Tähän näyttelyyn tuo syvyyttä se, että osalla taiteilijoista on henkilökohtainen yhteys aikamme sotiin.
Muut näyttelyn taiteilijat ovat Candide Breitz, Ismo Kajander, Harro Koskinen, Heikki Marila, Paavo Räbinä, ja Juha Welling.
Kannattaa käydä.
torstai 27. joulukuuta 2018
Kinkkufarssi
Tutkailimme kinkkuja pariin otteeseen ennen joulua Lidlissä. Ensimmäisellä kerralla asia ei tuntunut vielä ajankohtaiselta. Huomasin silloin, että tarjolla on myös parmankinkkuja, kunnon mötkäleitä, toistakiloisia. Tavallinen kinkku ei maistu juuri miltään ilman sinappia. Parmankinkku maistuu hyvin suolaiselta ja on hyvin kiinteää koostumukseltaan. Mieleni teki kovasti ostaa sellainen. En raskinut.
Seuraavalla kerralla kinkun hankinta oli jo ajankohtaista. Hain altaasta kaksi pienehköä ja näytin vaimolle. Hän empi, koska ei itse erityisemmin välitä ja meitä on vain kaksi. Valinta tapahtui nopeasti ja harkitsemattomasti. Kärryyn päätyi näistä pienistä isompi, yli kolmekiloinen. Mielessäni oli kai ajatus kinkun syömisestä aina nälän yllättäessä joulusta uuteenvuoteen. Mahdolliset vieraatkin kai väikkyivät takaraivossani.
Ostin myös parmankinkun. Kun kerran mieli tekee, miksen sallisi sitä jouluna itselleni.
Parmankinkku on kulunut hyvää vauhtia. Paksut siivut maistuvat minulle. Vaimoni kertoi italialaisten leikkaavan kinkusta ohuita siivuja. Onneksi italialaisten käytännöt eivät sido minua täällä kaukana pohjoisessa.
Varsinainen kinkku kypsytettiin uunissa aaton vastaisena yönä. Se jäi kuitenkin oudon vaaleaksi. Kaverit ja sukulaiset neuvoivat vaimoa, ettei kinkkua voi syödä eikä paistaa lisää. Minua kauhistutti ajatus tuollaisen ruokamäärän heittämisestä roskiin. Vaimo maalaili mielikuvia kaikenlaisista vatsamöröistä.
Saimme pienen joulukänän aikaiseksi, mutta sovussa olemme taas.
Minusta kinkku oli väristään huolimatta mureaa ja kelvollista. Ravintoloissakin pihvin voi tilata raakana, puoliraakana tai kypsänä. En saanut vatsavaivoja.
Sen verran olen tullut vaimoani vastaan, että olen viime kerroilla varmistanut kinkkusiivujen kypsyyden paistinpannulla ennen syömistä. Vaimokin on syönyt näin taattuja siivuja.
Meillä on vielä aikamoinen jööti kinkkua parvekkeella. Olisi pitänyt kuunnella vaimoa. Nyt joudun syömään kinkkua työkseni, jotta saamme molemmat hävitetyksi tammikuun kolmanteen mennessä. Silloin lähdemme Ranskaan.
Kinkku näyttää muuten sisältä kypsemmältä, kun sitä on ahmittu aimo annos.
Emme ole vaimoni kanssa kai vieläkään kunnolla sisäistäneet, että lapsemme ovat lähteneet aikoja sitten maailmalle. Ostoskärrymme oli kuormitettu kuin olisimme varautuneet pitkään kriisiaikaan. Oliko järkeä ostaa vierasvaraa välipäiviksikin, kun kaupat ovat taas auki?
Parvekkeemme on palvellut jääkaapin jatkona. En hoksannut joulupyhinä hakea sillejä ja kalafileitä pikaeineilleni.
Tolkutonta on, mutta hyvin on varauduttu. Mistä saisimme syöjiä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)