Olet varmaan usein kuullut kehotuksen mennä epämukavuusalueelle. Se on taitaa olla yksi näistä lausahduksista, joiden ajatellaan sisältävän viisautta. "Tartu hetkeen!" ja niin edelleen.
Onko kehotuksessa mitään järkeä? Partiolaisia kannustettiin ainakin ennen vanhaan lauseella "Mitä mukavampaa, sen epämukavampaa, ja mitä epämukavampaa, sen mukavampaa." Kuulostaa aivopesulta.
Partioliikkeen perusti kenraaliluutnantti Baden-Powell. Ideana oli nähtävästi valmentaa nuoria ihmisiä maanpuolustustehtäviin, toimia armeijan esikouluna. Konseptille oli sosiaalinen tilaus, koska seikkailumainen toiminta vetoaa teini-ikäisiin poikiin.
Olen itsekin ollut ensin kolkkapoika (nyk. sudenpentu) ja sitten partiolainen. Nurmijärvellä partiotoiminta oli sulautunut muuhun nuorisotyöhön. Se oli osa seurakunnan nuorisotyötä ja lisäksi eräs aktiivinen nuorehko mies kuljetti meitä nuoria muutoinkin metsäretkillä. Niinpä olen saanut nuorena olla mukana kesä- ja talvileireillä, pyöräretkillä ja muutoinkin laavulla metsässä.
Partioidea ei ehkä enää ole kovin trendikäs, mutta ilmeisesti toiminta on yhä vireää. Tunnistan partiotoiminnassa stoalaisen hengen. Kunnon mies ei valita vaan toimii tunteilemattoman harkitusti haastavissa tilanteissa. Tunnustan imaisseeni nuorena itseeni tällaisen miesihanteen, joka elähdytti myös tuon ajan poikakirjoja. Sama eetos sisältyy myös lukemattomiin aikuisten sankariromaaneihin.
Tyyneys ja toimintakyky ei ole huono yhdistelmä. Siitä on apua monissa tilanteissa. Tunteiden kliininen tukahduttaminen ei liene kuitenkaan hyväksi kenellekään. Ei kannata ahtaa itseään liian stereotyyppiseen haarniskaan.
Meitä miehiä moititaan puhumattomuudesta ja ihan aiheesta. Koen itse hyötyneeni siitä, että olen oppinut useammin etenemään keskustellen stoalaisen vaikenemisen sijaan.
Partioidealla on kuitenkin puolensa ja olen kiitollinen muutoinkin nuoruudessani saamistani eräkokemuksista. Ei pidä kuitenkaan unohtaa reflektointia tässäkään asiassa.
Haluan tuoda vielä esiin, että tyttöjen partiotoiminnalla on lähes yhtä pitkät perinteet kuin miesten vastaavalla.
Miksi pitäisi mennä epämukavuusalueelle? Olisi järjetöntä todeta, että aina pitää mennä vaikeimman kautta.
Ajattelen, että kyse on kyvystä siirtää tyydytyskokemuksia. Jos elän nyt askeettisemmin, voin säästää rahaa ja hankkia jotakin hyödyllistä tai mieltä ilahduttavaa myöhemmin. Jos pidättäydyn jatkuvasta herkuttelusta, painoni ehkä laskee ja voin paremmin.
Joskus on myös venytettävä voimat äärimmilleen, että selviää hankalasta tilanteesta. Minun piti jossakin vaiheessa tehdä hyvin pitkää päivää selvitäkseni työstäni ja voidakseni hankkia elatusta perheelleni. Myös yleinen etu saattaa vaatia uhrauksia. Isoisäni piti aikoinaan lähteä puolustamaan maata, toimimaan äärettömän epämukavissa olosuhteissa ja uhraamaan lopulta henkensä.
Ihminen saattaa joskus tarkoituksellisesti altistaa itsensä äärimmäisille hankaluuksille saavuttaakseen jotakin erityistä. Ajatellaan vaikka vuorikiipeilijöitä tai huippu-urheilijoita.
Eheä elämä ei mielestäni ole tietoista jatkuvissa hankaluuksissa rämpimistä. Tai no, huippu-urheilija saattaa valita niin. Hän ilmeisesti kokee mahdollisen menestyksen niin merkitykselliseksi, että katsoo uhrausten kannattavan. Suuren yrityksen toimitusjohtaja on oikeastaan aina töissä. Vapaa-ajan uhraaminen saattaa tuoda rahaa, kunniaa ja suurta tyydytystä. Konsulttikielellä epämukavuusalueelle meneminen saattaa tarkoittaa jotakin tällaista.
Hedonistinen lilluminen nautinnoissa ei myöskään kuulosta mielekkäältä elämältä. Kai siihenkin kyllästyy. Harvalle se on mahdollistakaan. Haasteiden vaihtelevuus saattaa jopa saada elämän tuntumaan antoisammalta.
Mikä on johtopäätös? Suosittelen tässäkin kohtuullisuutta.
Kohtuullisuus ei kuulosta jännittävältä eikä vauhdikkaalta, mutta se on erittäin hyvä vanha arvo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti