Kukkojen sukuseuran tämänvuotinen kesämatka suuntautuu suvun alkujuurille Viipurinläänin Pyhäjärvelle. Olen lähdössä mukaan. Tämä tulee olemaan neljäs kerta, kun vierailen itänaapurimme maankamaralla.
Ensimmäinen matka tapahtui 80-luvulla, jolloin Neuvostoliitto oli vielä olemassa. Osallistuimme vaimoni kanssa retkelle Leningradiin eli nykyiseen Pietariin. Kaupungissa oli juuri juhlittu lokakuun vallankumousta ja tapahtumaan liittyviä rakennelmia aatteen sankarien kuvineen oli vielä näkyvissä. Elämä näytti ankeahkolta.
Seuraavan kerran ylitin rajan 90-luvulla, jolloin vierailimme oman sukuhaarani voimin isäni kotikunnailla. Sain nähdä paikan, jossa isäni syntymäkoti oli aikoinaan ollut Rantakylässä , ja vierailla isäni isovanhempien tilalla Riiskassa. Tilan rakennukset olivat lähes siinä kunnossa kuin ne olivat olleet silloin, kun evakkosukulaiseni sen joutuivat jättämään. Se sopi minulle, koska näin sitä mikä koski minua enkä jotakin myöhemmin rakennettua. Kävimme myös Konevitsan luostarissa, joka oli tuolloin huonossa kunnossa.
Viimeisin matkani Pyhäjärvelle tapahtui tällä vuosituhannella, kun osallistuin sukuseuran järjestämälle matkalle. Sillä matkalla onnistuimme löytämään isän syntymäkodin nurkkakivet heinikosta. Löysimme myös vanhoja maataloustyökaluja, jotka isäni mukaan olivat heidän sinne jättämiään. Tällä matkalla rämmin metsittyneen alueen halki tilan itärajalle eli Laatokan rantaan, joka oli siinä kohtaa luonnontilassa. Kävelin rantaa etelään ja sieltä takaisin. Kun kuulen laulettavan "Kerran Laatokan rantamilla, kävelin minä yksinäni ...", tuo oma kokemukseni palautuu mieleeni. Tälläkin kertaa kävimme myös Riiskassa. Veimme kukkia kirkonkylässä olevalle sisällissodassa kaatuneiden muistokivelle, jossa on isäni enon ja sedän nimet. Samalla matkalla vierailimme myös Valamossa. Tällä retkellä kuten edelliselläkin isäni oli mukana ja nyt mukana oli myös vanhin poikamme, mistä olen erityisen mielissäni.
Tämän kesän matkalla saan näyttää paikkoja nuoremmalle tyttärellemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti