Pelkäsin etukäteen itse hautausta, koska siinä eron lopullisuus tulee näkyväksi. Minulta oli kysytty etukäteen, voinko olla kantamassa. Aion kantaa, vastasin. Arkku tuntui painavalta, mutta selvisin. Arkun käsittelyyn keskittyminen auttoi kestämään tapahtumaa. Suru riipaisi, kun arkku oli laskettu.
Onnistuimme pitkittämään jäähyväisiä käymällä haudalla vielä muistotilaisuuden jälkeen ja uudelleen seuraavana päivänä Helsingin rauhanyhdistyksellä pidetyn muistohetken jälkeen. Nostin kummallakin kerralla haudan tilapäistä kantta ja sain vielä näköyhteyden arkkuun, jossa äitini lepää. Näin hänet viimeisen kerran arkussa pari viikkoa sitten, kun olimme muutaman muun läheisen kanssa hyvästelemässä häntä avatun arkun äärellä sen jälkeen kun hänet oli siirretty Nurmijärven kappelin alakerrokseen.
Olo on nyt seesteinen. Suru vyöryi viimeksi ylitse Helsingin muistohetkessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti