Päivämies-lehdessä sivutaan tänään aihetta, joka on minua usein mietityttänyt. Olen ihmetellyt, miksi monen edustamastani kristillisyydestä luopuneen menneen muistelut tuntuvat kovin vierailta. Menneen koetaan olleen väkinäistä sääntöjen noudattamista ja eroaminen tuntuu elämän vapautumiselta.
Vapaus kuitenkin kuuluu oleellisesti uskomisen olemukseen.
Antti Koivisto toteaa artikkelissaan "Vain tavan vuoksi?" uskovaisten yhtenäiskulttuurin syntyneen uskon säilyminen vuoksi. Usko voi kuitenkin kuolla, mutta henkilökohtainen tapakulttuuri jäädä. Tavat yrittävät todistaa muille, että kaikki on hyvin. Vapaus on mennyt, mutta käytöksellä haetaan hyväksyntää.
Olen yrittänyt keskustella kiihkottomasti tällaisista asioista verkossa. Aihe on hankala, koska kokemukset koetaan päinvastaisina. Luultavasti keskustelut sinänsä ovat aika hyödyttömiä. Toivon kuitenkin, että jotkut ulkopuolisista lukijoista ovat panneet merkille, että erilaiset kokemukset ovat mahdollisia.
Minullakin on eräässä elämäni vaiheessa ollut uskomisen muoto ilman todellista sisältöä. Olin aika nuori. Kodin perintönä saatu usko ei ehkä ollut muuttunut omakohtaiseksi tai se oli kuollut. Koin, että minun on tehtävä parannus ja onneksi Luoja antoi siihen voimat. Olin saanut etsikkoajan, joka päättyi onnellisesti. Ei uskominen tapahtuneen jälkeenkään ole aina ollut helppoa, mutta olen onnellinen voidessani nauttia vapauden tunteesta.
Minä olisin voinut jäädä toteuttamaan uskovaisen roolia ilman uskoa. Kenties tekisin sitä vieläkin.
En voi moittia sellaista, joka huomatessaan elämänsä onttouden paljastaa tilanteen muillekin. Sehän on rehellinen teko. Voin vain rukoilla hänellekin etsikkoaikaa.
4 kommenttia:
Tässä ei ole ainuttakaan turhaa sanaa. T päivi
Kiitos Päivi!
Juuri näin Heikki!
Kiitos Mikko!
Lähetä kommentti