, laulettiin ennen vanhaan. Muistan kuinka isoisäni veisasi tätä virttä (vai oliko se Siionin laulu?) viimeisinä vuosinaan 60-luvulla.
Olen tuntenut melkein kauhua tänään. Huomenna äitini lasketaan maan poveen. On tuntunut siltä, että en haluaisi huomisen tulevan.
Äitini on jo alkanut maatua, vaikka häntä on säilytetty kylmiössä. Maatuminen alkaa heti, kun henki lähtee. Maahan panemisen konkreettisuus hirvittää, kun kyseessä on oma äitini, minun synnyttäjäni. Huomiseen saakka olisin teoriassa voinut vielä nähdä äitini, vaikka arkku on jo ruuvattu kiinni. Onneksi olin hyvästelemässä häntä, kun hänet oli tuotu Nurmijärven kappeliin.
Olemme nyt Hyvinkäällä hotellissa. Kukkalaite on mukanamme autossa. En ole siihen tyytyväinen. Kallat ovat liian samanvärisiä kuin pionit. Jännite puuttuu. Toivoin, että kallat olisivat kokopunaisia, mutta niiden väri liukuu miedosta rusotuksesta vaaleaan. Ilmeisesti kokopunaisia ei ollut saatavissa.
Äidille kukillamme ei ole merkitystä. Minulle on. Kyse on minun ja edesmenneen äitini sisäisestä samankaltaisuudesta. Äitini oli taiteellisesti lahjakas, mutta antoi aikansa perheellensä. Tämä on tavallista. En minäkään ajatellut nuorena taiteen tekemistä ammatillisena vaihtoehtona. Tunsin vastuuta mahdollisen tulevan perheeni elättämisestä.
Mietin, yritänkö toteuttaa intuitiivisesti äitini unelmia piirtäessäni ja maalatessani. Haenko yhteyttä häneen kätketyn potentiaalinsa kautta?
Olen onnellinen perheestäni. Meillä olisi ollut todella rankkaa, jos olisin yrittänyt elättää lapsemme taiteen tekemisellä. Tunnen tehneeni oikean ratkaisun. Varmaan äitinikin ajatteli samoin. Hän halusi osallistua toimeentulon hankkimiseen ja antaa muun aikansa meistä huolehtimiseen. Ennen palkkatyön aloittamista hän omistautui kokonaan perheelleen.
Kukkakaupan lähellä oli pieni hautaustoimisto. Kävin kysymässä sieltä surunappeja. Kuulin, ettei niitä enää valmisteta. Ostin kaksi pientä surunauhaa.
Hautaustoimiston hyllyssä oli Jarno Saarisen kuva. Useimmat minun ikäiseni miehet muistavat hänet. Saarinen voitti ratamoottoripyöräilyn maailmanmestaruuden vuonna 1972. Hän oli turkulainen.
Ajattelin toimiston aikoinaan hoitaneen Jarno Saarisen hautauksen. Huomasin toimiston pöydällä käyntikortteja, joissa luki Saarinen. Päässäni alkoi syttyä valo. Katsoin minua palvelevan miehen kasvoja. Ne olivat hyvin samannäköiset kuin Jarno Saarisen kuvassa. Samanlainen nenä ja niin edelleen. Kasvot olivat vain varttuneemmat.
Mainitsin jotakin perheyhteydestä. Mies sanoi olevansa veli. Selvisikö sen syy koskaan, kysyin. Ei selvinnyt, hän vastasi. Muistan kuinka aikoinaan julkisuudessa pohdittiin, valuiko jonkun muun ajajan pyörästä öljyä radalle. Hän vahvisti, että Pasolinin pyörästä epäiltiin valuneen öljyä, mutta syy ei selvinnyt. Pyörä olisi voinut kaatua, jos moottori olisi leikannut kiinni. Se olisi voinut leikata kiinni myös kaatumisen jälkeen.
Saarinen ja Pasolini kuolivat vuoden 1973 keväällä Monzan kilpailussa tapahtuneessa onnettomuudessa. Saarinen oli voittanut sinä vuonna seitsemästä ajamastaan kilpailusta kuusi. Saman vuoden syksyllä minä aloitin opiskelun Turussa.
Wikipedian mukaan radalla todella oli öljyä, vaikka se alkuun kiistettiin. Ajaja, jonka pyörästä öljy valui, saatiin selville, mutta hän kiisti vuodon.
Assisin kunnassa olevassa Petrigranossa avattiin vuonna 2014 Jarno Saarisen puisto. Hanketta oli ollut edistämässä paikallinen Motorclub Jarno Saarinen. Parin vuoden päästä puistoon pystytettiin taiteilija Elia Tullinin veistämä Saarisen näköispatsas. Sen kaksoiskappale paljastettiin Turun Barkerinpuistossa vuonna 2017.
Rukoilen itselleni voimia huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti