Onni onnettomuudessa

Minua yskittää vieläkin. Olen köhinyt varmaan jo kaksi kuukautta. Aika harvakseen, mutta kuitenkin.

Siirrehoitaja kehotti minua välttämään rehkimistä niin kauan kuin yskin. Olen siten jättänyt kuntopyörän rauhaan ja panostanut kävelemiseen.

Täytän päivittäin Kiloklubin sivuja. Saan sieltä palautetta liikkumisestani ja syömisestäni. Kummankin pitää olla riittävän monipuolista, jotta saan kaikki pallukat vihreiksi.

Kävelen vähintään viisi kertaa viikossa. Lisäksi treenaan käsipainoilla, venyttelen ja kotijumppaan. Lisäksi uin kerran viikossa. Tämä on Kiloklubin mielestä riittävän monipuolista.

Olen ihastunut kävelemiseen niin, etten taida palata kuntopyörän satulaan. Tunnen voimaantuneeni, askeleeni on kevyt ja liikkuvuuteni on parantunut. Tuntuu hyvältä olla ulkona. Käveleminen tuntuu luonnollisemmalta kuin kuntopyörän polkeminen. Se on myös hyväksi mielelle.

Ihminen on luotu kävelemään. Jossakin mainittiin, ettei pitäisi istua kuin korkeintaan kymmenen minuuttia kerrallaan. Makuullaankaan ei kannata ylettömästi olla. Näistä seuraa, että ihmisen on syytä olla jaloillaan.

On hienoa kokea, että  kuntoni voi kehittyä saamistani syöpähoidoista huolimatta. En vajonnutkaan loppuelämäkseni sänkyyn nukkumaan. Ehdin jo luulla, että tulen viettämään aikaisempaa suuremman määrän elämästäni nukkumatin seurassa. Unikoulullakin on tässä edistymisessä oma osuutensa.

On minun yhä muistettava levätä, mutta kokonaisuutena tilanne näyttää hyvältä.

Kannatti saada tämä yskä.