Suomessa on perinteisesti ajateltu, että ruotsin- ja suomenkielisten koulujen pitää olla erillään. Taustalla lienee kielivähemmistön pelko siitä, että heidän lapsensa eivät muutoin oppisi kunnolla ruotsia ja että jatkuva kielirajan ylittävä vuorovaikutus vähitellen hävittäisi vähemmistökielen.
Pelko ei ole aiheeton.
Asiassa on toinenkin puoli. Me suomenkieliset tankkaamme ruotsia viisi tai kahdeksan vuotta, mutta emme opi puhumaan sitä sujuvasti. Minunkin ruotsini on kuin jäälautta, josta suurin osa on piilossa. Pohjaa on runsaasti, mutta sitä on vaikea saada käyttöön. Tuskinpa tilanne on minun koulupäivistäni ratkaisevasti muuttunut.
Riikinruotsalaiset erottavat suomensuomalaiset ja -ruotsalaiset toisistaan siitä, että vain jälkimmäiset puhuvat ruotsia sujuvasti. Pohjoismaisissa kokoontumisissa muut kuin äidinkielenään suomea puhuvat voivat tapailla skandidaviskaa ja tuntea yhteenkuuluvuutta.
Minulla on melkein kylmä hiki otsalla, jos syystä tai toisesta haluan vierailla jossakin ruotsinkielisessä laitoksessa.
Nämä ovat tietenkin kärjistyksiä.
Minusta kotimaisten kielten arkikäytön hermeettistä erillisyyttä voitaisiin lieventää siten, että annettaisiin kummankinkielisille koululaisille mahdollisuus olla jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa.
Erään eteläsuomalaisen kaupungin syrjäkylässä tehdään tällä saralla rohkeaa pioneerityötä. Syynä on paikallisen koulun ylläpitokustannukset. Lakkauttamisen ehkäisemiseksi sekä ruotsin- että suomenkielinen koulu toimivat samassa pihapiirissä ja joitakin toimintoja on yhdistetty. Musiikki- ja liikuntatunteja pidetään kaksikielisesti yhteisissä ryhmissä. Juhlat ja kerhot ovat yhteiset. Nekin toteutetaan molemmilla kotimaisilla.
Olisi hienoa, jos tehtäisiin seurantatutkimus järjestelyn vaikutuksista koululaisten kielitaidon moninaisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti