Jännitys tulee iholle

Kuva: Alexas Fotos, Pixabay

Puolustusministeri Kaikkonen kommentoi Nato-kokousta Brysselissä. Hän oli hyvin vakava. Tilanne on sellainen. 

Maailma on muuttunut kovin nopeasti. Venäjä on saanut aikaan suuren vaaran tunnun. Tuntuu kuin nyt pidäteltäisiin henkeä, kun räjähdyksen mahdollisuus leijuu ilmassa. 

Länsi korostaa jatkuvasti diplomaattista yhteydenpitoa. Se onkin tärkeää, mutta minusta tuntuu nyt, että Venäjä nöyryyttää lännen päättäjiä, jotka juoksevat Moskovassa neuvottelemassa. Mitään oleellista uutta ei tunnu syntyvän. Tuntuu kuin vain toisteltaisiin samoja lauseita. Venäjä esittää niin mahdottomia vaatimuksia, ettei niihin voi antaa periksi tuumaakaan. 

Tietenkin neuvotteluja pitää jatkaa, koska oletettavasti niiden aikana Venäjä ei hyökkää. Tämäkin voi olla väärä olettamus.

Miten voi keskustella sellaisen kumppanin kanssa, johon ei voi luottaa ja jonka kanssa ei päästä eteenpäin? Sanoo alkavansa vetää joukkojaan pois nykyisistä asemista, mutta tällaista ei voitu todeta tapahtuvan. Videoita joukkojen siirroista pannaan näytille, mutta sellaisiahan on helppo tehdä.

Tällainen suuri uhkakuva on saanut lännen toimimaan yllättävän yhtenäisesti. Toivottavasti tällainen jatkuu, jos tilanne eskaloituu. Kun vastakkain olisi tavallaan lännen leiri (vaikka vain ukrainalaiset varsinaisesti taistelisivat) ja Venäjä, voisi olla riski, että sota leviää. 

Scholz antoi Moskovassa kommentin, joka tuntui hieman periksi antamiselta. Hän saattoi huomaamattaan asettaa Suomen ja Ruotsin Nato-mahdollisuuden huonoon valoon. Venäjä saattaa pitää tätä pienenä myönnytyksenä, pienenä murtumana lännen puolustuksessa. 

Itä-Ukrainassa on kuultu räjähdysten ääniä. 

Nato on päättänyt lisätä joukkojaan Koillis-Euroopassa. Biden puhui eilen hyvin päättäväisesti.

Venäjä vaatii Yhdysvaltojen vetäytymistä Keski- ja Itä-Euroopasta. Berliinin kriisi vuonna 1961 oli tilanne, jossa Neuvostoliitto vaati länttä vetäytymään pois Länsi-Berliinistä. Silloin oli suursota hilkulla. Onneksi kumpikin puoli piti päänsä kylmänä. 

Ollaanko nyt ajautumassa tilanteeseen, jossa ei löydy enää sanoja? Neuvottelut jauhavat tyhjää. Kumpikin puoli haluaa säilyttää kasvonsa. Silloin saatetaan ajautua vaarallisille vesille. 

Jos Venäjä vetäisi oikeasti joukkonsa pois Ukrainan rajan suunnilta ja unohtaisi vaatimuksensa, olisimme saaneet todistaa todella kummallista tapahtumasarjaa. 

Ehkä tämä nokkapokka vain jatkuu. Kumpikin puoli pysyy asemissaan. 

Tyyntä myrskyn edellä?

 

Kuva: Захари Минчев, Pixabay

Ennen talvisodan syttymistä Suomen edustajat kävivät kolme kertaa neuvottelemassa Moskovassa. Yhteistä linjaa ei löytynyt. Suomalaiset eivät tienneet, että seuraavaksi syttyy sota. Tunnelma on nyt Ukrainassa ehkä samantapainen kuin Suomessa loka-marraskuussa vuonna 1939. 

Venäjän ja lännen välisiä neuvotteluja Ukrainan tilanteesta on käyty monella taholla. Venäjä on vaatinut mahdottomia. Länsi ei ole taipunut. Joillakin foorumeilla vielä yritetään. Voi olla, että näiden jälkeen tulee painostava ilmapiiri kuin ennen ukkosmyrskyä. 

Aina pitäisi jaksaa käydä neuvotteluja, ettei sotaa syttyisi. Mutta miten toimia, kun jos ajaudutaan pattitilanteeseen? 

Se, että Venäjä vain alkaisi vetää joukkojaan pois Ukrainan rajoilta, ei tunnu todennäköiseltä. 

Elämmekö nyt maailmanhistoriallista aikaa ennen kolmannen maailmansodan syttymistä? Voi myös olla, että Venäjä ottaa vain Ukrainan itäisen osan. 

Ei pitäisi maalata mörköjä seinille, mutta vaikea on tässä tilanteessa panna päätä pensaaseen, silmiä kiinni ja sormia korviin. 

Putinin oletetussa hyökkäyksessä ei ole mitään järkeä, mutta ei aikoinaan ollut Hitlerinkään, mutta silti tämä kävi Puolan kimppuun. Se tiedetään, mihin kaikkeen se johti. No, oli niissä Hitlerin toimissa jonkinlaista kylmäävän kyynisen materialistista logiikkaa, jossa ei eettisyydellä ollut sijaa. 

Ajattelen ehkä liiaksi menneiden sotien kautta. Kenties Putin lisääkin painetta pitämällä joukkojaan edelleen valmiudessa ja sen lisäksi järjestämällä massiivisia hybridi-iskuja Ukrainaan ja muualle länteen. Tällaisen tavoitteena voisi olla, että Ukraina antaisi lupauksen olla hakematta Naton jäsenyyttä vaikkapa 30 tai 50 vuoden aikana. Kun tiedämme, kuinka häikäilemättömästi Venäjän valtio on toiminut joitakin epäsuosioon joutuneita maanmiehiään kohtaan, voi ehkä olla odotettavissa jotakin samantapaista laajemmassa mittakaavassa. Tai kenties Venäjä kokeilisi lamauttaa Ukrainan kriittisiä infrastruktuuriin kuuluvia järjestelmiä. 

Putin tuntuu suhtautuvan tunteenomaisesti Ukrainaa kohtaan. On kummallista, että hän pitää "mielitiettyään" näin uhkaavassa tilanteessa. On myös vaikea arvioida, kaipaako hän vain Ukrainan venäläisalueita Venäjän yhteyteen vai koko maata. 

Voi olla, että tämänhetkisestä jännitystilasta seuraa jotakin, jota emme osaa aavistaa. Venäjältä on lupailtu jo vetäytymistä Ukrainan rajoilta. Jää nähtäväksi. "Nehän olivat sotaharjoituksia, luulitteko jotakin muuta." 

Voi myös olla, että Venäjä pitää joukot Ukrainan rajoilla, mutta pyrkii murtamaan lännen vastarintaa ottamalla lisäksi käyttöön joitakin muita painostuskeinoja, esimerkiksi hybridivaikuttamista. 

Sairastunko lätkä-ähkyyn?

Olen satunnainen urheiluhullu. Puuskat tulevat aika harvoin. Nyt on tilanne päällä, kun on olympialaiset. 

Taidan olla sellainen eläkeläinen, että uppoudun intensiivisesti yhteen asiaan kunnes kyllästyn ja siirryn seuraavaan. Viimeisimpiä puuskia ovat olleet Kiinan historia, suomettuminen, Nato-kysymys ja Venäjän lähihistoria. 

Olympiakisoissa minua kiinnostaa eniten lajit, joihin osallistuu suomalaisia, joilla on menestymisen mahdollisuuksia. Tämä lienee tyypillinen sapluuna. Ilmeisesti tämä perustuu asetelmaan "me vastaan muut". Isänmaallisuus on varmaan yksi juonne motivoitumisessa. Syvällä tunteissa asia on. Jos suomalainen voittaa, minä en voita, mutta jollakin tavalla tunnen saavani jotakin minäkin. 

Eilen aamulla seurasin perinteisellä hiihdettyä naisten kymppiä.

Iltapäivällä oli vuorossa miesten lätkämatsi Slovakiaa vastaan. Yle ei pelejä näytä, joten oli hommattava Discovery+. Nyt voin katsoa muitakin kuin Suomen otteluita. Jos haluan, voin saada jonkinlaisen käsityksen Suomen tulevien vastustajien pelikyvystä  jo ennen kuin ne kohtaavat Leijonamme. Ehkä näin minulle syntyisi tuntuma siihen, voisiko maajoukkueemme voittaa peräti kultaa. Sellaistakin on uumoiltu. Hyvin alkoi, Suomi voitti 6-2.

Pelin lukijana olen avuton, mutta voi sitä kaltaisenaankin nauttia. 

Seurasin eilen iltapäivällä Kiinan ja USAn välistä peliä. Minua kiinnosti miten pärjää ensiksi mainittu, joka ei ole tullut tunnetuksi jääkiekkomaana. No, selkään sai: 0-8. Alku oli aika tasaväkistä, mutta sitten yliopistopojat ja kumppanit pääsivät niskan päälle. Seuraaminen alkoi jo käydä työstä.

Discovery+ antaa mahdollisuuden katsoa myös menneitä matseja. En esimerkiksi tiedä, miten eilinen Ruotsin ja Latvian sekä Saksan ja Kanadan väliset ottelut päättyivät. 

Tänä aamuna oli vuorossa miesten maastohiihdon 15 km. Kultaa tuli. 

Iltapäivällä Suomi pelaa lätkää Latviaa vastaan. 

Naisleijonien pelejäkin voisin seurata. Olen tosin myöhässä, kun ovat jo puolivälierävaiheessa. 

Nyt olisi mahdollisuus sairastua lätkä-ähkyyn. 

 

Sattuipa kerran kirjastossa

Asuimme vielä Helsingin Herttoniemessä, ja paikalliskirjastomme sijaitsi vielä Kettutiellä. Menin kerran käymään kirjastossa. Istuin lukemassa jotakin lehteä, kun joku toinen asiakas kysyi, olenko virkailija. 

Kuvituskuva: Gerd Altmann, Pixabay

Kävi sitten ilmi, että kirjastosta ei löytynyt viran puolesta iipon iippoa. Kirjasto oli jo suljettu, paitsi että ulko-ovi oli jäänyt auki.

Toinen asiakas oli lähtenyt ja muita ei ollut, olin yksin paikalla. Tunsin jonkinlaista yhteiskunnallista vastuuta kirjastosta ja halusin selvittää tilanteen. 

Muistaakseni soitin vaimolleni ja sain häneltä joitakin puhelinnumeroita. Soitin pääkirjastoon, joka oli auki. Luultavasti tilanne jatkui niin, että pääkirjastosta soitettiin tai luvattiin soittaa Palmiaan, joka hoitaisi asian. 

Odottelin paikan päällä kunnes Palmian kaveri tuli paikalle. 

Viestikapula oli luovutettu. Poistuin paikalta. 

Muistelen, että minulla oli vielä puhelinyhteys kirjastolaitokseen. Varmaankin sieltä jostakin soitettiin. Langan päässä oleva kaveri totesi ainakin poistavansa kirjastosakkoni. Muuta ei sitten kuulunut. Että sellaisen palkkion sain, paljonko se sitten olikaan. Ihan hyvä niin. 

Toivottavasti unohtaja ei saanut kovin vakavaa sanktiota. 

Haaste vai ongelma?

Sana ongelma tuntuu jäävän pois käytöstä. Minun korvissani sanaan liittyy mahdollisuus, että ongelmaa ei ehkä saada ollenkaan ratkaistuksi. Toki onnistuminenkin on mahdollista. Sanaan kytkeytyy mielestäni jonkin verran passiivisuutta, alistumista  ja avuntarvetta. Ongelmassa on negatiivinen leima. Vain luuserilla on ongelmia. 

Kuva: Gerd Altmann, Pixabay

Ongelmat ovat muuttuneet haasteiksi. Nykyään organisaatioiden ja yksilöidenkin odotetaan  esittäytyvän dynaamisina toimijoina, jotka eivät anna periksi pyrkiessään voittamaan kohtaamansa haasteet. Haaste on positiivinen asia. Sellaisia kohdatessaan voi osoittaa pätevyytensä. Haaste on tahdon asia. 

Kuva: Rappellingusa, Pixabay

Lännellä on nyt massiivinen ongelma. Venäjä vaatii mahdottomia. Kysymys on periaatteesta, josta länsi haluaa pitää ehdottomasti kiinni. Venäjän vaatimuksiin suostuminen olisi tappio. Länsi on esittänyt kehittämisen kohteeksi esimerkiksi läpinäkyvyyden parantamista sotaharjoitusten suhteen. Näitä Venäjä pitää lillukanvarsina. 

Venäjä on ottanut huikean riskin. Suurvallat, jollaisena naapurimme haluaa esittäytyä, haluavat säilyttää kasvonsa. Nyt pitäisi löytyä ratkaisu, jossa länsi säilyttää periaatteensa ja samalla Venäjä saa jotakin, jota se arvostaa. Tämä on suuri ongelma ja melkein voittamattomalta tuntuva haaste. Länsi on suostunut neuvottelemaan, mutta ei ole antanut periksi mitään. 

Nyt pitäisi löytyä ratkaisu laatikon ulkopuolelta, koska päiden hakkaaminen vastakkain ei johda kuin jännityksen kiristymiseen. Venäjän kutsuminen Naton jäseneksi voisi olla sellainen, mutta tuskin toteutuu. Venäjä tuskin haluaa täyttää Naton kriteerejä ja Nato tuskin haluaa luopua kriteereistään. 

Venäläisille tilanne ei liene ongelma, koska ovat sen itse aiheuttaneet. He ovat ottaneet haasteen, joka ei hahmotu sen vastaanottajille. Hämääminen kuuluu asiaan, kun liikutaan diplomatian ja sodan välimaastossa. 

Kuva: Mohamed Hassan, Pixabay

Kyseessä taitaa olla lännelle Sisyfoksen ongelmasta.

Aivot narinkkaan koronalamaannuksessa

 

Kuva: OpenClipArt-Vectors, Pixabay

Covid just goes on. Tuntuu kuin pandemiakuorma (on siinä muutakin) olisi tyrkännyt minut sohvaan selälleen. Yöllä olen nukkumissängyssä ja päivällä sohvassa läppäri mahan päällä. Joskus sentään istun samassa huonekalussa lappäri sylissä. 

Joko tässä alkavat lihakset surkastua. Muistan kuinka  muutama vuosi sitten sääreni menivät oudon siroiksi, kun sain ankaraa sytostaattihoitoa silloiseen leukemiaani. Lopulta minun piti opetella uudelleen kävelemään. 

Pandemia tavallaan antaa luvan käpertyä kotiin. On tässä sekin, kun olemme vaimoni kanssa tähän asti selvinneet, haluaisimme välttää taudin myös tästä eteenpäin. Välillä tosin aprikoimme, oliko taannoinen yskä, jota molemmat podimme vähän eri tahtiin, mahdollisesti korona.

On tämä nuhjuileminen meillä saattanut mennä överiksi. 

Ajattelin tänään ryhdistäytyä käymään kirjastossa palauttamassa yhden kirjan, jota en jokin aika sitten jostakin syystä saanut uusituksi netin kautta. Oletin uusimiskertojen tulleen täyteen.

Kun saamattomuus vaivasi, yritin houkutella vaimoa mukaan, jos siten saisin lähdetyksi hoitamaan asian. Ei suostunut. 

Tuli sitten mieleeni, että ehkä kirjan voisi uusia soittamalla. Sitten vain nettiin katsomaan puhelinnumeroa.  Päätin samalla kirjautua sisään. Kävi ilmi, että kyseisen kirjani voikin uusia. Ehkä olin kämmäillyt jotenkin tai järjestelmässä oli jokin häiriö. Vai oliko mahdollisia uusimiskertoja välillä lisätty?

Ei tarvinnut vaivautua. 

On käpertymiseen muitakin syitä - ainakin mukavuudenhalu, "oikeaksi eläkeläiseksi" oppiminen ja valoisan ajan lyhyys. Tällaisista muun muassa lienee syntynyt lamauttava vyyhti.  

Kaimani Helmi & Heikki -sarjakuvassa viihtyy sohvassaan. Hän tosin taitaa mieluiten nukkua siinä. Minä sentään olen pääasiassa uppoutuneena internetin maailmaan. Asiallisia hommia tulee tehdyksi vähän, enimmäkseen olen kuin Ellun kana. 

Hyppelen eri mediasivuilla katsomassa, onko tullut jotakin uutta kiinnostavaa. Kyseessä on ehkä eläkeläisen halu saada virikkeitä samanlaisena toistuviin päiviinsä. Välillä katselen tai kuuntelen Areenasta jotakin kiinnostavaa. Youtubestakin löytyy kaikenlaista mukavaa. Hesarin parissa menee tietenkin pitkään, kun on aikaa lukea. Illalla olen viime aikoina lukenut jotakin kirjaa ja sitten laittanut äänikirjan lukemaan minulle iltasatua. Seuraavana päivänä etsiskelen paikkaa, jossa nukahdin. 

No, kirjoitan sentään blogijuttuja - sohvassa tietenkin. Välillä tosin istun. Puoli-istuminenkin sujuu. 

Näistäkin askareista voi välillä rentoutua. Youtubesta löytyy kolarivideoita ja muita hassutuksia.

Toivottavasti tästä regressiosta vielä noustaan, kun omikron hellittää ja päivä tästä  pitenee. 

Pitäisikö Suomen myydä tai lahjoittaa aseita Ukrainalle?

Kuva: vonMuehle, Pixabay

Viron entinen presidentti Toomas Ilves moittii Suomea, koska maamme ei toimita aseita Ukrainaan.(Verkkouutiset). Tämä on hyvä tietää, jos Suomessa on joskus kriisi, hän toteaa. 

Ilveksellä on pointti. 

Talvisodassa Suomi sai ja osti aseita useasta maasta (Wikipedia). Daavid taisteli Goljatia vastaan. Aseet tulivat varmasti tarpeeseen. 

Ote tämänhetkisen hallituksen ohjelmasta: "Suomi ei vie puolustusmateriaalia sotaa käyviin tai ihmisoikeuksia polkeviin maihin". Kahteen toimitukseen Ukrainaan ei ole myönnetty virallista lupaa vuoden 2014 jälkeen. (Helsingin Sanomat)

Pidättäytymisen perusteena lienee ainakin se, ettei haluta joutua kriisin osalliseksi eikä heittää bensaa liekkeihin.

Ukraina varmaankin katsotaan sotaa käyväksi maaksi. Aselepo on tainnut rakoilla. Poteroissa seistään Donetskin suunnalla. 

Asiaa voidaan tarkastella moraalisesta ja inhorealistisesta näkökulmasta. Jos sotilaallisesti voimakas iso valtio hyökkää huomattavasti pienempää ja heikompaa vastaan, tuntuisi oikeudenmukaiselta, että pienempää autetaan. 

Sota-asioissa valtiot toimivat käsittääkseni inhorealistisen itsekkäästi. Ruotsi ei alkanut sotia Suomen rinnalla talvisodassa, mutta toimitti kuitenkin aseita ja muuta tarpeellista materiaalia. Ajateltiin varmaan, että puolueettomuus ehkäisisi joutumasta hyökkäyksen kohteeksi, mutta sotamateriaalin lahjoittaminen ja myyminen voisi osaltaan estää Neuvostoliiton rajan tulemasta Torniojoelle. Kieli keskellä suuta. Päästi Ruotsi kuitenkin vapaaehtoisia Suomeen taistelemaan. 

Jos Venäjä hyökkää Ukrainaan ja Suomi pidättäytyy kaikesta, maamme voi pitää koko arsenaalinsa pahimman varalta, ehkä selviää taisteluitta ja ilman muita yhteiskuntaan kohdistuvia häiriöitä. Se olisi myös kumarrus itään, millä lienee merkitystä. Putinin ei tarvitsisi hajottaa huomiotaan tälle suunnalle.

Valtiovalta pyrkii tietysti toimimaan siten kuin on oman maan kannalta parasta. Ja onhan meillä geopoliittisesti haastava sijainti. 

Voi tietysti olla, että Suomen kanta muuttuu matkalla. 

Mutta mutta ....

Mitä mieltä sinä olet? 

Digi-sotesta

Vaalikampanjoinnin aikana esitetty sote-palveluiden kehittämistä digitaalisin keinoin. Tuntuu uskottavalta, että näin voidaan löytää hyödyllisiä tapoja toimia.

Jos potilas tapaa lääkärin vaikkapa Teamsin kaltaisen järjestelmän avulla, ei lääkärin työ taida juurikaan vähentyä. Sen sijaan potilaan aikaa ja vaivaa säästyy. Toisaalta jos etäisyyden vuoksi ei voida tehdä diagnoosia (ei voi kuunnella keuhkoja yms.), potilaan on vaivauduttavaa paikalle. Ensi tapaaminen ei ehkä ole täysin turha, jos potilas tapaa saman lääkärin ja voidaan jatkaa siitä, mihin päästiin.

Vaihtoehtoisesti ensimmäinen digi-yhteys voisi olla sairaanhoitajaan, joka arvioi lääkärin tapaamisen tarpeen. Näinhän saatetaan nytkin toimia, kun potilas tulee paikan päälle. Näin saatetaan säästää lääkäriaikaa. Toisaalta hoitaja-aika lisääntyy. Kai tällaisessa joudutaan optimoimaan kustannusten ja palvelukokemuksen välillä.

Potilas haluaisi luultavasti monissa tapauksissa mieluimmin tavata lääkärin livenä ja mieluiten saman tien.  

Luulen, että hyvinvointialueilla palvelut keskittyvät kustannussyistä. Luultavasti tulee myös ristivetoa rintamaiden ja syrjäseutujen välillä. Jos äänet ovat keskittyneet väestökeskittymiin, nämä saavat todennäköisesti enemmän huomiota, kun palveluverkostosta päätetään. Meillä on taipumus vetää kotiinpäin. Luultavasti moni haja-asukas joutuu toteamaan, että terveyskeskukseen on matkaa. 

Monille nuorille, keski-ikäisille ja varttuneillekin digipalvelujen käyttö todennäköisesti sopisi, ainakin lievissä tapauksissa. Näille lääkäri voisi olla lähellä tietotekniikan välityksellä.

Mutta miten katsotaan kurkkuun, kuunnellaan keuhkoja ja otetaan veri- tai virtsanäyte, jos potilas on etäällä?  

Ainakin osassa potilas voisi olla aktiivisempana toimijana mukana. Jotkut varmaan tohtisivat ottaa verinäytteenkin itse. 

Ehkäpä sote-uudistuksen innoittamana tullaan kehittämään verkkoon kytkettäviä laitteita monitoimilaitteita tai välinesarjoja joiden avulla sairaustapauksissa päästäisiin pidemmälle lähtemättä maalikylään. Näytteiden koostumus voisi kenties siirtyä virtuaalisesti lääkärin arvioitavaksi.

Voi olla, että rakennan pilvilinnoja. Voisi tulla kalliiksi, mutta ken elää, hän näkee kuinka käy.  

Olen kasvanut suomettuneeksi

Kuva: Gerd Altmann, Pixabay

Synnyin kylmän sodan aikana ja kasvoin suomettuneessa isänmaassa. Venäjää kuunteleva ja sen toiveita huomioon ottava ulkopolitiikka tuntui tavallaan normaalilta. Toteutettua politiikkaa tuki laaja yhteisymmärrys. Suomi oli varsin yhtenäinen.

Toki tiesin, että suomettuminen oli jotakin erityistä. Senhän osoittaa tuo nimityskin, josta ei Suomessa tietenkään pidetty. Tiesin myös, että tietyt henkilöt eivät tulleet kyseeseen, kun merkittäviin tehtäviin haettiin niiden hoitajia. 

Maamme ulko- ja sisäpolitiikkaa johti suvereenisti presidentti Kekkonen. Tuntui siltä, että hän osasi omalla neuvokkuudellaan johtaa maatamme Neuvostoliiton painostuksessa. Tämä lienee ainakin osittain harhaa. Kekkonen oli maanisä, ankara mutta pätevä. Vaikka Neuvostoliiton uhka jollakin tavoin painoi alitajunnassa, tuntui turvalliselta elää Kekkosen johtamassa maassa. Kekkonen oli tavallaan myös  isähahmo, ainakin minulle. Liikutuin, kun kuulin hänen kuolemastaan.

Minusta kasvoi suomettunut ihminen.

Suomettumista on käsitelty kriittisesti esimerkiksi Jari Tervo juontamissa Ylen ohjelmissa. Hän käyttää aika terävää kieltä, mikä on aiheuttanut vastaväitteitä somessa. 

Voisiko tämä vastustus kertoa siitä, että me kylmän sodan lapset toisaalta koemme kritisoitavan jotakin, joka oli aikoinaan meille melkein pyhää. Kun puhutaan talvisodan hengestä, viitataan muun muassa kansalliseen yhtenäisyyteen haastavassa tilanteessa. 

Suomettumisen kritisoiminen herättää varttuneessa väessä puolustelun halua ja taidetaan olla ylpeitäkin. Ilmiöön voi toisaalta liittyä myös piilevää häpeää, joka laukaisee torjunnan. 

Voi olla että minun ja ikäisteni on vaikea arvioida suomettumisen ilmiöitä objektiivisesti, koska olemme sen lapsia. Haluamme pitää sitä menestystarinana, mikä se mielestäni olikin kaikesta hähmäisyydestään huolimatta. Olemme ehkä osittain sokeita. 

Voitaisiinko puhua suomettumisen hengestä, kun keskustellaan tuosta ajasta? Ongelmallista tosin olisi se, että kylmän sodan aikaan liittyi Suomessa ikäviä sivuvaikutuksia. Oliko kaikki todella välttämätöntä? Tästä johtuen lienee vaikea käyttää ajan ilmapiiristä talvisodan hengen kaltaista kunniakasta nimitystä.

En taida voida sille mitään, että kaipaan Putinilta myötämielisyyttä Suomea kohtaan. Onko tämä kokemuksen tuomaa viisasta varovaisuutta vai henkilökohtainen kehityshäiriö? 

Tarvitsisinko jonkinlaista poisoppimisterapiaa?

  

En ole eläessäni kokenut tällaista

Kuva: Stefan Keller, Pixabay

Niille, jotka ovat eläneet toisen maailmansodan aikana ja sitä ennen, nykyinen jännittynyt ilmapiiri lienee tuttu. 

Puolustusvoimien edustaja sanoo, että tilanteen kehitys Itämerellä on vaikeasti ennakoitavissa. Itämeri on tietenkin meille tärkeä. Uhkakuva on kuitenkin laajempi. Vaikeaa on USA:n presidentinkään tietää varmasti, mikä on vastapuolen seuraava siirto.

Tällaista:

Venäjän massiiviset sotavoimat Ukrainan rajan suunnalla.

Venäjä vaatii Yhdysvalloilta sitoumusta, että Nato ei laajene itään.

Venäjän ulkoministerion tiedottaja ilmoittaa, että edellä mainittu koskee myös Suomea ja Ruotsia. Kun ulkoministeri Lavrovilta kysyttiin asiasta, hän sanoi Venäjän kunnioittavan Suomen suvereniteettia. 

Tuntematon lennokki kuninkaanlinnan yllä Tukholmassa.

Hybridi-isku Ukrainaa vastaan.

Tunnistamattomia droneja Ruotsin ydinvoimaloiden yllä.

Rahtilentokoneen outo reitti läpi Suomen, olkoon vaan suunniteltu. 

Venäjän sotalaivojen kierros Itämerellä.

Venäläiset laivat ajelevat edestakaisin Öölannin lähettyvillä. 

Venäjä tyhjentää lähetystöään Ukrainassa. 

Venäjä ja Valko-Venäjä aikovat pitää sotaharjoitukset Valko-Venäjällä, joka on Ukrainan naapuri.

Venäjä on ilmoittanut aikovansa pitää suuret merisotaharjoitukset Jäämerellä, Atlantilla, Välimerellä ja Tyynellämerellä.

Ei ole varmaa, että nuo kaikki tapahtumat liittyvät Venäjään, mutta se on mahdollista. Ne tuntuvat muodostavan hähmäisen kokonaisuuden, josta on vaikea päätellä, mitä on edessä. Vahvin aggressiotoimi uhkaa Ukrainaa. Ovatko muut hämäystä? Vai häirintää? Vai sekä että?

Massiivisen merisotaharjoituksen tarkoitusta on erityisen vaikea ymmärtää. Ainakin se on voimannäyttöä. Haluaako Venäjä näyttäytyä sellaisena maailmanmahtina, joka hyökkää massiivisesti Ukrainan kimppuun ja samalla lähettää 140 sota- ja tukialusta maailman merille? 

Aikooko Venäjä osoittaa massiivista uhkaa hyvin laajasti ja sitten niistää pienen palan lisää Ukrainasta? Ehkä se ajattelee, että näin toimien maailma huokaisisi helpotuksesta. 

Uhkatilannetta käsitellään laajalla foorumilla. Neuvotteluja käydään valtiollisella tasolla ja Nato on mukana. Presidenttimmekin on käynyt aiheesta useita puhelinkeskusteluja korkealla tasolla. 

Ukraina saa muutamalta valtiolta aseita turvakseen, 

Tapahtumat rullaavat nopeasti, puolin ja toisin. Paljon on pelissä.  Eläkeläisenä minulla on aikaa seurata tiiviisti tilanteen kehittymistä. On kuin olisin sivustaseuraajana dekkarissa. Minkälaista kauhua tämä mahtaakaan aiheuttaa Ukrainassa. 

Muistan kun Venäjän tankit vyöryivät Tsekkoslovakiaan vuonna 1968. Se oli tietysti iso uutinen. Olin kuitenkin vain 14-vuotias, enkä varmaankaan ollut erityisemmin seurannut operaatiota edeltäviä tapahtumia.

Nyt tällaisen kriisin kokeminen on erilaista, koska median toiminta on laajaa ja  nopeasyklistä. Internet pitää meidät ajan hermolla melkein reaaliajassa. 9/11-attentaatit vuonna 2001 olivat hurjia ja draamaa pystyi seuraamaan suorana, kun ensimmäinen kone oli törmännyt pilvenpiirtäjään. Tämä kaksoisisku tuli kuitenkin yllättäen. 

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Kylmä sota oli Suomelle poikkeusaikaa

Kuva: pavel-turski, Pixabay

Minusta tuntuu ikävältä, kun jotkut kutsuvat Suomen kylmän sodan aikaista ulkopolitiikkaa rähmällään olemiseksi. Ilmaus ei mielestäni tee oikeutta tuolle ajalle. On totta, että Suomi oli joutunut taipumaan itäisen naapurin tahtoon hyvin monessa asiassa, mutta kuitenkin. 

Synnyin 50-luvulla, joten kasvoin silloiseen suomettuneeseen Suomeen ja sellainenkin, mikä ei ollut eettisesti kestävää, tuntui tavallaan normaalilta. Suomettuminen ei tuntunut juuri miltään, koska siihen olin kasvanut. Toki se nolotti, että tällainen ilmaus (Finlandisierung) oli ulkomailla keksitty kuvaamaan Suomen ulkopoliittista asemaa. 

En jaksa muistaa milloin tulin tietoiseksi kotiryssäjärjestelmästä, mutta oli se vastenmielinen ilmiö. Onhan se erikoista, että monilla poliitikoilla oli yhteyshenkilö Neuvostoliiton lähetystössä. Kekkosen kotiryssä oli KGB-upseeri Viktor Vladimirov, joka oli jossakin tehtävässään järjestänyt salamurhia. KGB oli Neuvostoliiton valtiollinen turvallisuuspoliisi. 

Suomi oli periaatteessa parlamentaarinen demokratia, mutta maamme elintila oli rajattu. Neuvostoliitto puuttui jopa ministerivalintoihin. 

Olen vakuuttunut siitä, että suomettuminen oli maallemme välttämätöntä. Suomi oli kokenut kaksi sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Ne olivat olleet poikkeusaikoja. Kärsimysten määrä oli ollut hirmuinen. On todella ymmärrettävää, että Suomi halusi noiden kokemusten jälkeen elää rauhassa. Iso Neuvostoliitto sotkeutui maamme sisäisiin asioihin ja pieni Suomi mukautui. Ei muu auttanut. Siitä, kuinka pitkälle oli tarpeellista mennä, voidaan ja pitääkin keskustella. Kekkonen junaili asioita taitavasti, vaikka kaikki ei ollut kovin kaunista. Kumarrettiin itään, mutta samalla onnistuttiin kurottamaan länteen. 

Suomi eli kylmän sodan aikanakin oikeastaan poikkeustilassa. 

Laajamittainen sota merkitsisi suuren osan nuorista aikuisistamme lähettämistä kuolemaan, haavoittumaan ja/tai traumatisoitumaan äärimmäisissä olosuhteiseissa. Näiden nuorten ihmisten jälkeläiset kärsisivät taakkasiirtymistä. 

Vaalikaamme siis rauhaa.

Suomi on pienimaa. Liikkumavaramme on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin suomettumisen aikoihin, mutta meillä on yhä iso naapuri. 

Suomi on onnistunut taitavasti hivuttautumaan länteen. Media saa kirjoittaa ja poliitikot puhua mitä haluavat. Kukaan ei tule suoraan varoittamaan venäjävastaisuudesta. Menneisyydestä on  kuitenkin opittu. Ollaan aika pidättyväisiä. Nato-optiosta puhutaan, mutta täysjäsenyyden harkitsemisen ehdottaminen aiheuttaa vastareaktioita. 

Meillä on hieno kaari. Täydellisistä katastrofeista eli sodista on siirrytty myöntyväisyyden eli suomettumisen kautta Nato-option aikaan. Suomi kuuluu Euroopan unioniin ja on Naton kumppani. On solmittu yhteistyösopimuksia muutaman maan kanssa. Nämä ovat olleet peliliikkeitä. On myös tärkeää olla Venäjän kanssa hyvissä väleissä. 

Putin ja kumppanin ehkä kokevat saavutukseksi sen, että Suomi ei ole ryhtynyt Naton täysjäseneksi.

Jos tällainen myönnytys takaa rauhan ja nykyisen elintilan, tämä on hyvä positio. 

Ollaan kuitenkin tarkkana. Tilanne voi muuttua.

Suomen seuraava presidentti?

Kuva: Peggy und Marco Lachmann-Anke, Pixabay

Euroopan geopoliittinen tilanne on huolestuttava. Venäjä on vaatinut Yhdysvalloilta monen maan pään yli sellaista kansallisen itsemääräämisen rajoitusta, johon se tuskin voi suostua. Näyttää siltä, että vaatimus on käytännössä tyrmätty. 

Mitä tilanteesta seuraa. Sitä voi vain arvailla.

Johtuuko siitä, että olen kylmän sodan ajan lapsi, että tilanne kalvaa turvallisuudentunnettani. Asiaan voi vaikuttaa myös se, että olen sotalapsen ja evakon lapsi. 

Levottomina aikoina kaivataan jämäkkää johtajaa ja sellainenhan meillä onkin. Presidentti Niinistö on käyttänyt taitavasti niitä valtaoikeuksia, jotka tasavallan päämiehelle on säädetty.

Niinistön toinen kausi kuitenkin loppuu kahden vuoden päästä, eikä hän voi olla ehdokkaana jatkoon. Turvallisuuspoliittinen tilanne tuskin tulee helpottumaan, ainakaan 

Itsestään selvää seuraajakandidaattia ei kuitenkaan ole. Monet poliittisesti meritoituneet mahdolliset kandidaatit puhuvat aika pyöreästi geopoliittisesta tilanteesta ja vetoavat Suomen valittuun linjaan, mikä on tietysti perusteltua. Ei haluta keikuttaa venettä. Ei haastavassa tilanteessa pidäkään hötkyillä. 

Voisiko kyseeseen henkilö, joka ei ole poliitikko, mutta tuntee ulkopoliittisen pelikentän läpikotaisin. Tämän lisäksi hän vaikuttaa kylmäpäiseltä ja viestii erinomaisesti. 

Katsoin Areenasta tämänpäiväisen Ykkösaamun, jossa haastateltiin Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltolaa.  Mieleeni tuli, että olisiko tässä tuleva presidenttimme. Hän voisi kenties saada kannatusta monen puolueen äänestäjiltä. 

Mitä sanotte? 

Jaakopinpainia

Kuva: Rydy and Peter Skitterians, Pixabay

Osallistuako vai eikö osallistua? Turun Seudun Kuvataidekoulu KONSTan kurssien aloitusta on siirretty ainakin viikolla. Koulussa odotetaan viranomaisten ohjeistusta. On hienoa, että tilanteeseen suhtaudutaan vakavasti. 

Koulun tiloissa pystyy pitämään kohtuullista etäisyyttä muihin, mutta riittääkö se omikronin tapauksessa. Voi olla, että tauti tarttuu pinnoiltakin. Suojaavatko maskitkaan riittävän hyvin pisaratartunnoilta? 

Tämä pandemian nopea leviäminen synnyttää jonkinlaista kauhun tunnetta. Tuntuu kuin tauti piileksisi lähettyvillä. Voiko luottaa siihen, että omikronin sanotaan olevan deltaa lauhkeampi?  Tekee mieli käpertyä kotiin ja sitähän me teemmekin. Kun olemme pystyneet välttämään taudin tähän asti. Toivottavasti voimme laistaa sen myös tästä eteenpäin. Varovaisuudella

Konstan tunneilla on useita henkilöitä samassa tilassa. Luultavasti useilla on lapsia, jotka käyvät koulua. Tartunta voisi tulla milloin vain.

Toisaalta tämä kotona roikkuminen on ahdistavaa. KONSTan kurssi toisi viikoille piristävän kolmituntisen. Se pitäisi myös yllä taideharrastustani. Oma-aloitteisuuteni on hukassa. Joutuisin myös lähtemään ainakin kerran viikossa täältä luolastamme. 

Olen ollut yhteydessä KONSTaan. Voi olla, että aloitus siirtyy helmikuun alkuun.

Minulle on varattu paikka ryhmään, jossa olin syksyllä. Täytyy harkita tilannetta, kun aloitusaika lähenee. Luulisin, että osallistumisen voi perua, jos se arveluttaa. 

Oikeastaan toivoisin, että aloittaminen siirtyy tarvittaessa vaikka maaliskuun alkuun. 

Kuin myyrät pesässään

Nyt ottaa korona koville. Näpötämme vaimoni kanssa päivästä toiseen kotona. Tauti leviää hurjaa vauhtia, joten eletään varman päälle. Tukka kaipaisi lyhennystä, mutta saa toistaiseksi kasvaa. Turussa lukiota käyvä naantalilainen tyttärentyttäremme on aikaisemmin viettänyt meillä yön pari viikossa. Nyt nämäkin piristävät kohtaamiset ovat jäähyllä. 

Kaksi rokotusta on saatu ja helmikuun alussa saamme kolmannen. Voi olla, että ensimmäisten teho jo himmenee. 

Olin syksyllä taidekoulu KONSTan kurssilla. Nyt jatkaminen mietityttää, koska korona. 

Elämä on koteloitunut kummallisen pieneksi. Päivät kuluvat läppärin parissa. Olen jotenkin lamaantunut. En saa itseäni edes lenkille. Podin pitkään yskää ja liikkuminen oli tauolla. 

Yksi kirja on palautettava kirjastoon. Yritän toimertua sinne kävelemällä. Sen verran sentään. 

Tilasimme ruokaa kotiin. Näin voidaan välttää kauppareissu. Tosin lähikaupassa pitänee piipahtaa, kun jotakin unohtui. 

Jospa maaliskuussa, kun on jo kevättä ilmassa, pandemian leviämisvaihe on taittunut. 

Elämme jännittäviä aikoja

Maailmanpolitiikan shakkilaudalla siirrellään nappuloita. Putin on aktivoinut pelin. 

Hän on päässyt ainakin välitavoitteeseen, koska asia etenee  neuvottelupöytään. Presidentti Biden valmistautuu EU/Nato-yhteisön piirissä ensiviikkoiseen neuvotteluun. Oma presidenttimme on  prosessiin liittyen keskustellut ainakin Ruotsin pääministerin ja Naton pääsihteerin kanssa. Hyvä näin. Putinin provokaatio otetaan tosissaan. 

Kuva: PIRO4D, Pixabay

Suomi korostaa yhä Nato-optiotaan, joka ei sinänsä ole aivan uusi asia. Tämä lienee ollut alunperin koepallo Suomen taholta. Nyt on olemassa selvä ristiriita Venäjän ja Suomen välillä, kun Venäjä on ilmaissut kielteisen kantansa Naton laajenemiseen itään. Kuinka paljon meillä on liikkumavaraa? Nyt meille yritetään asettaa rajoja. 

Presidentti Niinistö reagoi nopeasti, kun hänen uudenvuodenpuheensa kirvoitti tulkintoja, jollaisia hän ei ilmeisesti ollut odottanut. Tämä oli ehkä tarkoitettu rauhoittamaan Venäjällä alkanutta spekulaatiota Suomen mahdollisista aikeista hakea Natoon täysjäsenyyttä. Valittua linjaa ei ole muutettu. 

En tiedä, mitä kulisseissa tapahtuu. Luulisin, että avainpoliitikkomme arvioivat erilaisia uhkakuvia. Voi olla, että Suomen ja Ruotsin jäsenhakemusten mahdollisuus ehkäisee Venäjän lisätoimia Ukrainassa. Ensin mainitut eivät ole ilmaisseet, että Natoon mennään, jos Venäjä etenee. Itänaapurimme on kuitenkin otettava laskelmissaan huomioon tällainen mahdollisuus. Hiljaisuus on taktiikkaa. Käsiä ei haluta sitoa etukäteen.  

Jos Venäjä yrittää ahmaista lisää maa-alueita Ukrainasta, länsi asettaa pakotteita ja Suomi on niissä mukana EU:n kautta. Kysymys kuuluu, olisiko Suomen asema Naton ulkopuolisena tällaisessa tilanteessa suojaton.

Niinistön mukaan Naton avoimien ovien politiikan jatkuvuus on vahvistettu. Minua kiinnostaisi, tarkoittaako hän tällä Stoltenbergin puheita avoimista ovista vai onko asia varmistettu asiasta lopulta päättävien jäsenmaiden taholta. Stoltenberg ei ole voinut päättää yksin avoimien ovien linjasta. Hänellä täytyy olla jäsenten tuki asiassa, mutta millainen? 

Jos Venäjä ei etene Ukrainassa, Suomi luultavasti jatkaa optiolinjalla. Natolla ei ole äänestäjien tukea. Voi olla, että eskaloitumisen seurauksena asia päätettäisiin eduskunnassa, mikä ilmeisesti juridisesti riittäisi. 

Tilanteessa on hankalaa se, että Putinin vaatimuslista on kohtuuton ja hänelle ei oikeastaan voida antaa myönnytyksiä. Mistä hänelle löydettäisiin kunniallinen paluureitti?

Putinilla voi olla takataskussaan jotakin. Hän on saanut Kiinalta tukea asiaansa. Voisiko taustalla olla Kiinan lupaus yhteisistä vastatoimista, jos länsi asettaa Ukrainan tilanteen mahdollisen eskaloitumisen vuoksi tiukkoja lisäpakotteita. 

Shakinpeluu jatkuu. Mitkä ovat seuraavat siirrot!

Kallistuako Nato-jäsenyyden vai nykylinjan kannalle?

Entä jos olisimme taas suomettuneita?

Kuvitellaan, että Suomi olisi nyt vastaavassa tilanteessa, jossa se oli eri vaiheissa kylmän sodan aikaa. Meillä olisi hallitus, jonka kokoonpano olisi hyväksytetty Kremlissä. Presidentillä olisi Venäjän suurlähetystössä yhteyshenkilönä korkea-arvoinen FSB-upseeri, jonka kanssa päämiehemme voi jatkuvasti pohtia oikeaa suhtautumista erilaisissa poliittisiin tilanteisiin. Merkittävillä poliitikoilla olisi myös oma yhdyshenkilönsä lähetystössä. Suomella olisi Venäjän kanssa YYA-sopimusta vastaava sopimus, joka olisi hallitusohjelmassa sovittu Suomen ulkopolitiikan perustaksi. Naapuri reagoisi sopimattomiksi katsomiinsa lehtijuttuihin. Puolustusvoimat hankkisi noin puolet aseistuksestaan Venäjältä. Venäjä saattaisi vedota laajentuneeseen Natoon sekä YYA-tyyppiseen sopimukseen ja ehdottaa konsultaatioita puolustusyhteistyön käynnistämisestä Natoa vastaan. Sattumaa vai ei, Venäjä laukaisisi nootin luovutuspäivänä massiivisen ydinlatauksen Novaja Zemljalla (vrt. noottikriisi 30.10.1961). Ylellä olisi radio-ohjelmasarja, joka kertoisi hyvin kaunistellen venäläisten arjesta. Suomi tuskin voisi kuulua Euroopan Unioniin. Presidentti lähettelisi tiukkasävyisiä nuhtelukirjeitä politiikoille, jotka lipsuvat ulkopoliittisen linjan suhteen puheissaan tai tekemisissään. Venäjä ehdottelisi silloin tällöin yhteisiä sotaharjoituksia. Kaikesta huolimatta Suomi vakuuttelisi puolueettomuuttaan. 

Kuva: Razmik Badalyan, Pixabay

Olen syntynyt kylmän sodan vuonna 1954. Olen siis varttunut suomettuneessa Suomessa. Tuo yllä kuvattu kuulostaa varmaan hurjalta, mutta ei tuollainen painostus juuri taviksen elämään vaikuttanut. Yhteiskunta kehittyi, elintaso nousi. Toki tiesimme, että Suomella on omanlaisensa ulkopoliittinen linja, jossa Venäjän sana painoi. Kaikesta siitä, mitä kulisseissa tapahtui, emme olleet perillä. Tyylipisteitä ei tainnut aina herua, mutta rauha ja kohtalainen liikkumatila pystyttiin säilyttämään.  

Olisiko Suomen pitänyt toimia toisin kylmän sodan aikana?

Kun talvisota syttyi, isoisälleni käytiin ilmoittamassa, että on lähdettävä palvelukseen. Hän lähti, ei päässyt kertaakaan lomalle ja haavoittui kuolettavasti sodan kolmanneksi viimeisenä päivänä. Kannakselainen isäni menetti sotien seurauksena kotiseutunsa. 

Miltä isoisästäni tuntui lähteä taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan, varsinkin kun maallamme ei ollut liittolaisia? Suomi oli kaiken lisäksi luvattu hieman ennen talvisodan alkua   solmitussa Molotov-Ribbentrop -sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Neuvostoliiton etupiiriin. 

Suomi menetti talvisodassa kaatuneina tai kadonneina noin 27 000 henkeä. Jatkosodan vastaava luku on noin 63 000. Haavoittuneita oli luonnollisesti enemmän. 

Suomen ulko- ja sisäpolitiikassa oli arveluttavia piirteitä suomettumisen aikana, mutta myöntyväisyys oli mielestäni sotaa parempi ratkaisu.

Suomen vapausaste on nyt jotakin aivan muuta kuin kylmän sodan aikoina. Presidenttimme totesi uudenvuodenpuheessaan, että maamme liittyy Natoon, jos itse sitä tahtoo. Tiedämme, että tällainen päätös olisi vastoin Putinin tahtoa.

Suomen asemasta

Ilmeisesti Natoon liittymisen mahdollisuus on jollakin tasolla varmistettu tai ainakaan sen toteutumiseen ei nähdä suuria esteitä. Pääsihteeri Stoltenberg on todennut oven olevan auki. Päätökseen tosin vaaditaan jäsenien yksimielinen päätös. Onko kaikilta jäsenmailta kysytty? Voiko kyseisten maiden parlamenteilta yleensä saada ennakkotietoa? Tuskin.

Nyt seisomme ovella, jonka sanotaan olevan auki. Kuulisin mielelläni perustelut, miksi ovella on parempi seistä kuin mennä sisään. Asiain tilaa perustellaan muun muassa vakaudella. Mielestäni voi myös kysyä, miten käy osittaisessa tyhjiössä Naton ja Venäjän välissä.

Sota voi nykyään olla monenmoista. Jos Suomea vastaan hyökättäisiin massiivisesti maalla, merellä, ilmassa ja internetissä, Suomi panisi kohtuullisen hyvin varustautuneena hanttiin. Se maksaisi paljon nuoria ihmisiä. Ajatuksena on, että Suomen puolustustahto ja varustautumien ehkäisevät sodan ennalta, koska se tulisi hyökkääjälle kalliiksi. Onko sodan aloittaminen aina perustunut järkevään laskelmointiin? Mahtimaille mahdin säilyttäminen ja jopa sen lisääminen voi olla tärkeätä.

Suomi on pyrkinyt turvaamaan selustaansa, vaikka ei kuulu Natoon. Maallamme on sopimukset puolustusyhteistyöstä Ruotsin ja Norjan kanssa. Sotatilanteessa yhteistyöstä päätetään erikseen. Yhteistyötä on myös Saksan, Ranskan, Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen kanssa. Suomi on myös mukana erilaisissa maaryhmissä, joissa tehdään puolustusyhteistyötä. Toiminta on yhteistyön kehittämistä rauhan aikana. 

Mihinkään yhteistyösopimukseen ei taida kuulua varsinaisia turvatakuita sodan varalle. Sellaisissa tilanteissa valtioilla on tapana toimia äärimmäisen itsekkäästi. Varmaan näillä yhteistyöjärjestelyillä ajatellaan olevan ennaltaehkäisevää merkitystä. Tilanteen hämäryys voi olla Suomelle eduksi. On kuitenkin vaikea ennustaa miten kumppanit toimisivat tositilanteessa.

Rauha ennen kaikkea

Kaikissa tilanteissa olisi tärkeää säilyttää rauha. Parasta on jos nuorisoa ei tarvitse uhrata sodalle, varsinkaan taistelemaan ilman parasta mahdollista kansainvälistä tukijärjestelmää. 

Voi olla että nykyisen status quon säilyttäminen on viisautta. Monella Venäjän kansalaisella on käsittääkseni myönteinen käsitys Suomesta. Ehkä Venäjän johtokin tottuu tähän Naton ovella olemiseen ja poliittinen yhteys säilyy. Ehkä nykytilanne panee Venäjän varomaan toimiaan, jotta Suomi ei liity Natoon. Pitää muistaa, että naiiveja siellä ei olla.

Voi olla, että joudumme suomettumaan, mutta sekin on sotaa parempi vaihtoehto. Pitää muistaa, että Venäjä on ydinasevaltio. Jos Suomi on yksin ja Venäjä uhkaa ydinaseella, olemme pulassa. 

Nimet papereissa eivät välttämättä paina tositilanteessa. Natoa vastaan ei kuitenkaan ole koskaan hyökätty, mikä on merkillepantavaa. 

Kuva: Martin Dlugolinsky, Pixabay

Suomessa kannatetaan enemmän Naton täysjäsenyydestä pidättäytymistä kuin järjestöön liittymistä. Suomen nykypolitiikka lienee mahdollisen taidetta. Mennään niin pitkälle kuin ilman Nato-äänestystä voidaan mennä.

Mielestäni meidän on punnittava, takaako nykyinen linja vai Naton täysjäsenyys paremmin rauhan säiilymisen tällä kulmalla Eurooppaa. Kummassakin tapauksessa olisi mielestäni säilytettävä nykyisenkaltainen laajaan reserviin ja hyvään varusteluun perustuva varautuminen oman alueen puolustamiseen. 

Lähettäisimmekö mieluummin nuoremme rintamaalle ilman Naton tukea vai sen kanssa? Olemmeko valmiit hyväksymään mahdollisen syvemmän myöntyväisyyden Venäjän suhteen? Sekin on varteenotettava vaihtoehto, jos se takaa rauhan säilymisen. 

Presidentin uudenvuodenpuheen mukaan etupiiriajattelu ei ole nykyaikaa. Voimmeko tuudittautua tähän, jos iso naapurimaamme toimii etupiiriajattelun mukaisesti?

Venäjän toimia on hyvin vaikea ennustaa. Lisäksi sillä on ydinase. Kumpi linja ehkäisisi paremmin ennalta ydinhyökkäysuhkausta maahamme?

Mielestäni olisi hyvä käydä laaja kansalaiskeskustelu Nato-jäsenyydestä. On parempi päättää asiasta mahdollisessa kansanäänestyksessä, kun aihe on läpikotaisin puitu, olkoon tulos puolesta tai vastaan. Poliitikot ovat perinteisesti vältelleen Natosta puhumista. Se voisi vaikuttaa seuraavaan äänisaaliiseen. Putinin viimeaikaisen uhon ja presidentin puheen seurauksena muutama on ottanut kantaa asiaan. Ehkäpä se tästä lähtee. 

Yritän paneutua tähän asiaan, jotta voin päättää omasta kannastani. Toistaiseksi horjun. 

Olin suomettunut, olen ehkä vieläkin

Areenassa on nähtävissä 8-osainen sarja Kylmän sodan Suomi. Kertoo ajasta, jonka olen suurelta osalta elänyt. Puhutaan myös suomettumisen ajaksi, jolla tarkoitettiin isomman maan puuttumista pienemmän maan asioihin. 

Kuva: Merja Partanen, Pixabay

Sarjassa puhutaan tutuista asioista. Tuollaista se oli. Neuvostoliitto puuttui ajoittain jatkuvasti pieniinkin asioihin, vaikka emmehän me tavikset kaikesta tienneet. 

Mielestäni voidaan sanoa, että maamme selvisi talvi-, jatko- ja kylmästä sodasta, vaikka hinta oli korkea.

Suomi joutui kylmän sodan aikana mukautumaan monissa asioissa Neuvostoliiton tahtoon. Suomea painostettiinkin. Kekkonen tuntui olevan hyvä kaveri NL:n johtajien kanssa, mutta todellisuudessa häntä ja samalla Suomea "koulukiusattiin". Ei ollut helppoa olla maan päämies.

Minä ymmärsin, että Suomen on harjoitettava myöntyväisyyspolitiikkaa selvitäkseen eteenpäin. Olin siis suomettunut. Mielestäni meidän ei tarvitse hävetä, koska miten muutoin olisimme voineet toimia. Noin toimien Suomi onnistui välttämään miehityksen. Äitini menetti isänsä ja isäni kotiseutunsa Kannaksen sotien vuoksi. Mieluummin huono rauha kuin sota jälleen. 

Kylmän sodan Suomi -sarja tuntuu herättävän vastarintaa. Jari Tervo esittää toki teräviä kysymyksiä ja referoi tekstejä, jotka saattavat tuntua vaivaannuttavilta. Minusta näitä kysymyksiä pitää voida esittää. On myös voitava arvioida, olivatko kaikki toimet todella tarpeellisia. 

Pitikö politiikkojen todella sopeutua kotiryssäjärjestelmään? 

Näin jälkeenpäin tuntuu vaivaannuttavalta, kun Suomi halusi esiintyä puolueettomana, vaikka sillä oli YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa. 

Tiedämme, että suomettumisen stragialla selvittiin, vaikka tuo nimitys hävetti. Tyylipisteitä ei tainnut paljoa kertyä. Emme olleet täysin itsenäisiä. Rauhalla oli hintansa. Emme kuitenkaan olleet ns. itäblokin maa kuten esimerkiksi Puola ja Itä-Saksa. Sekin on tärkeä saavutus. 

Saamme olla kiitollisia, että olemme saavuttaneet aseman, jossa vapautemme on varsin suuri verrattuna menneeseen. Nyt on aika jolloin voimme vapaasti arvioida kylmän sodan ajan politiikkaa. 

Mutta yhä se itänaapuri varjostaa. 

 

 

Yskivä joulu kotona hissutellen

Olemme vaimoni kanssa lymyilleet kotona kuin hiiret pesässään, yskää potien. Sitkeää sorttia tämä tauti. Kiusallinen piirre on ollut se, että jos yskiminen pääsee alkamaan, sille ei tahdo tulla loppua. Syntyy kierre. Kun yskäisee, kutittaa kurkkua, pitää yskäistä uudestaan ja taas kutittaa ... Yskähdykset ovat tuntuneet keuhkoissa kuin lohkeiluna. Minulla tuntui välillä kipuakin. 

Kuva: Sambeet D, Pixabay

Tarkoituksemme oli mennä viettämään joulua vanhimman poikamme, hänen vaimonsa ja heidän lastensa kanssa. Emme lähteneet sinne yskimään. Koronakin mellastaa.

Olen tehnyt kotitestin. Sen mukaan minulla ei ole koronaa. Vaimolla lienee sama tauti.

Minä olen ollut kotona jo pitkähkön siivun ja vaimokin pysytellyt täällä viime päivinä. 

Tänä jouluna emme vieneet kynttilöitä hautausmaalle. Joulupukki ei vieraillut. Lahjojen jako kaksin tuntui hieman proosalliselta, mutta ei ollut minusta ongelma. Minä podin yskää jo silloin, kun minun olisi pitänyt käydä jouluostoksilla. Asia hoidettiin pragmaattisesti siten, että vaimo osti puolestani lahjansa itselleen. 

Kuva: pasja1000, Pixabay

Joululaulut radiosta, Youtubesta ja levyiltä ovat tuoneet tunnelmaa kotiin. Vaimo kävi kuuntelemassa ennen joulua Puolalanmäen musiikkilukion joulukonsertin Mikaelin kirkossa. Yksi lapsenlapsistamme soitti siellä viulua ja lauloi kuorossa. Minä jäin yskäni vuoksi kotiin. Turun tuomiokirkon poikakuoron (CCI-Kuoro/Chorus Cathedralis Iuniorum) joulukonsertti peruttiin koronan vuoksi. Siellä olisimme varmaan käyneet. 

Joulurauhan julistusta seurasimme netin kautta, koska se järjestettiin koronan vuoksi vain virtuaalisesti. Turun tuomiokirkossa on joulurauhan julistuksen jälkeen pidetty ruotsinkielinen hartaus. En tiedä järjestettiinkö se tänä vuonna, mutta kotona olimme siihen aikaan.

Söimme jouluaterian juhlallisesti kahdestaan. 

Seurasimme joulupäivänä Turun Rauhanyhdistyksen joulujuhlan ja sitä seuranneen saarnan, joiden nauhoitus oli ja on yhä netissä. 

Tänä vuonna vietimme joulua riisutusti, mutta mukavaa oli näinkin. Pienimuotoinen joulu tuntui joululta Kiireettömyys on tuntunut hyvältä. Hyvä oppia, että osaamme viettää joulua kaksistaankin. Nyt on harjoiteltu, jos korona jyllää vielä ensi vuonna.

Olemme yhä linnoittautuneet kotiin. Yskä tuntuu lieventyvän, joten kai tämä pysähdys joskus päättyy. 

Hyvää joulua

 

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2022 kailille lukijoilla!  

Lievää sairastelua

Koronavirus kiertää ja niin tekevät muutkin pöpöt. Minulla oli jonkin aikaa sitten kurkkukipua. Se parani, mutta jonkun ajan kuluttua tuli sitkeäksi osoittautunut yskä, jota yhä poden. Sellaista lohkeilevaa sorttia, joka tuntuu tuntuvan keuhkoissa. Luulin ensin, että yskimisen aiheutti pesuaine, jota ruiskuttelin kaappien ym. pintoihin pestessäni niitä. 

Olen tehnyt koronapikatestin. Tulos oli negatiivinen. 

Olen pysytellyt kotona. Jos kyseessä on virus, parempi olla levittämättä sitä. 

Eläkeläinen eläkeläistyy

 

Kuva: Wilfried Pohnke, Pixabay

Olen ollut eläkkeellä runsaan neljä vuotta. Taidan oppia jo tavoille.

Alkuun tuntui, että elämän pitää eläkkeelläkin jatkua aktiivisena. Olin toki  syöpäpotilaana saanut harjoitella runsaasti lepäämistä. Eläkeiän koittaessa olin kuitenkin päässyt remissiovaiheeseen ja elämä oli alkanut normalisoitua.

Olen miettinyt, mikä olisi sellaista merkityksellistä puuhaa, joka voisi korvata työnteon. Oletin  aika tietoisesti, että kunnon eläkeläisen kuuluu olla kohtuullisen aikaansaava ja jotenkin tuottelias. Kunnon eläkeläinen tuo yhä jotakin vaihetuspöydälle. Varmaan toivoin, että voisin saada huomiota tekemisilleni ja samalla itselleni.

Olen jatkanut kirjoittamista tähän blogiini. Tämän aktiviteetin ylläpito tuntuu luontevalta. Lopettamisajatus ei tunnu mukavalta. Miksiköhän? Voi olla, että elämä tuntuisi tyhjenevän liian nopeasti. 

Minut on kutsuttu mukaan erään historiikin tekemiseen. Se tuntuu ainakin nyt sopivalta eläkeläisen kiireeltä. Onneksi valmistumisaikaa ei ole määrätty. 

Olen myös jatkanut taideharrastustani, tosin aika passiivisesti. Välittömän mielihyvän tavoittelu usein voittaa arjessa. Miksi vaivautua pensselin varteen, kun voin vaikka ottaa läppärin ja katsoa mitä mielenkiintoista olisi löydettävissä. Osallistun välillä kursseihin. Silloin tulee saaduksi jotakin aikaan, kun tekemiselle on olemassa aikataulu. 

Oloneuvoksen päivät ovat opettaneet minua. Oman taantumisen huomaa. Vanheneminen tapahtuukin aika nopeasti. Uuden oppiminen on selvästi heikentynyt. Jaksamisella on rajansa. Nämä yhdessä auttavat hyväksymään verkkaisen tahdin. Taannoisilla syövilläni voi olla osuutensa asiassa. 

Jos kuolen 10 vuoden päästä, se olisi iän puolesta aivan normaalia. Tämä on aika hätkähdyttävää. Lähtö voi tietysti tulla nopeamminkin. Loppupäässä sairaudet voivat ankeuttaa elämää, tai sitten eivät. 

Olen ihastunut kiireettömänä olemiseen. Haluan kalenteriini vain vähän merkintöjä. 

Pikkupuuhat ovat yleensä sellaisia, ettei ole juuri väliä, hoitaako ne tänään, huomenna, ylihuomenna tai kenties ensi viikolla. 

Lukeminen on todella kivaa. Hesarin parissa menee usein pitkä tovi. Luen myös kirjoja - ja välillä kuuntelen. Olen varmaan pohjimmiltani mitä suurimmassa määrin lukutoukka. En tosin viitsi kokonaisia päiviä lukea. 

Täytyy nauttia nykyisestä olemisen muodosta, kun vielä voin.

Minulle on koittanut sunnuntai. 

Minulla on ollut kaksi syöpää

 Aloitin tämän blogin kirjoittamisen, kun sairastin imusolmukesyöpää vuonna 2014. Kaikki nykyiset lukijani eivät varmaan ole olleet tuolloin mukana. Blogini kaksitulkintainen nimi juontuu tuolta ajalta. 

Seuraavana vuonna minulla todettiin akuutti myelooinen leukemia, jonka nähtävästi sain lymfoomaan saamastani sytostaattihoidosta. Jos en olisi saanut solunsalpaajia, en luultavasti olisi ollut enää täällä saamassa leukemiaa.

Leukemiaani hoidettiin sytostaateilla ja kantasolusiirolla, joka toteutettiin vuonna 2016. Tässä yhteydessä oma verentuotantoni ajettiin alas ja minulle istutettiin tuntemattomalta luovuttajalta saatuja verialkioita. Veriryhmäni muuttui. Ennen siirtoa olin kuullut lääkäriltä, että ennuste on huono. 

Immuniteettini oli nollaantunut, mistä tuli seuraamuksia, mutta ne hoidettiin.

Kantasolusiirto voi aiheuttaa hyvin vakavia – jopa kohtalokkaita – käänteishyljintäoireita. Minulla on ollut näitä lähes ei ollenkaan. Vasemman silmäni viereinen iho oirehtii ajoittain, mikä voi olla käänteishyljintää. Vaiva hoituu salvalla. 

Minulle kävi lopulta todella hyvin. On paljon aihetta kiitollisuuteen. 

Minua on hoidettu Vantaalla ja Helsingissä. Olen ollut pääasiassa Syöpätautien klinikalla ja Kolmiosairaalassa Meilahdessa.

Asumme nykyään Turussa, joten olen Tyksin hematologian poliklinikan seurannassa. Tapaan lääkärin kaksi kertaa vuodessa.

Tänään oli tämän vuoden toinen tapaaminen. Seuraava on ensi kesänä. Hyvin menee. Tosin tässä kontrollissa kävi ilmi, että sydämessäni on supistusvaiheissa jotakin. Tulen saamaan kutsun kardiologille. Hyvä että asia selvitetään. 

Syöpä voi yhä piileskellä jossakin. Olen kuitenkin yhä remissiossa. Minulla ei ole oireita.

Syöpähistoriani on osa identiteettiäni.

Uskoako vaiko eikö uskoa kolumnisteja?

Toimittaja Sanna Ukkola tunnustaa kärjistävänsä, kun kirjoittaa kolumneja. Heikki Valkama haastatteli häntä ja toimittaja Pasi Kiviojaa Viimeinen sana -sarjan istunnossa 17.9.2021. 

Hän viittaa Matti Apuseen, joka on hänen mukaan sanonut, että "jos hän on 60 prosenttia jotain mieltä, niin kolumnissa hän on 100 prosenttia sitä mieltä". Ukkola tuntuu olevan samoilla linjoilla. Hän ei voi sietää toisaalta/toisaalta -kolumnisteja. Käsitellessään jotakin asiaa hän saattaa ottaa vain yhdensuuntaisia argumentteja mukaan. Hän kertoo, ettei ole todellisuudessa niin mustavalkoinen.

Pasi Kivioja tuntui edustavan analyyttisempää lähestymistapaa.

Toivottavasti nyt tulkitsen Ukkolaa oikeudenmukaisesti. 

Kuva: OpenClipart-Vectors, Pixabay

Wikipedia sanoo kolumnista näin:

Kolumni on sanoma- tai aikakauslehdessä omalla palstallaan säännöllisesti julkaistava lyhyt kirjoitus, jossa toimittaja tai avustaja esittää oman mielipiteensä jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Kolumnisteiksi pyydetään usein poliitikkoja tai muita julkisuuden henkilöitä. Kolumni eroaa uutisesta siten, että kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta. Lisäksi kolumneissa voidaan käyttää uutista laajemmin eri tyylikeinoja kuten ironiaa tai huumoria. Kolumnin tyylilajiin kuuluu, että kirjoittajalla on oikeus piikitellä ja esittää olevansa oikeassa.

Ukkolan tyyli tuntuu mahtuvan tämän määritelmän puitteisiin.

Kolumni on siis kuin väittely, paitsi että vastaväitteet puuttuvat ellei sitten verkkokommentteja tai palautepostia lasketa sellaisiksi. 

Jos siis toimisin kolumnistina jossakin mediassa, voisin ottaa aiheekseni jonkin luutuneen asenteeni ja todistella väitettäni todeksi kuvittelemillani argumenteilla. 

Enpä ole tainnut tulla ennen ajatelleeksi, että kolumni on määritelmällisesti noin löysä tekstityyppi. Hyvä on terästää omaa medialukutaitoa. Pitäisi jaksaa olla valppaana. 

Kiviojan näkemyksen mukaan  ei vain uutisen vaan myös kolumnin on perustuttava faktoihin.. Journalistin ohjeet koskevat molempia tekstityyppejä. Pykälä 8. kuuluu näin: Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.

Journalistin ohjeita ylläpitää Julkisen sanan neuvosto, joka on media-alan muodostama elin. Se ei ole oikea tuomioistuin. Ottaisiko oikeuslaitos kantaa jonkin median antamaan virheelliseen tietoon? Tiedä häntä. Jos tapaus arvioitaisiin kunnianloukkaukseksi, tuomio voisi tulla.

Jos tulkitsen tilanteen oikein, kolumnisti voi kirjoittaa aika vapaasti, jos päätoimittaja sen sallii eikä kukaan tee kantelua Julkisen sanan neuvostoon. 

Miten voin median kuluttajana tietää, perustuuko lukemani kolumnit faktoihin vai mutuun?

Journalistin ohjeiden 11. pykälässä todetaan: Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.

JSN:n linjana on kuitenkin, että tiedotusväline saa tulkita ja valita näkökulmansa. Sen ei myöskään tarvitse noudattaa tasapuolisuutta eri tahojen suhteen. 

Ristiriitaiselta tuntuva asetelma tuntuu jättävän tilaa tulkinnoille. 

Tuntuu siltä, että Ukkolan lähestymistapa mahtuu myös JSN:n raameihin. Hän toimii Iltalehden kolumnistina. Kyseinen lehti kuulu Alma Mediaan, jota en jostakin syystä löytänyt JSN:n jäsenluettelosta. Onko tämä strateginen valinta, vai enkö vain osaa etsiä. Ukkola saattaa toki toimittajana kirjoittaa JSN:n sateenvarjon alla. 

Mitä tästä opimme?

Kolumneja lukiessamme kannattaa muistaa, että niitä voidaan kirjoittaa näkökulmia ja argumentteja valikoiden. Vaikuttaa siltä, nimeämällä teksti kolumniksi, saadaan tilaa räväkkyydelle. Siten saadaan varmaan enemmän klikkauksia. 

Mistä rahat soteen?

Tammikuussa on ensimmäiset aluevaalit. Uusi sote-järjestelmä tulee tietyn vaiheistuksen kautta käyttöön. 

Tavoitteet kuulostavat hyviltä:

• turvata yhdenvertaiset ja laadukkaat sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen palvelut hyvinvointialueella asuville,
• parantaa palvelujen saatavuutta ja saavutettavuutta,
• kaventaa hyvinvointi- ja terveyseroja,
• turvata ammattitaitoisen työvoiman saanti,
• vastata ikääntymisen ja syntyvyyden laskun aiheuttamiin haasteisiin ja
• hillitä kustannusten kasvua.

Miten tuo kaikki rahoitetaan, ihmettelen minä. 

Näinköhän?
Kuva: Mohamed Hassan, Pixabay

Kuntien tehtävät vähenevät, kun osa vastuista siirtyy hyvinvointialueille. Luultavasti on mahdollista saavuttaa jonkinlaisia suuruuden ekonomian tuottamia säästöjä, kun toimintoja organisoidaan isompina kokonaisuuksina. 

Voiko kunnilta säästyvillä kustannuksilla hoitaa uuden hallinnon tason edellyttämät tehtävät ja päästä yllä lueteltuihin hyviin tavoitteisiin? Kuntiin jäävät omat valtuutetut ja alueille omat, jotka tosin voivat olla samoja henkilöitä. Jotakin kustannuksia uudesta hallinnon tasosta varmaan syntyy.

Luulen, ettei todellista yhdenvertaisuutta voida taata hyvinvointi alueilla ilman merkittäviä lisäkustannuksia. Kuntien väliset etäisyydet eivät katoa mihinkään. Isommat kunnat saavat todennäköisesti eniten omia aluevaltuutettuja. Kaikkien hyvinvointialueiden edustajien tehtävänä on varmaan vastata koko alueen palveluista, mutta mutta ... Etteivät vain suuret jyrää pienet. Ryhmittyvätköhän valtuutetut kunnittain vai puolueittain?

Arkijärjellä ajatellen ammattitaitoisen työvoiman saantiin tarvitaan lisää rahaa. Miten muuten lääkäri- ja hoitajapula ratkaistaan? 

Ikääntyminen ja syntyvyyden lasku tekevät sote-yhtälöstä vaikeamman. 

On tietysti hyvä, että yksittäisen kunnan talous ei kaadu yhden tai muutaman asukkaan poikkeuksellisiin hoitokuluihin. Alueet vastaavat kustannuksista. 

Valtionvelan suhteellista kasvua ei pidetä toivottavana. Vasemmalla sitä ehkä voitaisiin sietää. 

Näyttää ilmeiseltä, että on vain ajan kysymys, milloin otetaan käyttöön maakuntavero – vai pitäisikö sanoa aluevero tai hyvinvointialuevero – jotta uusi sote saadaan toimimaan. 

Voiko samalla rahalla saada enemmän, jos asia vain organisoidaan paremmin? Toivottavasti. Ehkä käytössä olevat resurssit voidaan optimoida aluetasolla paremmin.  

Voi olla, että tämä uudistus jää välivaiheeksi ja sote organisoidaan uudestaan, kun kokemus karttuu. 

Voi olla niinkin, että jos halutaan parempaa palvelua, on oltava valmis maksamaan enemmän. 

En voi kehuskella asiantuntemuksellani tällä alalla. Olkaa hyvät ja oikaiskaa, jos jokin mättää!. 

 

 

Woke-kulttuurin kritiikkiä tämäkin

Lainasin kirjastosta teoksen "Woke: opas yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen", jonka kirjoittajaksi on merkitty Titania McGrath

Halusin ottaa selvää, mitä tämä woke-kulttuuri on. 

Aloin lukea...

Jokin tässä ei täsmää. Sitaatteja teoksesta:

• Olen radikaali intersektionalistirunoilija, joka on omistautunut feminismille ja aseellisille rauhanmarsseille. 
• Minä olen totuudenkertoja, patriarkkojen teurastaja, peloton metafyysikko. 
• Jos luet tätä kirjaa, on todennäköistä, ettet tahdo pysyä nykytrendien tahdissa. Olen tullut opastamaan sinua yhteiskunnallisuuden oikeudenmukaisuuden miinakentän halki, muovaamaan sinusta nykyistä itseäsi viehättävämmän version.
• Ensimmäiset puoli vuotta elämästäni äitini imetti minua. Eikö hän tajunnut, että olen vegaani? Eikö hän välittänyt? Niin tai näin, kyse oli hyväksi käytöstä.
• Älä koskaan anna miehen uskotella itsellesi, että olet uhri. Katuojassa nukkuva aliravittu koditon mies on edelleen kaikissa olennaisissa asioissa etuoikeutetumpi kuin kuningatar Elisabeth. 
• Tunteet eivät piittaa faktoista. Tällä tavoin yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus toimii: jos sinusta tuntuu, että jokin asia on totta, silloin se on totta. 
• Itse en istu valkoihoisten kategoriaan, koska olen aina tuntenut syvää yhteyttä värillisiin. Kenties se johtuu siitä, että lapsuudessani meillä oli kotona töissä niin monia filippiiniläisiä.
• Sitä paitsi valkoisuus ilmenee yhdenlaisena myrkkynä, joka saastuttaa kaiken, mikä mustassa kulttuurissa on kunnioitettavaa. 

Joku saattaa ajatella tuon suuntaisesti, mutta jotenkin teksti menee överiksi. 

Googlaamalla kirjailijan nimellä tulee tarjolle nimen mukainen Twitter-tili, jonka kuvassa on nuori hyvin vaalea nainen. Tilin omistajaa kuvataan seuraavilla sanoilla: Activist. Healer. Radical intersectionalist poet. Nonwhite. Ecosexual. Pronouns: variable. Selfless and brave. Buy my books.

"Nonwhite" vaikka kuvassa oleva nainen voisi olla sukujuuriltaan kantasuomalainen ties kuinka monessa polvessa.

Etunimi Titania kuulostaa kuin vihjailisi jotakin. Viittaako sukunimen "Grath" kenties englannin kielen sanaa wrath (viha).

Titania McGrathista on Wikipedia-sivu, joka paljastaa salaisuuden. Titania McGrathin Twitter-sivun ylläpitäjä onkin brittiläinen koomikko ja kolumnisti Andrew Doyle, joka kritisoi poliittista korrektiutta ja identiteettipolitiikkaa.

Titania McGrath on Doylen luoma woke-parodiahahmo ja parodiaa on ilmiselvästi myös tässä käsiteltävä teos.

Tämä opas on kommentti woke-kulttuuria koskevaan keskusteluun, jonka yksi ilmentymä oli Renaz Ebrahimin ja Esko Valtaojan keskustelu äskettäisessä Marja Sannikan ohjelmassa "Hyviä asioita ajetaan huonoilla keinoilla".

Oltakoon woke-kulttuurin keinoista mitä mieltä tahansa, mielestäni pilkka edistää huonosti rakentavaa keskustelua, varsinkin kun mielipiteet ovat etäällä toisistaan. Wokettajillakin on todennäköisesti jotakin tärkeää sanottavaa, vaikka kommunikointitapa ainakin osalla heistä on ilmeisesti kovin hyökkäävä.

Parodia avaa tiettyjä näkökulmia asiaan, mutta preferoin asiallista dialogia, jossa osapuolet jaksavat kuunnella toisiaan.

En taida viitsiä lukea opasta loppuun.

Kirjalainauksissa on alkuperäistekstin petiitillä kirjoitettu sana korvattu boldilla kirjoitetulla.