Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

perjantai 25. marraskuuta 2016

Minun pimeyteni sydämessä

Pimeää, mustaa, myös minun sisälläni.

Selvisin asioille. Kalenteri löytyi sieltä mistä pitikin, piti vain tutkia tarkemmin. Tosin siitä ei löytynyt haluamiani tietoja. Mieleeni nousi tunne siitä, että muistan salasanan.

Kai minun on syytä tutkia kalenteria uudelleen.

Stoan parkkipaikka oli täynnä. Yleensä vapaa ruutu löytyy läheltä ovea, nyt ei mistään. Palaan vielä tähän tilanteeseen.

Stoan aulassa soi musiikki, joka saattoi olla meditatiivista. Lattialla seisoi varttunut mies ja häntä nuorempi nainen. Sohvilla istui ihmisiä seuraamassa. Jotakin oli meneillään.

Menin kirjastoon. Autoilijat eivät olleet ainakaan siellä. En malttanut olla lainaamatta kirjaa, joka oli näytillä. Lauri Järvilehdon teosta Tee itsestäsi mestariajattelija en voinut ohittaa. Takakansi tituleeraa tekijää mielenfilosofiksi. Ajattelen harrastavani ajattelua. Ehkä kirja virittää ajatuksia, jotka virittäväät ajatuksia. Sen, millaiset ovat kykyni alalla, jätän muiden arvioitavaksi.

Lainasin kirjakirjan, vaikka minulla on lukemisvaikeuksia näköni vuoksi.

Palatessani performanssi jatkui yhä. Parin asussa oli mukana keltaista, jonka oli tarkoitus herättää huomiota. Päähenkilöt keinahtelivat sivusuunnassa musiikin tahdissa. Mies moikkasi minua. Vastasin ja nainenkin moikkasi. Joku muukin kulkija moikkasi, kai heitä, ehkä minuakin.

Mistähän on kysymys? sanoin kulkijalle, ja häntä nauratti. Minusta on mukavaa, kun jutellaan, vaikka kuljetaan outoina.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Itis oli melkein rynnäkön vallassa. Kävin Gigantissa toteamassa, että kannattaa kääntyä takaisin kuten teinkin.

Ajattelin, että voisin rauhoittua ja juoda kupillisen kofeiinitonta kahvia. Mieleeni oli tullut, että voisin hoitaa erään asian, kun kerran olen Itiksessä, ja menin Suomalaiseen. En löytänyt etsimääni, vaikka eilisen julkistuksen perusteella olisi luullut, että eeposta on näkyvästi tarjolla. Saara, älä lue tätä.

Kassalla oli pari henkilöä palvelemassa. Joku nainen liikkui vähän empivänä kassojen lähellä. Menin toiseen jonoon, jossa oli pariskunta asioimassa. Kun vuoroni tuli, kysyin empivältä naiselta, että etuilinko. Hän osoitti minut tiskille ja kysyin etsimääni teosta. Empivä sanoi, että sitä on ovensuussa ja eleili sinnepäin. Päästin hänet kassalle. Löysin ostokseni, mutta en ihan heti.

Kysyin eräästä namikahvilasta kofeenitonta kahvia. Ei ollut. Pohdin viereistä ravintolaa. Siellä olisi varmaan haluamaani mutta oli myös väkeä. Jätin ajatuksen.

Lukekaa Joseph Conradin Pimeyden sydän. Näette millaista on eräässä kolkassa minun sisintäni.

Siis takaisin parkkipaikalle. Etsin vapaata tilaa. Niin etsi eräs toinenkin. Yksi auto oli peruuttamassa. Vilkku päälle ja sitä kohti. Toinenkin lähti. Nokkamme oli jo lähekkäin. Näin kuljettajan kasvot. Hän ehti ensin.

Pysäytin autoni hänen autonsa taakse. Nousin autosta. Hänen autossaan oli kaksi muutakin. Adrenaliinitasoni oli noussut. He olivat ulkomaalaisia. Kerroin, ettei tapahtunut ollut kovin kohteliasta. Hän sanoi odottaneensa viisi minuuttia. Levitin käsiäni. Istuin autoon ja aloin peruuttaa. Kohta kaveri alkoi herätellä huomiotani. Avasin oikeanpuoleisen ikkunan. Hän oli huomannut, että joku muu oli lähdössä. Lopetimme hyvien tähtien alla. Varmaan kiitin. Toivotin hyvää jatkoa.

Reflektoin tapahtunutta. Olin nähnyt heti, että naapuri oli ulkomaalainen ja kiltin näköinen. Ajattelin opettaa häntä ja hänen kavereitaan. Minä, valkoihoinen siirtomaaisäntä. Hävettää. Positiivista oli, että puolustin etujani, joka ei ole minulle tyypillistä ihmiskohtaamisissa. Mutta sittenkin.

Miten olisin toiminut, jos autossa olisi ollut kolme rotevaa punaniskaa.

Eräs työkaverini sanoi kerran, että me kaikki olemme rasisteja. Niin kai se on. Kysymys on pitoisuuksista pikemmin kuin ontologiasta.

Muistan, kuinka kiivastuin liikenteessä syksyllä tai loppukesästä, kun minulla oli viimeksi vauhtia. En usko, että saisin kovin helposti diagnoosia. Varmaan vuoristoratani mahtuu jonkinlaisen normaaliuden piiriin. En ole aikonut ostaa kerrostaloja. Yritän käyttäytyä ihmisiksi ja purkaa asenteitani. Testosteroni jää pois käytöstäni. Viimeistä viedään huomenna. Ehkä se loiventaa. Varmaan pääsen joskus irti myös Sandimmunista, toisesta epäilemästäni.

En ymmärtänyt pyytää anteeksi. Ehkä lopussa oli jotakin sen tapaista.

Jos minulla on nyt vauhtivaihe, on syytä palata Love storyn pariin.

Ei kommentteja: