Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

torstai 18. elokuuta 2016

Rottia!

Leila jätti polkupyöränsä jalkakäytävälle, lukitsi sen ja lähti kävelemään kohti Lidlin ulko-ovea. Syrjäsilmin hän huomasi jotakin tuttua ja kauhun väristys kulki läpi hänen ruumiinsa. Hän katsoi tarkemmin. Kadun vastapuolella oli poliisiauto sakotusasemissa ja sen ratissa istui Jaana, hänen entinen työkaverinsa.

Leila unohti missä hän on, käveli vain mekaanisesti eteenpäin. Hänen teki mieli rynnätä suin päin johonkin pois. Leilaa, kuului huuto hänen takaa.

Leila käveli sisäänmenoportista kauppaan. Rottia! Hän näki kymmeniä rottia vilistämässä pitkin lattioita. Hänet valtasi pakokauhu. Hän ei muistanut, millä asioilla oli ja pujahti kassajonon ohi. Takana rottia ja edessä Jaana, hän ajatteli.

Jaana oli työskennellyt samalla osastolla eräässä yrityksessä, jonka hän oli jättänyt monta vuotta sitten. Jaana oli piinannut hänet melkein kuoliaaksi. Jaana oli joskus piilottanut hänen avaimensa, joita hän joutui etsimään melkein tunnin ennen kuin pääsi lähtemään kotiin. Jaana kutsui tällaisia kepposiksi eikä Leila osannut kommentoida niitä mitenkään.

Pahinta oli kuitenkin Jaanan iva. Hän piikitteli Leilaa firman yhteisissä palavereissa. Meidänkin osastolla on eräs, joka pyörii Facebookissa työaikana ja tulokset ovat sen mukaisia, Jaana oli kerran sanononut. Leila tiesi hänen tarkoittavan häntä. Jaana oli kerran sanonut, että hän vain sanoo suoraan, mitä ajattelee. Leilan korviin oli kantautunut, mitä Jaana puhuu hänestä hänen selkänsä takana. Sekään ei ollut kaunista.

Hän oli vaihtanut työpaikkaa Jaanan vuoksi. Jaana oli sittemmin toteuttanut unelmansa, kun oli päässyt haaveilemaansa Poliisiammattikorkeakouluun. Miten tuollaiset ihmiset voivat päästä opiskelemaan poliisiksi, Leila oli ihmetellyt.

Eteisessä Leila näki Jaanan tulevan kadun poikki. Nyt hänen on vain pakko hillitä itsensä. Hän kokosi itsensä ja vastasi Jaanan tervehdykseen.

Ajatella, pitkästä aikaa, sanoi Jaana ja hymyili leveästi. Mitä sinulle kuulee, hän jatkoi.

Ei kai tässä, arkea vain, Leila vastasi. Kuule, minun on mentävä jatkamaan rapsujen jakamista, sanoi Jaana ja ojensi käyntikorttinsa, otetaan yhteyttä. Leila antoi omansa, ajattelematta mitään erityistä. Hän tunsi kuinka hänen selkäänsä pitkin valui jäisiä vesinoroja. Leila mutisi jotakin kiireestä, unohti pyöränsä ja nousi kohdalla olevalla pysäkillä seisovaan raitiotievaunuun.

Hän nousi summamutikassa raitsikasta, meni läheiseen kahvilaan ja tilasi kaakaon. Hän soitti miehelleen, selitti tilanteen ja pyysi tätä hakemaan hänet autolla kotiin. Apua luvattiin.

Parin viikon päästä hänen kännykkänsä soi, kun hän oli kotona. Hän ei tunnistanut numeroa, mutta uskalsi silti vastata. Moi, täällä on Jaana, kuului ääni luurista.

Mo-i, vastasi Leila hätääntyneenä. Oli tosi kiva tavata, mutta jutut jäivät pahasti kesken, jatkoi Jaana. Leila kuuli Jaanan ehdottavan yhdessä kahvilaan menemistä. Leila vetosi kiireisiinsä, mutta myöntyi vihdoin.

He tapasivat Fazerin kukkokahvilan edessä. Jaana halasi ja sai väristykset kulkemaan pitkin Leilan selkäpiitä.

Leila valitsi kaakaon ja Jaana kahvin. Korvapuustit otettiin tykö.

Leila keskittyi ajatuksiinsa ja päätti, että tällä kertaa hänkin puhuu suoraan. Ehkä tämä tapaaminen on tarpeellinen. Aluksi puhuttiin ilmoista ja sitten muisteltiin muinaisia firman pikkujouluja.

Leila päätti sitten täräyttää totuuden suoraan päin Jaanan naamaa. Tiedätkö Jaana, että minun oli aivan kamala olla siellä osastolla, hän aloitti. Se johtui siitä, että sinä kiusasit minua, hän jatkoi. Mitä häh,vastasi Jaana, sinähän olit minun paras työkaverini.

Leila kertoi, että hän oli joutunut pitkään terapia- ja onnenpillerikierteeseen vaihdettuaan työpaikkaa. Kuule Leila, minä olen suorittanut psykologian appron avoimessa yliopistossa ja tiedän nämä jutut, vastasi Jaana. Tuo johtuu lapsuudestasi, hän jatkoi, kaikki johtuu siitä. Millaista teillä oli kotona, etkös sinä ollut isätön tyttö, Jaana uteli. Leila vastasi jotakin ympäripyöreätä.

Jaana sanoi, että joskus ihmiset voivat masentua, mutta jokaisen on vain ryhdistäydyttävä jatkettava taistelua sisäisiä mörköjään vastaan. Minä olen kuule kohdannut omat mörköni ajattelemalla. Meillä Poliisi-AMK:ssa opetettiin näitä syväjuttuja.

Leila uskaltaiutui sanomaan, että hänen mielestään Jaana on hänelle anteeksipyynnön velkaa. Minä olen aina oma itseni ja tiedän mitä teen, vastasi Jaana. Jos joku ei kestä totuutta, hänen on vain mietittävä, miksi asia niin.

Sitten puhuttiin niitä näitä.

Sinähän asut Pengerkadulla, eikö, kysyi Jaana yhtäkkiä. Joo-o, siellähän me, vastasi Leila.

Minä muuten muutan ensi viikolla Pengerkatu vitoseen, meistä tulee naapureita, kertoi Jaana.

Leila alkoi kiljua kurkku suorana ja syöksyi ulos. Hän nojasi kukkopatsaaseen. Hänestä näytti kuin patsaan jalustan takaa olisi juossut rotta.  Hän lähti juoksemaan Rautatieaseman suuntaan.


4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Nyt tuli kyllä uskomatonta tekstiä. Nopeasti jatkoa tälle novellille! T Päivi

Heikki Honkala kirjoitti...

Mutta sittenhän siitä tulee romaani?

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoita hyvä mies jatkonovelli. Tuohan taitaa olla elävää elämää, vaikkei parhaimmillaan. Loihdi rakentava jatko, olen varma että se syntyy! T Päivi

Heikki Honkala kirjoitti...

Kiitos kannustuksesta. Siis monikuluinen novelli?