Kävimme tänään tapaamassa syöpäveljeäni Terhokodissa. Elämän arkimurheet tuntuvat nyt aika merkityksettömiltä. Olen viimeksi tavannut hänet Sypäklinikalla, kun hän istui saamassa sytostaatteja suoneensa päiväkäyntiosastolla. Hän oli silloin vielä mies hyvissä voimissaan. Nyt oli kaikki toisin. Matka ei ole enää pitkä. Ei ihme, että meitä hoputettiin käymään.
Olin aluksi tervehtinyt häntä kauempaa oman lentsuni vuoksi. Kun pari hänen vanhaa kaveriaan tuli tervehtimään, hän halasi minuakin. En hennonut panna vastaan. Se oli koskettavaa.
Kaikesta huolimatta olen hyvillä mielin siitä, että syöpäveljeni tuntuu tuntevan olevansa oikeassa paikassa. Terhokodissa lääkäreillä on aikaa. Kipulääkitystä annetaan ilman tuntirajoituksia eli siten, että potilaan olisi mahdollisimman hyvä olla. Tässä vaiheessa rajoituksilla ei ole enää merkitystä. Terhokoti on sisustettu kodinomaisilla huonekaluilla. Tunnelma oli rauhaisa. Töllöt eivät pauhanneet nurkissa.
Minulla tuli sellainen tunne, että toivoisin voivani valaa oman tämänhetkisen terveyteni hänen pian särkyvään tilaansa siten, että voisimme sekoittamisen jälkeen jakaa tuloksen tasan. Kumpikin saisimme vielä taivaltaa puolikuntoisina ehkä muutaman vuoden, kukaties kymmenen. Se tuntuisi kohtuulliselta, mutta ei elämä toimi. Meidän on tyytyminen elämän majesteettisen mysteerin edessä siihen, mikä on meidän kunkin osa.
Voi kysyä, kummalla meillä on parempi osa. Syöpäveljeni on sinut tilanteen kanssa. Kuoleman majesteetti vierailee pian ja hän on siihen valmis. Hän on jo siirtymässä pois keskuudestamme ja viimeisen hetken ajankohta tuntuu lähes merkityksettömältä. Sitä se ei varmasti ole hänen läheisilleen. Veljeni asiat ovat hyvin, koska hän on valmis ottamaan sen, mitä annetaan. Hän ei pelkää kuolemaa ja luottaa esimerkillisesti siihen, että hänelle käy hyvin. Toivoisin voivani kohdata oman lähtöhetkeni samanlaisella uskon luottamuksella.
Veljeni poistui nukkumaan aika pian tultuamme. Näin sen pitääkin mennä, potilaan voimien mukaan. Hyvä näinkin, vaikka tapaaminen olisi jäänyt tähän. Tuntui, että nyt ei ole hoppuilun aika. Omaisetkin ehkä tarvitsevat läsnäoloamme. Erityisesti syöpäveljeni vaimolle tämä on raskasta aikaa. Hän ja vaimoni ovat tukeneet toisiaan tällä ankaralla matkalla.
Olimme liikkeellä Citycarclubin autolla, jolla oli määräaikansa. Onneksi oli ilta eikä autoon ollut jatkovarausta, joten sain tikuteltua käyttöaikaamme pidennystä tekstiviesteillä. Saimme odotella rauhassa tilanteen kehittymistä.
Veljeni tuli vielä istumaan hetkeksi seuraamme. Kohta hän johdatteli meidät huoneeseensa, jossa hyvästelimme - ehkä viimeisen kerran.
6 kommenttia:
Kirjoitin joskus aiemmin jo kommentin blogiisi, liittyen kait taksimatkoihin. Silloin isäni vielä sairasti parantumattomaksi luokiteltua syöpää. Nyt, kirjoittaessani uudestaan, isäni on jo menehtynyt. Tuo ystäväsi on kirjoituksesi perusteella paljon isäni kaltainen siinä, että isäkin tyynesti otti vastaan sen mitä oli tullakseen. Tokikaan hän ei sitä olisi halunnut, mutta koska vaihtoehtoja ei annettu, otti hän tiedon lähestyvästä kuolemasta vastaan niin urheasti, etten voi edes kuvitella suurempaa rohkeutta.
Isäni luona vieraili paljon väkeä hänen viimeisinä päivinään. Välillä isä ei jaksanut heidän kanssaan juurikaan keskustella, mutta kuten sanoit, myös omaiset tarvitsevat läsnäoloa. Ainakin itse koin muiden vierailut tervetulleena vaihteluna omaan elämiseemme ja olemiseemme. Tiedän isänikin nauttineen heistä, vaikka keskusteluun hän ei olisikaan jaksanut osallistua.
Viimeiset hyvästimme olivat pitkät ja viimeisinä viikkoina emme eronneet halaamatta. Sitä muistoa tulen vaalimaan pitkään.
Tutulta kuulostaa eilisen perusteella. Hyvä saada vahvistusta siihen, että omaisetkin tarvitsevat muiden läsnäoloa.
Kun velipoika sairastui haimasyöpään, niin aloin etsiä netistä kaikkea mahdollista tietoa syövistä. Seuraava blogi oli yksi parhaista ja stoalaisesti loppuun saakka kirjoitettu, vaikka kirjoittaja menehtyikin: http://odotushuone.blogs.fi/ Muuten blogistaniasta löytää paljon sairastumis/selviytymistarinoita ja on tullut ilmi, että miten sattumanvaraista on sairastuminen, taudin eteneminen, ennusteet ja paraneminen. Meille kävi hyvin ja veli oli vuonna -12 toinen kahdesta hs-potilaasta Meikussa, jolla kemosädehoidot tepsivät niin hyvin, että kasvain saatiin leikattua.
Onnea sinullekin, kun kävi hyvin! Kiitos blogivinkistä. Täytyypä katsoa. Voi olla aika hurjaa lukea edesmenneen sairausblogia.
Kirjoitat niin koskettavan kauniisti, että pääsen palaamaan ajatuksin vuosien taakse pikkusisareni luo hoitokotiin, jonne hän nukahti lopullisesti adventin aikaan....kantaen syöpänsä mukanaan..... silloin...... syöpäveljesikin on ajatuksissani ja todellakin nyt vain ajatuksissani
Lämpimät kiitokset sinulle Marleena kommentistasi. Voimia sinulle adventin aikaan, jolloin muistot palaavat!
Lähetä kommentti