Olen aprikoinut, että syöpä on ehkä opettanut suremaan tai tuntemaan empatiaa. Toinen muutos, jonka olen tunnistavinani, on suhtautuminen omaan olemiseeni. Syynä saattaa olla se, että olen saanut uuden mahdollisuuden, elämän lahjan takaisin. Tätä lahjaa on syytä kohdella hyvin. Toisen näkökulman samaan asiaan olen saanut tyttäreltäni. Sairausjaksoni alussa ajattelin, että onhan tätä elämää jo nähtykin, ei sekään vaihtoehto ole huono, että se pian päättyisi. Tyttäreni viestitti, että sinua tarvitaan vielä. Lämmittihän se mieltä.
Elämää ei kannata ajatella pokaalimissiona. Kukaan ei ole itse lukemassa nekrologiaan. Jälkipolvilla on tietämistä omassa elämässään. Harvojen mielenkiinto riittää esipolvien tekemisiin. Titteleitä ei enää ole tapana kirjoittaa hautakiviin. Isäni sanoi joskus, että puuristi riittäisi, koska muisto ei kuitenkaan säily montaa sukupolvea.
Jos oma olemiseni ja elämäni on kohdallaan, se ruokkii omaa vointiani, heijastuu läheisiini ja muihinkin. Se ei tarkoita joutilaisuutta. En voi käsittää eläkepäivien viettoa päivästä toiseen golfia pelaten etelän auringossa. Tässä tunnustan olevani hieman ryppyotsainen, ehkä jonkin sortin utilitaristi. En pidä myöskään kiireestä. Valvoa en enää jaksa. On hyvä, että elämässä on huokoisuutta, tyhjiä aikoja puskureina tekemisten välissä. Jos en ehdi kunnolla valmistautua johonkin, en hermostu vaan uskon pärjääväni, jos vain pystyn toimimaan omana itsenäni. No, kai sitten olen saanut jostakin kaivettua hieman itseluottamusta. Toisaalta, jos on kiinnostava homma kyseessä, sen valmistautumisajan kyllä priorisoin itselleni.
On oikeastaan aika mukava vaihe elämässä, kun suuri tulevaisuus on takana päin. Silti on mukava edelleen kehittyä. Ymmärrän kuitenkin ajan rajallisuuden ja siksi yritän olla hajottamatta itseäni eri suuntiin. Kielissä olen satsannut englantiin ja se on riittänyt. Uusia kieliä en tarvitse. Haluan kehittyä taiteen tekemisessä. Se on siinä suhteessa kätevä ala, että siinä ei tulla koskaan valmiiksi. Niinpä ei ole suurta merkitystä, kuinka pitkälle pääsen. Tavallaan olen jo perillä.
Minusta on mieluisaa tuottaa esineitä, joista osa löytää kodin jostakin ja pääsee tuottamaan mielihyvää tai ajattelemisen aihetta lähimmäisilleni. En kuitenkaan halua viettää loppuelämääni maalihuoneessani, kuten maalauskamariani kutsumme. Kun elämä on huokoista, minulle jää aikaa ja voimia läheisilleni, muillekin. Emme me itsestämme saa voimia vaan muista.
Olen saanut opiskella aika lailla maalausta ja siihen liittyvää. Tärkeätä ei ole se, mitä olen suorittanut, vaan se, mitä olen oppinut. Käyn mielelläni edelleen TaiK:in avoimen kursseilla, mutta en halua läkähdyttää niillä itseäni. Tykkään kurssien haastavuudesta ja niiden sisällöistä. Pänttäämisestä en pidä, joten sietämistäkin joudun jonkin verran harjoittamaan. Kurssit kannattelevat omaa taiteellista työskentelyäni, kehittävätkin. Ongelmaksi voi tulla, että ei löydy uutta tarjontaa. TaiK:issa voi teoriassa osallistua varsinaisten opiskelijoiden kursseille, jos asianomaiset opettajat suostuvat. Täytyy työskennellä asian eteen. Mukavaa olisi, jos olisi aina kurssi tai pari meneillään.
Ensi kevätkauden suhteen on pidettävä pää kylmänä. Seuraavassa jaksossa työkuormani nouseen noin kaksi ja puoli kertaiseksi nykyiseen verrattuna. Olen vielä toipilas. Vaaliakseni saamaani elämän lahjaa, minun on keskityttävä selviämiseen. Teen työni ja sillä siisti. Jos muuta jaksan, hyvä, mutta olkoon vain pientä virkistystä. Vaimoni altista mieltäni hillitköön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti