Tämä teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa 30.3.2014
Kävimme eilen pihassa "kävelyllä". Kiersimme A-talon. Pihaportaiden kiipeäminen vei kaikki voimat. Jaksoin juuri ja juuri kävellä oman talon ovelle.
Olen muuttunut köpöukoksi.
En jaksanu kiinnostua mistään. Valkoisia arkkeja.
Kävimme saunassa. Väsytti, mutta se oli ihanaa. Onneksi on jotakin, joka tuntuu vielä oikealta.
Aika valkoinen oli iltakin. Vaimo seurusteli vieraan kanssa. Ajoissa valkoyöunille.
Sukulaisia kävi iltapäivällä. Harmi, että olin väsynyt.
Myöhemmin iltapäivällä aivot ovat virkustuneet ja uteliaisuuskin vähän väpättää.
Tiina sanoi...Hei!
Ymmärrän niin hyvin tuskasi tuon valvomisen suhteen. Olen itse viettänyt viime syksyn aikana 20 kortisoniyötä ja koko tämän vuoden kerran kuussa. Nyt olen ensimmäisen viikon ilman kortisonia. Aluksi otin valvomisestä stressin, mutta sitten opin hyväksymään valvomisen. Katsoin ensin puoleen yöhön telkkaria ja sitten luin hyvää kirjaa kahteen, kolmeen tai neljään. Kun silmää alkoi painaa, otin vasta nukahtamislääkkeen. Sitten nukuinkin viisi, kuusi tuntia. Ja todellakaan, silloin ei nähnyt unia, joita yleensä näen.
Toki valvomiset ja hoidot väsyttävät, mutta sekin pitää vain hyväksyä ja levätä. Ensin sitä pelkäsi sen olevan epänormaalia, mutta vertaisryhmä koki samanlaista väsymystä ja se auttoi kestämään. Minua auttoi myös tuttavalääkäriltä saatu ajatus, että nyt ne hoidot siellä elimistössä jylläävät ja parantavat sinua. Ehkä tässä olemisessa pahinta on, että on liikaa aikaa pohtia omia tuntemuksia. Siksi yritin mm. käydä voimien mukaan elokuvissa istumassa, että sai muutakin miettimistä ja luen todella paljon.
Paljon voimia sinulle,
Kristiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti