.jpg)
Teksti on julkaistu tässä blogissa 5.5.2009
Olin tänään tänään ensimmäistä kertaa yhden päivän hoitokeikalla Syöpäsairaalassa. Hoidon oli merkitty alkavaksi huoneessa 12.klo 9.00- Olin ajoissa paikalla. Kestosta minulla ei ollut tietoa.
Meille annettiin lupa mennä huoneeseen. Valittavana oli kaksi säädettävää nahkatuolia ja kaksi normaalia sairaalasänkyä. Valitsin jälkimmäisen, koska makuuasento on minulle luontaisin.
Kohta olin jo tiputuksessa. Minun oli määrä saada jo aamulla myös pistos selkäytimeen, mutta lääkettä ei oltu vielä saatu Meilahden sairaaloiden omasta apteekista, joka on jossakin siinä lähellä.
Minulla on kuulemma rankat hoidot, mutta niillä yritetään tosissaan tappaa vinksahtaneet soluni.
Selkäydinmyrkkyä ei kuulunut. Tutkimusprofessori kävi huolestuneena juttelemassa aiheesta huoneen ovella. Kertoo vakavuudesta, jolla hän suhtautuu työhönsä.
Eräällä vessareissulla morsiaimeni alkoi taas vinkua. Hoitaja tuli apuun käytävässä ja menimme hoitohuoneeseen. Istuin pedilleni ja aloimme etsiä sähköjohtoja, jotka irroitetaan aina, kun morsiainta lähdentään kävelyttämään. Niitä ei näkynyt. Silloin huomasin, että olimme autiossa huoneessa yksitoista. kun petini oli huoneessa 12, jossa oli porukkaa ja tavaroitani. Nauru maittoi.
En ollut hoksannut ottaa eväitä mukaani. Puolilta päivin kysyin, voisinko käydä kanttiinissa. En voinut. Minulle tuotiin kuitenkin välipalaa. Sain myöhemmin lisää.
Muu porukka vaihtui huoneessa. Eräs vieruspetiläinen kertoi, että hänellä oli todettu rintasyöpä vuonna 2006. Sen jälkeen oli ollut syöpä luustossa. Nyt oli todettu muutoksia maksassa. Hän oli hyvin valoisa. Olit tyytyväinen, kun hoidetaan. Se voi tietää lisää elinpäiviä.
Selkäydinlääkettä ei kuulunut. Hoitaja kertoi syyn olevan siinä, että lääke oli tilattu faksilla. Kun apteekkiin oli soitettu, kävi ilmi, että heidän faksinsa on rikki. Tämmöistä ei saisi tapahtua. Minkäs teet puutteellisessa maailmassa?
Kolmen jälkeen hoitaja sai tiedon lääkkeen saapumisesta. Hän lähti innoissaan hakemaan sitä ja samalla taputti jalkapöytääni. Tuntui mukavalta. Yleensä sairaaloissa kosketukset rajoittuvat siihen, mitä toimenpiteen vaativat.
Sitten alkoi juhlallinen tilaisuus. Porukkaa oli puolikaarena vieressäni. Osa kai erikoistuvia lääkäreitä. Minut laitettiin sikiöasentoon. Olet siinä äitisi masussa, sanoin professori. Miksi koskaa lähdin täältä, vastasin.
Yksi erikoistuvista alkoi pistohommiin. Puudutusta ei annettu. Professori valvoi ja neuvoi. Pistävä erikoistuva etsi ja etsi paikkaa selkänikamieni väleistä, jotka ovat minulla kuulemma kapeat.
Jossakin kohtaa professori professori kehotti sanomaan, jos tuntuu jaloissa. Kerroin, kun tunsin vasemmassa jotakin. Pistävä tuunasi otetta ja tuntemus katosi.
Sitten minua kehotettiin vaihtamaan asentoa kyyryistuntoon. Professori tuli pedin toiselle puolelle ja piti kättään vasemmalla olallani. Luultavasti halusi varmistaa minun pysyvän sopivassa asennossa. Se tuntui huolenpidolta.
Vihdoin pistävä erikoistuva sai kyllikseen ja professori jatkoi itse toimenpidettä. Kohta hän ilmoitti, että demonstraatiovaihe on ohi ja kehotti lääkäreitä menemään töihinsä. Hienoa, että hänellä oli rottinkia toimia noin. Hän sai rauhassa jatkaa hommaa. Läsnä oli meidän lisäksemme enää vain yksi hoitaja.
Jonkin ajan kuluttua hän löysi paikan ja pystyi puristamaan lääkkeen sisään.
Lopuksi hän kiitti minua kärsivällisyydestä ja puristi minua nopeasti polven yläpuolelta.
Minun piti jäädä vielä tunniksi sänkyyni ja hoitaja jäi seurakseni.
Vanhempi tyttäristäni nouti minut kotiin.
Nyt kun kirjoitan tätä päivitystä selälläni maaten, sydämeni tikuttaa hurjasti. Kuuluu asiaan. Tunnen myös hengästyväni näin kevyessä puuhassa. Olen pitänyt taukoja. Muutoin oloni on ihan kohtuullinen.
Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Kosketuksella on käsittämättömän suuri merkitys! Vietin teinivuosina jonkun verran aikaa sairaaloissa potilaana ja nyt yli 20 vuotta myöhemmin muistan tilanteita, joissa hoitohenkilökunta kosketti.
Olen itsekin hoitoalalla ja vielä työssä ollessani yritin tätä muistaa. Omalla erikoisalallani kosketus on kyllä hyvin luontevakin osa työtä, kun potilaat ovat usein kipeitä. Vaatii kyllä myös henkilökunnalta 'lukutaitoa', että ketä voi koskettaa ja ketä ei. Tosin sitä tarvitaan tietenkin myös ihan siviilielämässä.
Kiitos blogistasi. Löysin Kotimaan nettisivujen kautta tänne vajaa kuukausi sitten ja olen lukenut kaikki kirjoitukset. Tämä kiinnostaa minua monestakin syystä. Olen itse ollut syöpäsairaan omaisen rinnalla paljon sairaalassa, olen työskennellyt syöpäpotilaiden kanssa ja olen toiminut myös muissa hoitolan tehtävissä. Lisäksi olen ollut nuorempana joidenkin lastesi kanssa jonkin verran tekemisissä.
Luen blogiasi jatkossakin. Toivotan paljon voimia ja kärsivällisyyttä niin tälle hoitojaksolle kuin tulevillekin. Päivä kerrallaan on hyvä motto niin syöpäsairaalle kuin meille muillekin. Sitä mitä ei vielä ole, ei kannata murehtia.
terv. Maissi
ps. Olen jo pitkään ihaillut kärsivällisiä ja kauniita kommenttejasi Kotimaan sivuilla. Olen iloinen siitä, että joku (Sinä!) jaksaa vastata/kommentoida niin asiallisesti.
Kiitos Maissi mieltäni kutkuttavasta kommentistasi. On kai oikein tutkittu juttu, että kosketuksella on merkitystä vuorovaikutuksessa. Hyvä näkökulma, että kaikki eivät siitä pidä ja pitää yrittää aistia vastapuolen ajatukset tilanteissa. Vähän kuin halaaminen ja halaamattomuus tervehtiessä.
Mottosi on samanhenkinen kuin omani "Hyvinkin voi käydä". Taidan katsoa sille paikan täällä blogissani.
Heikki, ajattelin kommentoida, kun aika ajoin käyn lukemassa toipumisestasi. Olen poikiesi ystäviä sieltä Helsingistä, ja olen ollut Meilahden sairaalassa vuosia töissä, erityisesti päivystyksessä ja Meikun tornin syöpäosastot ovat tulleet myös kovin tutuiksi. Valat varmasti monille sairasvuoteella lepäävälle toivoa kauniilla maalauksillasi, ja puhuttelet meitä hoitajia suorilla ja tarkoilla kuvauksilla kokemuksistasi.
En ole ollut enää neljään vuoteen sairaalassa töissä. Kirjoituksesi tuovat mieleen paljon kauniita, koskettavia, kipeitäkin muistoja työajoilta. Niistäkin hetkistä, kun kiire tuntui niskassa, ja juuri ja juuri ehti heittää potilaille hymyn jos sitäkään. Jos nyt voisin peruuttaa, laulaisin ja hoitaisin. Voimia sinulle, ja läheisillesi!
Kiitos Anna hienosta kommentistasi! Sinä olet nänhyt päivystyksen työntekijän silmin ja minä potilaan. Mukava kuulla, että kuvauksillani on merkitystä hoitajillekin. Olisi mukava kuulla näkemyksistäsi enemmänkin. Kunnioitan suuresti huotajien työtä näissä haastavissa ympäristöissä. Kiitos toivotuksestasi ja voimia sinullekin elämääsi!
Lähetä kommentti