Hannu tunsi itsensä yksinäiseksi ja paneutui opintoihinsa. Hän oli alkanut epäillä pääaineensa taidehistorian kenttäkelpoisuutta työmarkkinoilla. Kulttuurihistoria voisi olla parempi, koska kulttuuri tarkoittaa melkein mitä vain. Hannun mielestä nykyisyyttäkin voisi tutkia, koska siitähän historia syntyy.
Onneksi hän ei ollut saanut taidehistorian gradun eteen juuri mitään aikaan. Kulttuurihistorian valitseminen merkitsisi runsasta kotimaan matkailua, koska sitä voi opiskella vain Turun yliopistossa. Mikäs sitä on junassa istuessa. Ajan voisi käyttää opiskeluun. Tarvitaankohan jokin ihmeen JOO-sopimus vai joutuisiko hän hakemaan opiskelupaikkaa.
Hannu ei tiennyt, missä kulttuurihistorian laitos sijaitsee. Ainakin yliopiston päärakennus ei sijaitse kovin kaukana Kupittaan asemasta. Hannu muisteli, että entinen, puinen asemarakennus napottaa edelleen radan vieressä, mutta hän ei ollut varma.
Hannu oli myös pohtinut taisteluvalmiutensa vahvistamista kaupallisilla tiedoilla. Niitä hän voisi hankkia Itä-Pasilassa olevan kauppaoppilaitoksen iltapuolella. Yliopistoon hän voisi tehdä gradun jostakin liike-elämään liittyvästä kulttuuri-ilmiöstä. Ei pidä kuitenkaan rönsyillä liikaa, ettei tukehdu. Hän päätti tutkia ensin kulttuurihistorian opiskelumahdollisuudet.
Hannu oli nähnyt Liisaa vain ohimennen seuroissa ja iltakylissä. Pinnallisia kuulumisia oltiin vaihdettu. Liisan elämä kuulosti läkähdyttävän kiireiseltä, yhtä tutkimista. Hän kaipasi Liisan seuraa, vaikka hän ei kokenutkaan heidän pystyneen avaamaan toisilleen syvimpiä ajatuksiaan.
Hannu ei viihtynyt aina miesseurassakaan. Sfinksejä, jotka puhuvat autojen latureista ja ties mistä. Hän tunsi itse vahvistavansa stereotypiaa, koska piti tällaisissa tilanteissa haarniskan yllään. Autoista hän ei ymmärtänyt paljoakaan, mutta joskus keskustelut olivat sukeltaneet syviin vesiin ja se oli ollut virkistävää.
Liisa oli ajautunut upottavaan rämeikköön, kahden tutkimuksen loukkuun. Hän oli huomannut tekevänsä gradua ja väitöskirjaa yhtä aikaa. Yö ja päivä eivät enää juurikaan eronneet. Silmien alla oli tummat pussit ja olemuskin aavemainen. Hän oli unilääkekierteessä ja jos hän halusi rentoutua kunnolla, hänen oli pysäytettävä ajatusmyllynsä Diapamin avulla. Silloin tekstin tuottamisesta ei tullut mitään eikä hän kehdannut näyttää naamaansa kenellekään, saati sitten soittaa. Puhuminen pätki kuin päihtyneellä.
Liisa oli kerran erehtynyt kirjoittamaan Hannulle lyhyen sähköpostiviestin ollessaan Diapamin vaikutuksen alaisena. Hän oli laittanut salasanansa viitekenttään ja hoiperrellut pari riviä leipätekstiä väsymyksestään. Myöhemmin hän ymmärsi vaihtaa salasanansa. Hannulta vanha ei vuotaisi mihinkään, mutta nettiin ei voi luottaa.
Liisa ei ollut malttanut olla laajentamatta väitöskirjatyönsä tutkimusongelmaa. Hän halusi nostaa esiin myös muita muuttamiseen liittyviä motiiveja kuin muiden sanomisten innoittamat. Aihepiirillä oli hänestä suuri yhteiskunnallinen merkitys. Hän halusi saada tulokset mahdollisimman pian haastamaan valtakunnan aluepolitiikkaa. Hän raatoi kuin hevonen liian ison tukkikuorman edessä. Jos tämän jaksat, niin tuonkin. Lisäpöllit kolahtelivat kuorman päälle.
Hannu oli hyvin huolestunut Liisan voinnista viime näkemän ja salasanatöppäyksen jälkeen. Näinköhän tuo pimahtaa? Hän oli pannut merkille outoja piirteitä Liisassa. Hän tuntui jatkuvasti tarkistelevan, että kaikki tavarat ovat tallessa. Lähtiessään kotoa, hän varmisti ties kuinka monta kertaa ettei hellan levy jää päälle.
Liisan pää jyskytti, kiire, kiire, pian, pian. Hänen on vain jaksettava. On taottava kun rauta on kuuma. Levätään sitten haudassa, hän tuli joskus ajatelleeksi. Ei ainakaan Widoria. Kaikki aikanaan, jos elää saa. Joskus hän unelmoi pitkästä äitiyslomasta, mutta ymmärsi ettei sellainenkaan helppoa ollut. Hän harmitteli ettei voi anoa vuorotteluvapaatakaan, kun on työvuosia kertynyt niin vähän. Eläkekin karttui kehnosti tohtorikoulun pienillä tuloilla.
Professorikin hiillosti, tosin lempeästi. Häntä kiinnosti Liisan tutkimusten ansaitsema julkisuus. Se olisi hyvin toivottavaa hänen laitoksensa rahoituksen kannalta.
Hannu oli käynyt pari kertaa Turussa luennolla. Hän kävi Jaakopinpainia itsensä kanssa. Tämä vie liikaa aikaa. Hän tunsi vastuuta Liisasta. Toisaalta hän koki olevansta Liisalle kuin tinasotilas, joka otetaan hyllyltä silloin kun huvittaa. Hän ajatteli vastuun kumpuavan hänen tunteistaan Liisaa kohtaan. Vaikka ne horjuvat ja muljahtelevat sinne tänne, hän koki niiden olevan hänen sydämensä ääni.
Eräänä lauantaiaamuna Liisa soitti Hannulle. Hän oli aivan suunniltaan. Minulla ei ole ketään muuta! Tule pian tänne. Kaikki on lopussa! Minulle on määrätty saikkua. En saa tehdä mitään enkä pystyisikään. Kaikki romahtaa. Mistä minä saan rahaa, jos ei ole tuloksia? Hän kertoi takellellen kuinka hän oli kirjoittanut ulos haastatteluäänitteitä ja järjestellyt papereitaan. Sitten hänen psykofyysinen minänsä oli leikannut kiinni.
Liisä jaksoi vaivoin tulla avaamaan oven, Sitten hän makasi apaattisena vuoteessa viltti päällään ja käännähteli välillä hermostuneena.
Hannu istui tuolilla sängyn vieressä ja kuiskutteli ettei väitöskirja mihinkään karkaa. Tee se valmiiksi vaikka eläkkeellä. Työsi tulokset tulevat aina herättämään kiinnostusta. Minun on pakko jatkaa, kirkaisi Liisa, mutta rauhoittui sitten.
Nyt on levon aika. Hannu hyräili hiljaa lapsuutensa tuutulauluja. Sitten hän muisti kuinka äiti oli kutittanut hänen kättään ja se oli tuntunut mukavalta.
Hannu rapsutti varovasti Liisan kämmenen pohjaa. Tämän silmät painuivat kiinni ja hän nukahti syvään uneen. "Prinsessa ruusulinnassa, linnassa, ..."
torstai 25. elokuuta 2016
Neuromaani
Mitä ihmettä tarkoitta neuromaani. Tällaisen tekstin näin Marian sairaalan Mechelininkadun puoleisen sisäänkäynnin yläpuolella, kun olimme menossa Rut Brykin näyttelyyn Emmaan. Sana tuntuisi sopivan paremmin Auroran sairaalan oven päälle. Googlen avulla tämäkin selviää. "Neuromaani" on näytelmä, joka esitetään poikkeuksellisessa paikassa. Toki tuosta sanasta jotakin mieleen tulee.
Keskustelimme vaimoni kanssa tuulettamisesta tänään. Hän on erittäin aktiivinen siinä lajissa. Häntäkin haittaa kuitenkin sisään tunkeva Itäväylän melu. Ehdotin että ripustamme wunderbaumeja. En saanut vastakaikua.
Tapasin Emmassa erään entisen opiskelijan, joka työskentelee nykyään Kansalliskirjastossa. Sanoin etsineeni kerran kyseisen laitoksen takapihalta hiiripatsasta, mutta en löytänyt. Olen kuullut jostakin, että se onkin kirjaston sisällä. Kerroskin mainittiin.
Katso tuota skedeä! Montako kertaa se flippas yhdellä ranilla? Aikä hienoja ländeja, mutta onhan tässä flättiä. Kuuntelimme tullessamme skeittauskeskustelua. Joltakin tuollaiselta se kuulosti.
Turkulaisessa on on ollut joskus otsikko: "Jos haudasta ei oteta yhteyttä, hautaa hoidetaan 25 vuotta veloituksetta".
Kävin eilen suihkussa. Minulla on käytössäni kaksi sinistä froteepyyhettä. Vaimoni vaalea pyyhe oli vessassa. Kun sitten istuin sänkyni reunalla, hän osoitti vieressäni olevaa märkää myttyä, joka oli juuri se mainittu vaalea froteepyyhe. Olin ällikällä lyöty.
Olen mielestäni tarvinnut mielestäni tänään eilistä enemmän stepaani. Onkohan yöllinen unilääkemälli vaikuttan herra Stepanovin askellukseen
Tilastotietoa: Tämä on 1.700 postaus tässä blogissa. En viitsi kutsua lorkotuksiksi, koska pare kolme ei ole minun käsialaani. Julkaistuja kommentteja on vähän yli 2.000. Sivulatauksia on yli 800.000.
Keskustelimme vaimoni kanssa tuulettamisesta tänään. Hän on erittäin aktiivinen siinä lajissa. Häntäkin haittaa kuitenkin sisään tunkeva Itäväylän melu. Ehdotin että ripustamme wunderbaumeja. En saanut vastakaikua.
Tapasin Emmassa erään entisen opiskelijan, joka työskentelee nykyään Kansalliskirjastossa. Sanoin etsineeni kerran kyseisen laitoksen takapihalta hiiripatsasta, mutta en löytänyt. Olen kuullut jostakin, että se onkin kirjaston sisällä. Kerroskin mainittiin.
Katso tuota skedeä! Montako kertaa se flippas yhdellä ranilla? Aikä hienoja ländeja, mutta onhan tässä flättiä. Kuuntelimme tullessamme skeittauskeskustelua. Joltakin tuollaiselta se kuulosti.
Turkulaisessa on on ollut joskus otsikko: "Jos haudasta ei oteta yhteyttä, hautaa hoidetaan 25 vuotta veloituksetta".
Kävin eilen suihkussa. Minulla on käytössäni kaksi sinistä froteepyyhettä. Vaimoni vaalea pyyhe oli vessassa. Kun sitten istuin sänkyni reunalla, hän osoitti vieressäni olevaa märkää myttyä, joka oli juuri se mainittu vaalea froteepyyhe. Olin ällikällä lyöty.
Olen mielestäni tarvinnut mielestäni tänään eilistä enemmän stepaani. Onkohan yöllinen unilääkemälli vaikuttan herra Stepanovin askellukseen
Tilastotietoa: Tämä on 1.700 postaus tässä blogissa. En viitsi kutsua lorkotuksiksi, koska pare kolme ei ole minun käsialaani. Julkaistuja kommentteja on vähän yli 2.000. Sivulatauksia on yli 800.000.
DNA:ni sekaisin?
Mitä ihmettä kantasolusiirre on saanut aikaan? Jos teettäisin geenitutkimuksen itsestäni, dna-tulokseni eivät kuulemma olisi oikeat. Veressäni on ilmeisesti uudet geenit. Tuntuu uskottavalta, mutta eipä ole tullut mieleeni. Vaihtuuhan veriryhmänikin samaksi, mikä on luovuttajalla. Kuvittelen, että kudokseni ovat entiset, mutta kuka tietää, missä niitä geenejä on? Luullakseni kaikkialla nahoissani ja niiden sisäpuolella. Jos haluaisin tietää perimästäni, näytteen pitäisi antaa miespuolinen lähisukulaiseni, siis ainoa elossa oleva veljeni. Isäkin kuulemma kävisi.
Olen kuullut, että testeistä selviää, mitä kautta äiti- ja isälinjat ovat tulleet Afrikasta. Onko minun reittini nyt muuttuneet?
Olisi pitänyt lähettää oma näyte ennen siirteen saamista. Tässä olevaisuudessa se ei ilmeisesti hyödytä. Jospa asia selviää Taivaassa ilman näytettäkin.
Minulla on hankaluus. Aivoni pommitavat iltaisin tietoisuuttani Love storyyn sopivilla repliikeillä ja episodeilla. Jos en kirjoita niitä ulos, pelkään unohtavani ne. Ne ovat mielestäni oikein kelvollista tavaraa. Tällaisessa surrauksessa ei tule uni. Olen saattanut ottaa unilääkkeen, sammuttaa valot ja vielä pitää ottaa läppäri esiin etteivät uusimmat ideat katoa.
Eilen en saanut aivojani seisautetuksi edes puolellatoista pillerillä. Vieressä nukkuu rakkaani, joka päästelee ääniä. Aina ei töniminenkään auta. Kun on hiljaista, jännitän, milloin seuraava alkaa. Minun oli otettava vielä unipillerin puolikas ennen kuin lamppu sammui.
Nyt aamulla olen hiukan zombi. Me Stepanovit lähdemme kohta uuteen yritykseen kohti Emmaa ja Rut Brykiä. En usko olevani tarpeeksi skarppi rattiin. Saara saa ajaa.
Miten tuon myöhäisen purkauksen saisi siirretyksi vaikka iltapäivän alkuun.
Minulla voi olla myös uusi lelu, josta olen innostunut. Se on novellin laajentaminen ehkä romaaniksi. Kai tämä menee ohi.
Onko minun ruuvattava vuorokausirytmiäni ja otettava tekstiä vastaan niin kauan kuin sitä tulee.
DNA:stako tämä johtuu. Onko siirteeni luovuttaja kirjailija tai lehtimies?
Olen kuullut, että testeistä selviää, mitä kautta äiti- ja isälinjat ovat tulleet Afrikasta. Onko minun reittini nyt muuttuneet?
Olisi pitänyt lähettää oma näyte ennen siirteen saamista. Tässä olevaisuudessa se ei ilmeisesti hyödytä. Jospa asia selviää Taivaassa ilman näytettäkin.
Minulla on hankaluus. Aivoni pommitavat iltaisin tietoisuuttani Love storyyn sopivilla repliikeillä ja episodeilla. Jos en kirjoita niitä ulos, pelkään unohtavani ne. Ne ovat mielestäni oikein kelvollista tavaraa. Tällaisessa surrauksessa ei tule uni. Olen saattanut ottaa unilääkkeen, sammuttaa valot ja vielä pitää ottaa läppäri esiin etteivät uusimmat ideat katoa.
Eilen en saanut aivojani seisautetuksi edes puolellatoista pillerillä. Vieressä nukkuu rakkaani, joka päästelee ääniä. Aina ei töniminenkään auta. Kun on hiljaista, jännitän, milloin seuraava alkaa. Minun oli otettava vielä unipillerin puolikas ennen kuin lamppu sammui.
Nyt aamulla olen hiukan zombi. Me Stepanovit lähdemme kohta uuteen yritykseen kohti Emmaa ja Rut Brykiä. En usko olevani tarpeeksi skarppi rattiin. Saara saa ajaa.
Miten tuon myöhäisen purkauksen saisi siirretyksi vaikka iltapäivän alkuun.
Minulla voi olla myös uusi lelu, josta olen innostunut. Se on novellin laajentaminen ehkä romaaniksi. Kai tämä menee ohi.
Onko minun ruuvattava vuorokausirytmiäni ja otettava tekstiä vastaan niin kauan kuin sitä tulee.
DNA:stako tämä johtuu. Onko siirteeni luovuttaja kirjailija tai lehtimies?
keskiviikko 24. elokuuta 2016
Tässä uusi lorkootus
Toivottavasti M et ole pahoillasi, mutta olen niin riemastunut uudissanastasi, että pakkohan siitä on kirjoittaa. Postaus ja artikkeli ovat kovin puisevia nimityksiä yksittäiselle blogikirjoitukselle. Nyt minulla on asialle uusi nimi.
Sana on selvästi syntynyt "kirjoitusvihreiden" tuloksena, mutta kuulostaa suomelta. Sanasta syntyy rentouden ja vuodatuksen mielikuva. Kuulosta eteläpohjalaiselta. Minulla tosin ei ole edes juuren pätkää tuolla seudulla, mutta aion silti käyttää sanaa. Lyhyempi versio kuulostaa vielä hassummalta. Lorkotus tuo mieleen kotkotuksen. Sekin sopii, koska olen Kukkojen sukua. Katsotaan kumpaan päädyn. Tässä versiossa katoaisi myös harhaanjohtava paikallisvivahde.
Suomen kieli on tällaista. Joskus voi jopa keksiä uuden sanan ja tulla ymmärretyksi. Tämä on kuitenkin syntynyt sattumalta.
Tässä osa kiitoksesta, jonka kirjoittaja on osoittanut olettamukseni mukaan lorkootuksiani linkittäneelle henkilölle. Mukavaa kun tieto lorkotuskokoelmastani leviää.
Arvelin virheen syntyneen järjestelmän ennakointiominaisuudesta. Sehän tuottaa vaikka mitä. Tosin sen sanat ovat yleensä suomea tai englantia.
Minussa on sen verran Sherlock Holmesia, että päättelen virheen syntyneen siitä, että sormet ovat siirtyneet yhden askelman oikealle näppäimistöllä. Arvelen kirjoittajan osaavan kymmensormista.
Tämä on päivän ilopilleri.
Joudun tunnustamaan, että minulle aukesi vasta tänään yhdistelmään "Ylen aikainen" sisältyvä sanaleikki. Ylen henkilökunnanravintoln entinen nimi "Ylen syöjät" on huvittanut minua pidempään.
Näpyttelin ensimmäiset sanat Love story kolmoseen. Ehkä tuo numerointi, joka tuo mieleen eri tarinat, käy, koska mielestäni kaksi ensimmäistä lukua voidaan lukea itsenäisinä tarinoina. Nyt pitää osata lopettaa ajoissa etten mene taas iiveriin.
Sana on selvästi syntynyt "kirjoitusvihreiden" tuloksena, mutta kuulostaa suomelta. Sanasta syntyy rentouden ja vuodatuksen mielikuva. Kuulosta eteläpohjalaiselta. Minulla tosin ei ole edes juuren pätkää tuolla seudulla, mutta aion silti käyttää sanaa. Lyhyempi versio kuulostaa vielä hassummalta. Lorkotus tuo mieleen kotkotuksen. Sekin sopii, koska olen Kukkojen sukua. Katsotaan kumpaan päädyn. Tässä versiossa katoaisi myös harhaanjohtava paikallisvivahde.
Suomen kieli on tällaista. Joskus voi jopa keksiä uuden sanan ja tulla ymmärretyksi. Tämä on kuitenkin syntynyt sattumalta.
Tässä osa kiitoksesta, jonka kirjoittaja on osoittanut olettamukseni mukaan lorkootuksiani linkittäneelle henkilölle. Mukavaa kun tieto lorkotuskokoelmastani leviää.
Arvelin virheen syntyneen järjestelmän ennakointiominaisuudesta. Sehän tuottaa vaikka mitä. Tosin sen sanat ovat yleensä suomea tai englantia.
Minussa on sen verran Sherlock Holmesia, että päättelen virheen syntyneen siitä, että sormet ovat siirtyneet yhden askelman oikealle näppäimistöllä. Arvelen kirjoittajan osaavan kymmensormista.
Tämä on päivän ilopilleri.
Joudun tunnustamaan, että minulle aukesi vasta tänään yhdistelmään "Ylen aikainen" sisältyvä sanaleikki. Ylen henkilökunnanravintoln entinen nimi "Ylen syöjät" on huvittanut minua pidempään.
Näpyttelin ensimmäiset sanat Love story kolmoseen. Ehkä tuo numerointi, joka tuo mieleen eri tarinat, käy, koska mielestäni kaksi ensimmäistä lukua voidaan lukea itsenäisinä tarinoina. Nyt pitää osata lopettaa ajoissa etten mene taas iiveriin.
Syöpähoitojen tulevaisuus
Herra ja rouva Stepanov, eli me, marssi keppeineen pihan poikki autolle. Olimme lähdössä Emmaan Rut Brykin näyttelyyn. Ajankohta oli huono. Olimme tulossa Teollisuuskadulle, kun törmäsimme melkein seisovaan ruuhkaan. Vaimoni käänsi Hermannin suuntaan ja reissumme muuttui ajeluksi. Menimme Viikin kautta Myltsiin ja sieltä kotiin, mitä nyt vaimoni poikkesi kaupassa.
Hermannissa takanamme prötpötti ikivanha auto, joka oli tuunattu huolellisesti uuteen kuosiin. Moottori oli jätetty näkyviin. Mikäli minä ymmärrään, sytytyksessä on vikaa, totesin. Siihen vaimoni, että "sullako". Ei ole hänen tapaistaan, mutta pisteet hänelle.
Kun menin vaimoani vastaan kaupan parkkipaikalla ottaakseni ruokakassin kantoon, tunsin jotakin kantikasta poplarini taskussa. Siinä se mystisesti kadonnut Primaspan-laatikko oli.
Eräs serkuistani Serkkuni muisti minua taas soittamalla. Lämmitti mieltä.
Vaimo oli ostanut minulle lööppilehden, sen, joka on mielestäni joskus herätetty kuolleista - ainakin lehden nimi. Toinen on tainnut saada itsenä myydyksi lööpeillään Mäntsälän kapinasta saakka. Lehdessä on artikkeli syöpähoidoista.
Syöpätapaukset lisääntyvät, mutta hoidot parantuvat. Parinkymmenen vuoden kuluttua kuulemma puolet sairastuvat ja kolmasosa kuolee syöpään. Kovin pian.
Etäpesäkkeiset syövät ovat yhä pahoja vastuksia. Minun ensimmäinen syöpäni lähti kiveksestä. Sitä oli myös vatsonteloni takana ja vaimoni mukaan myös pernassa. Minä en tosin tuota pernaa muista. Ajatella että paranin siitä syövästä.
Olen jo aikaisemmin kirjoittanut immunologisista hoidoista. Niissä oma solut saadaan tuhoamaan syöpäsoluja. Hassuja nuo melanooman vasta-aineiden nimet: ipilimumabia, nivolumabia ja pembrolitsumabia. Ketkähän noita keksivät.
Hoidot yksilöllistyvät. Olen ollut siinä käsityksessä, että Suomessa ollaan syöpähoidoissa huippujen tasalla. Lehden mukaan olemme kuitenkin jäljessä amerikkalaisista. Rinta- ja keuhkosyöpiä lukuun ottamatta useimmat muut syöpätoilaat saavat oikeastaan samaa hoitoa. Jos ei hoito pure, sitä vaihdetaan. Aikamoinen väite.
Tulevaisuudessa biotekniikka nousee käytettäväksi vanhojen konstien rinnalla.
Viruksista ja bakteereista johtuvat tulehdukset ovat syypäitä osaan syövistä. Näitä voidaan joskus mahdollisesti torjua rokotuksilla.
Joskus voidaan ehkä yksittäinen syöpä parantaa yhdella hoitokerralla. Tällaiset vaihtoehdot ovat kuitenkin hyin kalliita.
Syöpähoidot eivät tulisi yhtä kalliiksi, jos taudit voitaisiin todeta jonkinlaisella kuvantamisella nykyistä aikaisemmin.
Mainitun lööppilehden nettiversiossa ehdotetaan käyttövaihtoehtoja ylijäämä kahville. Kovin erikoiselta kuulostaa lihan seuraksi tarkoitettu kastike, joka koostuu vedestä, liemikuutiosta, fariinisokerista ja kahvista. Suurustamisen jälkeen suolaa ja pippuria tykö. No, maistuisiko?
Hermannissa takanamme prötpötti ikivanha auto, joka oli tuunattu huolellisesti uuteen kuosiin. Moottori oli jätetty näkyviin. Mikäli minä ymmärrään, sytytyksessä on vikaa, totesin. Siihen vaimoni, että "sullako". Ei ole hänen tapaistaan, mutta pisteet hänelle.
Kun menin vaimoani vastaan kaupan parkkipaikalla ottaakseni ruokakassin kantoon, tunsin jotakin kantikasta poplarini taskussa. Siinä se mystisesti kadonnut Primaspan-laatikko oli.
Eräs serkuistani Serkkuni muisti minua taas soittamalla. Lämmitti mieltä.
Vaimo oli ostanut minulle lööppilehden, sen, joka on mielestäni joskus herätetty kuolleista - ainakin lehden nimi. Toinen on tainnut saada itsenä myydyksi lööpeillään Mäntsälän kapinasta saakka. Lehdessä on artikkeli syöpähoidoista.
Syöpätapaukset lisääntyvät, mutta hoidot parantuvat. Parinkymmenen vuoden kuluttua kuulemma puolet sairastuvat ja kolmasosa kuolee syöpään. Kovin pian.
Etäpesäkkeiset syövät ovat yhä pahoja vastuksia. Minun ensimmäinen syöpäni lähti kiveksestä. Sitä oli myös vatsonteloni takana ja vaimoni mukaan myös pernassa. Minä en tosin tuota pernaa muista. Ajatella että paranin siitä syövästä.
Olen jo aikaisemmin kirjoittanut immunologisista hoidoista. Niissä oma solut saadaan tuhoamaan syöpäsoluja. Hassuja nuo melanooman vasta-aineiden nimet: ipilimumabia, nivolumabia ja pembrolitsumabia. Ketkähän noita keksivät.
Hoidot yksilöllistyvät. Olen ollut siinä käsityksessä, että Suomessa ollaan syöpähoidoissa huippujen tasalla. Lehden mukaan olemme kuitenkin jäljessä amerikkalaisista. Rinta- ja keuhkosyöpiä lukuun ottamatta useimmat muut syöpätoilaat saavat oikeastaan samaa hoitoa. Jos ei hoito pure, sitä vaihdetaan. Aikamoinen väite.
Tulevaisuudessa biotekniikka nousee käytettäväksi vanhojen konstien rinnalla.
Viruksista ja bakteereista johtuvat tulehdukset ovat syypäitä osaan syövistä. Näitä voidaan joskus mahdollisesti torjua rokotuksilla.
Joskus voidaan ehkä yksittäinen syöpä parantaa yhdella hoitokerralla. Tällaiset vaihtoehdot ovat kuitenkin hyin kalliita.
Syöpähoidot eivät tulisi yhtä kalliiksi, jos taudit voitaisiin todeta jonkinlaisella kuvantamisella nykyistä aikaisemmin.
Mainitun lööppilehden nettiversiossa ehdotetaan käyttövaihtoehtoja ylijäämä kahville. Kovin erikoiselta kuulostaa lihan seuraksi tarkoitettu kastike, joka koostuu vedestä, liemikuutiosta, fariinisokerista ja kahvista. Suurustamisen jälkeen suolaa ja pippuria tykö. No, maistuisiko?
Kyllä jännitti äsken
Vieläkin tuntuu mahassa ja olen hermostunut. Huomasin että minulle oli soitettu kolme kertaa aika lyhyin välein tuntemattomasta numerosta aamupäivällä. Luurini oli jotenkin ajautunut äänettömälle. Sen täytyi olla lääkäri. Hänen ei pitäisi soittaa ellei verikokeessa ole jotain.
Minua totisesti pelotti, että joudun taas sairaalaan. En olekaan niin tyyni kuin jo luulin.
Mietin mille osastolle minun pitäisi soittaa. Soitin päiväsairaalaan, jossa olin eilen. En muista, mutta varmaan nauhoitus kertoi, että klo 13-14 voi soittaa.
Soitin yhdeltä. Minun käskettiin soittaa hematologian poliklinikalle ja annettiin kaksi numeroa. Soitin hemapolille sairaanhoitajalle. Hän kehotti soittamaan eräälle hoitaja MJ:lle, jonka sanottiin olevan minun siirrehoitajani. Nimi tuntui tutulta, mutta en saanut ulkonäköä mieleeni.
MJ oli lounaalla. Sanoin että minulle soitetaan 20 minuutin päästä.
Soitto tuli toiselta hoitajalta, joka kertoi, että Sandimmun-pitoisuuteni on liian korkea. Annos pudotetaan tästä illasta 80 millilitrasta 70:en.
Oikein olin arvannut. Perustui verikokeeseen. Annos muuttui lääkärin määräyksestä. Liekö itse yrittänyt ensin ja pyytänyt sitten muiden yrittää.
Keskimmäinen poikani sanoi, että kulmakarvani ovat tummentuneet ja myös silmäripset. Näytän kuulemma erilaiselta. Parran olen itsekin huomannut muuttuvan tummanpuhuvammaksi. Saapa nähdä, minkä värinen heinikko päälakeni rairuohoiduista tulee.
Uusi ystäväni H soitti eilen. Mahtaako muistaa nimeäni vielä. Oli kiva jutella. Menemme lauantain kävelylle. Tapaamme hänen työhuoneellaan Kaapelitehtaalla.
Minulla oli eilisiltana sellainen iiveri kirjoittaessani Love storylle jatkoa, että minun piti sammuttaa valot päästäni puolellatoista unipillerillä.
Kaikenlaista:
Vaimolleni soitettiin ja tarjottiin ET-lehteä. Sanoin, että hänen olisi pitäny kysyä, tietääkö myyjä, mitä ET tarkoittaa. Tietenkin "en tarvitse". Vaimoni oli ystävällinen puhelinmyyjälle. Olemme yhdessä päättäneet näin.
Hertsikan metriksen Taukotila on lopettanut toimintansa ainakin toistaiseksi. Tilassa on järjestetty näyttelyitä ja kahvilakin on siellä ollut. Syynä on se, että tiloihin on päässyt rotta. Ei haluta ottaa riskiä, koska rotta on saattanut käydä käpälöimässä kahvilafasiliteettia. Taitaapa tulla aika desifiointiruljanssi, kun rotta saadaan kiinni.
Aloitin jokin aika sitten tekemään punttihumppasarjaani (ilman musiikkia). Mieleeni tuli tehtyäni jotakin oikealla kädelläni, vasemman käden sarja tehdään varmaan toisella punnuksella. Kysyin vaimolta, miten ne erottaa toisistaan. Sain vastaukseksi jotakin hymyn ja tuhahduksen tapaista. Kirjoitin sitten toisen puntin päähän V:n ja toisen O:n.
Minua totisesti pelotti, että joudun taas sairaalaan. En olekaan niin tyyni kuin jo luulin.
Mietin mille osastolle minun pitäisi soittaa. Soitin päiväsairaalaan, jossa olin eilen. En muista, mutta varmaan nauhoitus kertoi, että klo 13-14 voi soittaa.
Soitin yhdeltä. Minun käskettiin soittaa hematologian poliklinikalle ja annettiin kaksi numeroa. Soitin hemapolille sairaanhoitajalle. Hän kehotti soittamaan eräälle hoitaja MJ:lle, jonka sanottiin olevan minun siirrehoitajani. Nimi tuntui tutulta, mutta en saanut ulkonäköä mieleeni.
MJ oli lounaalla. Sanoin että minulle soitetaan 20 minuutin päästä.
Soitto tuli toiselta hoitajalta, joka kertoi, että Sandimmun-pitoisuuteni on liian korkea. Annos pudotetaan tästä illasta 80 millilitrasta 70:en.
Oikein olin arvannut. Perustui verikokeeseen. Annos muuttui lääkärin määräyksestä. Liekö itse yrittänyt ensin ja pyytänyt sitten muiden yrittää.
Keskimmäinen poikani sanoi, että kulmakarvani ovat tummentuneet ja myös silmäripset. Näytän kuulemma erilaiselta. Parran olen itsekin huomannut muuttuvan tummanpuhuvammaksi. Saapa nähdä, minkä värinen heinikko päälakeni rairuohoiduista tulee.
Uusi ystäväni H soitti eilen. Mahtaako muistaa nimeäni vielä. Oli kiva jutella. Menemme lauantain kävelylle. Tapaamme hänen työhuoneellaan Kaapelitehtaalla.
Minulla oli eilisiltana sellainen iiveri kirjoittaessani Love storylle jatkoa, että minun piti sammuttaa valot päästäni puolellatoista unipillerillä.
Kaikenlaista:
Vaimolleni soitettiin ja tarjottiin ET-lehteä. Sanoin, että hänen olisi pitäny kysyä, tietääkö myyjä, mitä ET tarkoittaa. Tietenkin "en tarvitse". Vaimoni oli ystävällinen puhelinmyyjälle. Olemme yhdessä päättäneet näin.
Hertsikan metriksen Taukotila on lopettanut toimintansa ainakin toistaiseksi. Tilassa on järjestetty näyttelyitä ja kahvilakin on siellä ollut. Syynä on se, että tiloihin on päässyt rotta. Ei haluta ottaa riskiä, koska rotta on saattanut käydä käpälöimässä kahvilafasiliteettia. Taitaapa tulla aika desifiointiruljanssi, kun rotta saadaan kiinni.
Aloitin jokin aika sitten tekemään punttihumppasarjaani (ilman musiikkia). Mieleeni tuli tehtyäni jotakin oikealla kädelläni, vasemman käden sarja tehdään varmaan toisella punnuksella. Kysyin vaimolta, miten ne erottaa toisistaan. Sain vastaukseksi jotakin hymyn ja tuhahduksen tapaista. Kirjoitin sitten toisen puntin päähän V:n ja toisen O:n.
Jollakin amerikkalaisella oikeusistuimella on aikamoinen ongelma. Voiko eläin olla todistajana. Liekö jo ratkaistu. Mies oli ammuttu kuoliaaksi ja vaimoa epäillään. Papukaijan on kuultu sanovan, älä ammu. Siinäpä pulma.
Love story 2
Liisa ja Hannu istuvat kahvilassa, joka on entisen Kaisaniemen ja nykyisen Helsingin yliopiston metroaseman yläpuolella olevassa kauppakeskuksessa. Liisa ihmetteli, miksi metroaseman nimi on muuttunut. Hannu kertoi uuden nimen liittyvän johonkin yliopiston juhlavuoteen.
Tiedätkö kuka se Kaisa j:llä oli, kysyi Hannu.
No en, kuului vastaus.
Muistaakseni hän oli joku ruotsalainen, ehkä Katarina, joka piti ravintolaa Kaisaniemen puistossa joskus 1800-luvulla.
Historia ei todellakaan ole minun juttuni, nyreksi Liisa, keskityn tähän päivään, viis menneistä.
Hannun mielestä kaikki tämänhetkinen on seurusta menneestä.
Hannu kertoi luulevansa ravintola olleen puiston kulmauksessa suunnilleen nykyisen Ravintola Kaisaniemen kohdalla. Älä kysy mitä se niemi tarkoittaa, ehkä koko Krunikkaa.
Liisa oli tilannut herkullisen näköisen paakelsin kahvinsa seuraksi. Jos menneeseen mennään, hän sanoi, niin tämä siivu muistuttaa Ellen Svinhuvudin kakkua. Joo, sen presidentin rouva. Tiedätkö mitä erikoista mainittuun kakkuun liittyy.
No en keksi, vastasi Hannu.
Äiti on kertonut, että Erottajalla kauan sitten olleesta kahvila Stellasta sai sitä kakkua, jossa oli ihanaa kahvin makuista kreemiä ja sellaista. Stellan perunaleivos maistui kuulemma taivaalliselta. Ei siinä tietenkään oikeasti perunaa ollut. Tiedätkö miten Stellalle kävi.
No en ole kuullut, kuului vastaus.
Iso paha Stockmann suunnitteli samantapaisen kakun ja alkoi myydä sitä eri nimellä. Tämä tässä ei kuitenkaan ole sitä. Se oli Stellan menoa.
No onpa vähästä kiinni, päivitteli Hannu.
Hannu sai päähäpiston ja hän asetteli Liisan vasemman kämmenen hänen omaa oikeaa vasten muka vertaillakseen niiden kokoa. Kämmenet olivat eri paria, joten Hannu antoi omansa laskeutua kättelemään Liisan oikeaa kämmentä. Kädet jäivät siihen. Tämä oli Hannusta ihana hetki. Kumpikin upposi ajatuksiinsa ja jäi tuijottamaan kaukaisuuteen.
Vihdoin Hannu rikkoi hiljaisuuden vähän tökerösti kysymällä Liisan gradusuunnitelmista.
Liisan ajatuskupla poksahti ja hän sanoi päässeensä tosi jymyaiheen jäljille. Hän aikoi haastatella asuinpakkaansa vaihtaneita ihmisiä ja selvittää, miten eri henkilöt ovat vaikuttaneet heidän päätökseensä. Näitä henkilöitä hän aikoi löytää heidän tekemiensä muuttoilmoitusten avulla. Hän aikoi haastatella myös sellaisia, joiden suunnitelmat olivat jääneet aikomuksen asteelle. Nämä pitäisi löytää jollakin muulla tavoin. Kyseessä olisi tietenkin teemahaastattelu.
Hannu oli käynyt metodologian kurssin ja oli päätynyt suhtautumaan kvalitatiiviseen tutkimukseen hyvin varauksellisesti.
Noista kvalihommista tiedä, nehän ovat tosi fiktiivisiä juttuja. Niistähän voi tehdä aivan mitä johtopäätöksiä huvittaa. Hannua ärsytti erityisestä kvalitutkijoiden tapa antaa myyviä nimiä tunnistamilleen ihmistyypeille. Auton ostajat olivat järkeviä perheen isiä, boheemeja baskeripäitä, vilttihattuisia mersumiehiä ja niin edelleen. Boheemit suosivat tietysti Citroenia. Hannun mielestä kyse oli vain haastateltavien ennakkoluuloista.
Liisa loukkaantui ja tunnelma meni pilalle. Minun ohjaajani mukaan laadullinen tutkimus on tosi vankkaa tiedettä ja minä uskon häntä.
Hannu hätääntyi, Joo, totta, sen perusteellahan voi sitten tehdä kvantitaavista jatkotutkimusta, lepytteli hän.
Joo, sitä minä olen miettinytkin, loivensi Liisa jo rauhottuneena.
He nousivat ja keräsivät tavaransa lähteäkseen. Tarvitsetko lomakkeita, tässä on lähellä verotoimisto, vitsaili Hannu. Nyt eivät ajatukset yletä verotukseen, vastasi Liisa.
He kävelivät läheiseen Kaisaniemen puistoon. Liisalla oli tullut mieleen ajatus käydä lähellä olevalla laitoksellaan, mutta hän ei kehdannut ehdottaa sellaista. Kaisaniemen puiston hiekkakentällä oli ryhmä ihmisiä pelaamassa kyykkää. Oletko pelannut koskaan mölkkyä, kysyi Liisa.
Olenhan minä, mutta tuo ei ole mölkkyä. Se on jotakin, joka alkaa koolla. Aikamoisia seipäitä viskovat.
He ajautuivat Pitkäsillalle ja sitä kautta Hakaniemen puolelle. Sillalla Liisa halusi näyttää jotakin Hannulle. Katso noita lohkeamia. Isä on kertonut, että ne ovat sadan vuoden takaa. Eikö ole aika uskomatonta? Joo, täällä on ammuskeltu tosissaan, kuului vastaus.
He jatkoivat matkaa Linnunlaulun kautta Töölönlahden etelärannalle. Kummallistä että tätä sanotaan Eläintarhaksi, vaikka täällä ei ole elukoista tietoakaan, totesi Hannu. On tänne semmoista kuulemma suunniteltu, tiesi Liisa. Hannu kertoi, että täällä on ajettu joskus Eläintarhan ajoja. Ne lopetettiin, kun joku kuoli.
Hannu unelmoi mielessään, että Liisalla olisi pipon sijaan tyylikäs baskeri päässään ja repun sijasta siro nahkalaukku olallaan. Mikään ei ole täydellistä, hän pohti ja ajatteli, että ehkä voisi joskus ostaa hänelle sellaiset. Voi että hän olisi tyylikäs!
He jatkoivat matkaa ja rohkenivat kävellä tovin käsi kädessä. He saapuivat Hesperian puistoon, jossa Liisa kertoi kuulleensa, että Finlandia-talossa oli ollut joskus 70-luvulla joku ihan mieletön konferenssi, jossa oli ollut mukana kaikki maailman napamiehet ja -naisetkin, jos sellaisia silloin vielä oli. Joo, tuon Scandic Parkin katollakin oli ollut poliiseja pyssyineen, tiesi Hannu. Hotelli oli silloin ollut nimeltään Inter-jotakin.
Kun he lähestyivät Rautatieasemaa, Liisa sanoi toivovansa, että jäljellä oleva pätkä tsaarinaikaisia punatiilirakennuksista säästettäisiin. Isä ja äiti olivat aikoinaan nähneet ison savupatsaan ikkunastaan ja tulleet katsomaan, kun rakennukset paloivat.
Kun he saapuivat Asemanseudun osuuskaupan kohdalle, he olivat vähän hämillään ja miettivät mitä sitten tekisivät. Liisa sanoi menevänsä käymään laitoksellaan. Hannu ei keksinyt muuta kuin lähteä Richardinkadun kirjastoon lueskelemaan jotakin. Hän päätti pysähtyä Espan puiston penkille selvittelemään ajatuksiaan. Hän kävi ostamassa läheisestä piparkakkutalon näköisestä kioskista jäätelön ja palasi penkille. Ajatella että tämä puisto on ollut ihan samannäköinen ennen kuin meistä kummastakaan on ollut tietoakaan. Täällä ihmiset ovat kävelleet täällä iloineen ja suruineen. Nyt he ovat kaikki maan povessa.
Hannu katseli ajelehtivia pilviä ja ihmetteli kuka hän on ja miksi hän on täällä.
Istuttuaan tunnin pari, hän näki tutun hahmon. Ai täälläkö sinä olet, kysyi Liisa, ajattelin tulla hetkeksi tunnelmoimaan tänne runoilijapatsaan luo. Ei yhtään hassumpi idea, vastasi Hannu, nythän tunnelma paranee. Liisan mielestä oli hauskaa, kun Runebergin pään päällä istuu melkein aina lokki. Hannu ehdotti, että he kävisivät moikkaamassa toistakin runoilijaa, joka seisoi massiivisessa kaavussaan Pohjois-Espan puolella.
Miksikähän Runeberg on tuolla keskellä ja Leino täällä syrjässä, ihmetteli Hannu. Veikkaan että Runeberg ehti ensiksi, vastasi Liisa. Hannu ehdotti, että Leino kyräilee puiden alla sen takia ettei tulisi ryöstetyksi. Tulepa niin näytän sinulle. Katsos, Leinolla on oikeassa kädessään kolikko. Voi veljet, niinpä onkin. Miten ihmeessä, päivitteli Liisa. Se on patsaan valajien jekku, tiesi Hannu.
Liisan mielestä Risto Rytin muistomerkki Hesperian puistossa on näitä mielenkiintoisempi. Hannu sanoi jonkun kutsuneen sitä upotetuksi hakaristiksi. Ajattele miltä se kuulostaa, riks, raks, poks niin kuin Risto Ryti, penäsi Liisa.
Sitten kumpikaan keksinyt mitään sanottavaa. Kumpikin lähti tahoilleen. Hannun ajatukset ajelehtivat sinne tänne. Hän tunsi itsensä onnelliseksi, vaikka hänen oli vaikea eritellä tunteitaan. Nyt täytyy vain antaa veden virrata Vantaassa. Sadan vuoden päästä ei meitä kumpaakaan täällä enää ole. Kummallista, että on niin vaikea ymmärtää, mitä aika on.
Hannu ajatteli että nyt Liisa polkee kuntopyörää, vaikka he olivat juuri kävelleet Töölönlahden ympäri, ja sitten hän alkaa etsiä lähteitä graduunsa.
Meni monta päivää. He vaihtelivat lyhyitä tekstiviestejä. He olivat jutelleet kerran puhelimessa, mutta Hannusta Liisan puheet olivat olleet enimmäkeen gradu-sitä ja gradu-tätä. Hannu ei saanut oikein mistään otetta. Hän tunsi itsensä mustasukkaiseksi.
Sitten meni kuukausia. Polku Hannun ja Liisan välillä alkoi nurmettua ja langoille istui variksia. Miten jonkun elämä voi olla niin täynnä yhtä gradua, päivitteli Hannu. Sitten hän tekstasi Liisalle, että otathan varmuuskopion gradustasi. Se ei olisi ensimmäinen gradun tekele, joka häviää bittien hautausmaalle.
Hannu muisteli Leinon kirjoittaneen, että "Yksin oot sä ihminen ..." tai jotakin sinne päin. Miksi tämä on tällaista, vaikka me seurustelemme. Kai minulla on jokin eksistentiaalinen kriisi tällaisessa elämänvaiheessa. Kylläpä hienon pistinkin. Ihmisen syvimmistä ajatuksista ei pääse perille edes pääkopan viipalekuvauksella.
Eräänä lauantaina he tapasivat pikaisesti Akateemisen Starbucksissa. Liisa oli kopioinut gradunsa DVD:lle ja vieläpä tulostanut sen paperille. Hannu sai varmuuskopiot viedäkseen ne kotiinsa. Liisa kertoi, että hänen pitää nyt ruveta risteilemään pitkin Suomea tavatakseen haastateltaviaan. Liisa korosti kuinka tärkeä hänen aiheensa oli jopa Suomen politiikan kannalta. Ajattele nyt, työllistymisen esteet ja kaikki. Joopa joo, taidan menettää tyttöni isänmaalle, päivitteli Hannu mielessään. Et sitten haastattele ketään puolta tuntia enempää. Hän oli seurannut erään opiskelukaverinsa puuhia ja tiesi, miten hirveä työ pitkien haastattelujen litterointi olisi.
Hannu pelkäsi, että Liisan gradu olisi nollatutkimus. Kaikki muuttavat työn perässä, tietäähän tuon. Liisa mutristi suutaan ja sanoi, että tuo on yleinen ennakkoluulo, jonka todenperäisyys on syytä varmistaa. Hannun mielestä Liisa vasta etsi muuttujia laajemmalle tutkimukselle. Totta tuokin, myönsi Liisa ja lupasi ostaa Hannulle jäätelön.
Hannu epäili Liisan jatkavan päiviänsä öihin. Ei gradu ole noin tärkeä. Mitä väliä sillä on minkä arvosanan saa kunhan se menee läpi. Liisa oli sanonut haluavansa tehdä tutkimuksen kunnolla. Kyse on hänen urastaan.
Hannu oli autellut Liisaa stilisoimalla ja keksimällä lisää kysymyksiä teemahaastattelurunkoon. Oli hän löytänyt muutaman tuoreen lähteenkin, mutta pientä se oli. Oman grandunsa alkuun hän ei ollut kunnolla päässyt.
Liisan ohjaajat olivat innoissaan tämän gradusta. Se voisi saada jopa julkisuutta. Liisaa oli jo kyselty tohtorikouluun ja tämä mietti asiaa. Ei se ole kuin neljä vuotta, hän selitti Hannulle. Joo joo, kaikki yöt ja päivät, väitti Hannu, loppukohan sittenkään.
Oletko joskus ajatellut yhteistä tulevaisuuttamme, kysyi Hannu kerran. Oliko tuo kosinta, hänelle vastattiin. Voi sen niinkin ymmärtää, myönsi Hannu. Kuule minä elän päivä kerrallaan ja nyt keskityn graduun ja väitöstutkimukseen, kuului vastaus.
Hannu ajatteli kerran, ettei hän jaksa tällaista. Hän sanoa töksäytti Liisalle, että sinun on nyt valittava tutkimustyön ja minun välillä. Liisa ihmetteli miten heidän suhteensa sitten muuttuisi. Hannu pysyisi hänen sydämensä valittuna ja hän suhtautuisi Hannuun edelleen samalla tavoin.
Hannu ei osannut vastata mitään. Mitä toivoisit häämarssiksemme, hän heitti ja lisäsi, että läppä läppä! No en ainakaan Widorin toccataa, kun on niin tylsä, kuului vastaus. Marssitaan nyt ensin tämän ryteikön läpi. Kaikki aikanaan.
Teen nyt tämän gradun valmiiksi ja sitten väitöskirjan. Hän sanoi olevan äärimmäisen tärkeää saada molemmat tutkimukset pian valmiiksi. Hän puhkesi itkuun ja sanoi jopa valtiovarainministeriön kiinnostuneen tuloksista. Tämä aika on sellainen, että minun on pakko keskittyä näihin. Toki väitöskirjaosuus on laajempi, mutta kai minä jotakin olen oppinut. Haastattelulomake olisi tyyppiä rasti ruutuun ja tulosten käsittely tulee olemaan helpompaa. En minäkään tätä haluaisi. Rakastan sinua ja ymmärrän laiminlyöneeni sinua. Kyllä tämä joskus iloksi muuttuu.
No sitä odotellessa, sanoi Hannu ja marssi päättäväisesti Espalle.
Tiedätkö kuka se Kaisa j:llä oli, kysyi Hannu.
No en, kuului vastaus.
Muistaakseni hän oli joku ruotsalainen, ehkä Katarina, joka piti ravintolaa Kaisaniemen puistossa joskus 1800-luvulla.
Historia ei todellakaan ole minun juttuni, nyreksi Liisa, keskityn tähän päivään, viis menneistä.
Hannun mielestä kaikki tämänhetkinen on seurusta menneestä.
Hannu kertoi luulevansa ravintola olleen puiston kulmauksessa suunnilleen nykyisen Ravintola Kaisaniemen kohdalla. Älä kysy mitä se niemi tarkoittaa, ehkä koko Krunikkaa.
Liisa oli tilannut herkullisen näköisen paakelsin kahvinsa seuraksi. Jos menneeseen mennään, hän sanoi, niin tämä siivu muistuttaa Ellen Svinhuvudin kakkua. Joo, sen presidentin rouva. Tiedätkö mitä erikoista mainittuun kakkuun liittyy.
No en keksi, vastasi Hannu.
Äiti on kertonut, että Erottajalla kauan sitten olleesta kahvila Stellasta sai sitä kakkua, jossa oli ihanaa kahvin makuista kreemiä ja sellaista. Stellan perunaleivos maistui kuulemma taivaalliselta. Ei siinä tietenkään oikeasti perunaa ollut. Tiedätkö miten Stellalle kävi.
No en ole kuullut, kuului vastaus.
Iso paha Stockmann suunnitteli samantapaisen kakun ja alkoi myydä sitä eri nimellä. Tämä tässä ei kuitenkaan ole sitä. Se oli Stellan menoa.
No onpa vähästä kiinni, päivitteli Hannu.
Hannu sai päähäpiston ja hän asetteli Liisan vasemman kämmenen hänen omaa oikeaa vasten muka vertaillakseen niiden kokoa. Kämmenet olivat eri paria, joten Hannu antoi omansa laskeutua kättelemään Liisan oikeaa kämmentä. Kädet jäivät siihen. Tämä oli Hannusta ihana hetki. Kumpikin upposi ajatuksiinsa ja jäi tuijottamaan kaukaisuuteen.
Vihdoin Hannu rikkoi hiljaisuuden vähän tökerösti kysymällä Liisan gradusuunnitelmista.
Liisan ajatuskupla poksahti ja hän sanoi päässeensä tosi jymyaiheen jäljille. Hän aikoi haastatella asuinpakkaansa vaihtaneita ihmisiä ja selvittää, miten eri henkilöt ovat vaikuttaneet heidän päätökseensä. Näitä henkilöitä hän aikoi löytää heidän tekemiensä muuttoilmoitusten avulla. Hän aikoi haastatella myös sellaisia, joiden suunnitelmat olivat jääneet aikomuksen asteelle. Nämä pitäisi löytää jollakin muulla tavoin. Kyseessä olisi tietenkin teemahaastattelu.
Hannu oli käynyt metodologian kurssin ja oli päätynyt suhtautumaan kvalitatiiviseen tutkimukseen hyvin varauksellisesti.
Noista kvalihommista tiedä, nehän ovat tosi fiktiivisiä juttuja. Niistähän voi tehdä aivan mitä johtopäätöksiä huvittaa. Hannua ärsytti erityisestä kvalitutkijoiden tapa antaa myyviä nimiä tunnistamilleen ihmistyypeille. Auton ostajat olivat järkeviä perheen isiä, boheemeja baskeripäitä, vilttihattuisia mersumiehiä ja niin edelleen. Boheemit suosivat tietysti Citroenia. Hannun mielestä kyse oli vain haastateltavien ennakkoluuloista.
Liisa loukkaantui ja tunnelma meni pilalle. Minun ohjaajani mukaan laadullinen tutkimus on tosi vankkaa tiedettä ja minä uskon häntä.
Hannu hätääntyi, Joo, totta, sen perusteellahan voi sitten tehdä kvantitaavista jatkotutkimusta, lepytteli hän.
Joo, sitä minä olen miettinytkin, loivensi Liisa jo rauhottuneena.
He nousivat ja keräsivät tavaransa lähteäkseen. Tarvitsetko lomakkeita, tässä on lähellä verotoimisto, vitsaili Hannu. Nyt eivät ajatukset yletä verotukseen, vastasi Liisa.
He kävelivät läheiseen Kaisaniemen puistoon. Liisalla oli tullut mieleen ajatus käydä lähellä olevalla laitoksellaan, mutta hän ei kehdannut ehdottaa sellaista. Kaisaniemen puiston hiekkakentällä oli ryhmä ihmisiä pelaamassa kyykkää. Oletko pelannut koskaan mölkkyä, kysyi Liisa.
Olenhan minä, mutta tuo ei ole mölkkyä. Se on jotakin, joka alkaa koolla. Aikamoisia seipäitä viskovat.
He ajautuivat Pitkäsillalle ja sitä kautta Hakaniemen puolelle. Sillalla Liisa halusi näyttää jotakin Hannulle. Katso noita lohkeamia. Isä on kertonut, että ne ovat sadan vuoden takaa. Eikö ole aika uskomatonta? Joo, täällä on ammuskeltu tosissaan, kuului vastaus.
He jatkoivat matkaa Linnunlaulun kautta Töölönlahden etelärannalle. Kummallistä että tätä sanotaan Eläintarhaksi, vaikka täällä ei ole elukoista tietoakaan, totesi Hannu. On tänne semmoista kuulemma suunniteltu, tiesi Liisa. Hannu kertoi, että täällä on ajettu joskus Eläintarhan ajoja. Ne lopetettiin, kun joku kuoli.
Hannu unelmoi mielessään, että Liisalla olisi pipon sijaan tyylikäs baskeri päässään ja repun sijasta siro nahkalaukku olallaan. Mikään ei ole täydellistä, hän pohti ja ajatteli, että ehkä voisi joskus ostaa hänelle sellaiset. Voi että hän olisi tyylikäs!
He jatkoivat matkaa ja rohkenivat kävellä tovin käsi kädessä. He saapuivat Hesperian puistoon, jossa Liisa kertoi kuulleensa, että Finlandia-talossa oli ollut joskus 70-luvulla joku ihan mieletön konferenssi, jossa oli ollut mukana kaikki maailman napamiehet ja -naisetkin, jos sellaisia silloin vielä oli. Joo, tuon Scandic Parkin katollakin oli ollut poliiseja pyssyineen, tiesi Hannu. Hotelli oli silloin ollut nimeltään Inter-jotakin.
Kun he lähestyivät Rautatieasemaa, Liisa sanoi toivovansa, että jäljellä oleva pätkä tsaarinaikaisia punatiilirakennuksista säästettäisiin. Isä ja äiti olivat aikoinaan nähneet ison savupatsaan ikkunastaan ja tulleet katsomaan, kun rakennukset paloivat.
Kun he saapuivat Asemanseudun osuuskaupan kohdalle, he olivat vähän hämillään ja miettivät mitä sitten tekisivät. Liisa sanoi menevänsä käymään laitoksellaan. Hannu ei keksinyt muuta kuin lähteä Richardinkadun kirjastoon lueskelemaan jotakin. Hän päätti pysähtyä Espan puiston penkille selvittelemään ajatuksiaan. Hän kävi ostamassa läheisestä piparkakkutalon näköisestä kioskista jäätelön ja palasi penkille. Ajatella että tämä puisto on ollut ihan samannäköinen ennen kuin meistä kummastakaan on ollut tietoakaan. Täällä ihmiset ovat kävelleet täällä iloineen ja suruineen. Nyt he ovat kaikki maan povessa.
Hannu katseli ajelehtivia pilviä ja ihmetteli kuka hän on ja miksi hän on täällä.
Istuttuaan tunnin pari, hän näki tutun hahmon. Ai täälläkö sinä olet, kysyi Liisa, ajattelin tulla hetkeksi tunnelmoimaan tänne runoilijapatsaan luo. Ei yhtään hassumpi idea, vastasi Hannu, nythän tunnelma paranee. Liisan mielestä oli hauskaa, kun Runebergin pään päällä istuu melkein aina lokki. Hannu ehdotti, että he kävisivät moikkaamassa toistakin runoilijaa, joka seisoi massiivisessa kaavussaan Pohjois-Espan puolella.
Miksikähän Runeberg on tuolla keskellä ja Leino täällä syrjässä, ihmetteli Hannu. Veikkaan että Runeberg ehti ensiksi, vastasi Liisa. Hannu ehdotti, että Leino kyräilee puiden alla sen takia ettei tulisi ryöstetyksi. Tulepa niin näytän sinulle. Katsos, Leinolla on oikeassa kädessään kolikko. Voi veljet, niinpä onkin. Miten ihmeessä, päivitteli Liisa. Se on patsaan valajien jekku, tiesi Hannu.
Liisan mielestä Risto Rytin muistomerkki Hesperian puistossa on näitä mielenkiintoisempi. Hannu sanoi jonkun kutsuneen sitä upotetuksi hakaristiksi. Ajattele miltä se kuulostaa, riks, raks, poks niin kuin Risto Ryti, penäsi Liisa.
Sitten kumpikaan keksinyt mitään sanottavaa. Kumpikin lähti tahoilleen. Hannun ajatukset ajelehtivat sinne tänne. Hän tunsi itsensä onnelliseksi, vaikka hänen oli vaikea eritellä tunteitaan. Nyt täytyy vain antaa veden virrata Vantaassa. Sadan vuoden päästä ei meitä kumpaakaan täällä enää ole. Kummallista, että on niin vaikea ymmärtää, mitä aika on.
Hannu ajatteli että nyt Liisa polkee kuntopyörää, vaikka he olivat juuri kävelleet Töölönlahden ympäri, ja sitten hän alkaa etsiä lähteitä graduunsa.
Meni monta päivää. He vaihtelivat lyhyitä tekstiviestejä. He olivat jutelleet kerran puhelimessa, mutta Hannusta Liisan puheet olivat olleet enimmäkeen gradu-sitä ja gradu-tätä. Hannu ei saanut oikein mistään otetta. Hän tunsi itsensä mustasukkaiseksi.
Sitten meni kuukausia. Polku Hannun ja Liisan välillä alkoi nurmettua ja langoille istui variksia. Miten jonkun elämä voi olla niin täynnä yhtä gradua, päivitteli Hannu. Sitten hän tekstasi Liisalle, että otathan varmuuskopion gradustasi. Se ei olisi ensimmäinen gradun tekele, joka häviää bittien hautausmaalle.
Hannu muisteli Leinon kirjoittaneen, että "Yksin oot sä ihminen ..." tai jotakin sinne päin. Miksi tämä on tällaista, vaikka me seurustelemme. Kai minulla on jokin eksistentiaalinen kriisi tällaisessa elämänvaiheessa. Kylläpä hienon pistinkin. Ihmisen syvimmistä ajatuksista ei pääse perille edes pääkopan viipalekuvauksella.
Eräänä lauantaina he tapasivat pikaisesti Akateemisen Starbucksissa. Liisa oli kopioinut gradunsa DVD:lle ja vieläpä tulostanut sen paperille. Hannu sai varmuuskopiot viedäkseen ne kotiinsa. Liisa kertoi, että hänen pitää nyt ruveta risteilemään pitkin Suomea tavatakseen haastateltaviaan. Liisa korosti kuinka tärkeä hänen aiheensa oli jopa Suomen politiikan kannalta. Ajattele nyt, työllistymisen esteet ja kaikki. Joopa joo, taidan menettää tyttöni isänmaalle, päivitteli Hannu mielessään. Et sitten haastattele ketään puolta tuntia enempää. Hän oli seurannut erään opiskelukaverinsa puuhia ja tiesi, miten hirveä työ pitkien haastattelujen litterointi olisi.
Hannu pelkäsi, että Liisan gradu olisi nollatutkimus. Kaikki muuttavat työn perässä, tietäähän tuon. Liisa mutristi suutaan ja sanoi, että tuo on yleinen ennakkoluulo, jonka todenperäisyys on syytä varmistaa. Hannun mielestä Liisa vasta etsi muuttujia laajemmalle tutkimukselle. Totta tuokin, myönsi Liisa ja lupasi ostaa Hannulle jäätelön.
Hannu epäili Liisan jatkavan päiviänsä öihin. Ei gradu ole noin tärkeä. Mitä väliä sillä on minkä arvosanan saa kunhan se menee läpi. Liisa oli sanonut haluavansa tehdä tutkimuksen kunnolla. Kyse on hänen urastaan.
Hannu oli autellut Liisaa stilisoimalla ja keksimällä lisää kysymyksiä teemahaastattelurunkoon. Oli hän löytänyt muutaman tuoreen lähteenkin, mutta pientä se oli. Oman grandunsa alkuun hän ei ollut kunnolla päässyt.
Liisan ohjaajat olivat innoissaan tämän gradusta. Se voisi saada jopa julkisuutta. Liisaa oli jo kyselty tohtorikouluun ja tämä mietti asiaa. Ei se ole kuin neljä vuotta, hän selitti Hannulle. Joo joo, kaikki yöt ja päivät, väitti Hannu, loppukohan sittenkään.
Oletko joskus ajatellut yhteistä tulevaisuuttamme, kysyi Hannu kerran. Oliko tuo kosinta, hänelle vastattiin. Voi sen niinkin ymmärtää, myönsi Hannu. Kuule minä elän päivä kerrallaan ja nyt keskityn graduun ja väitöstutkimukseen, kuului vastaus.
Hannu ajatteli kerran, ettei hän jaksa tällaista. Hän sanoa töksäytti Liisalle, että sinun on nyt valittava tutkimustyön ja minun välillä. Liisa ihmetteli miten heidän suhteensa sitten muuttuisi. Hannu pysyisi hänen sydämensä valittuna ja hän suhtautuisi Hannuun edelleen samalla tavoin.
Hannu ei osannut vastata mitään. Mitä toivoisit häämarssiksemme, hän heitti ja lisäsi, että läppä läppä! No en ainakaan Widorin toccataa, kun on niin tylsä, kuului vastaus. Marssitaan nyt ensin tämän ryteikön läpi. Kaikki aikanaan.
Teen nyt tämän gradun valmiiksi ja sitten väitöskirjan. Hän sanoi olevan äärimmäisen tärkeää saada molemmat tutkimukset pian valmiiksi. Hän puhkesi itkuun ja sanoi jopa valtiovarainministeriön kiinnostuneen tuloksista. Tämä aika on sellainen, että minun on pakko keskittyä näihin. Toki väitöskirjaosuus on laajempi, mutta kai minä jotakin olen oppinut. Haastattelulomake olisi tyyppiä rasti ruutuun ja tulosten käsittely tulee olemaan helpompaa. En minäkään tätä haluaisi. Rakastan sinua ja ymmärrän laiminlyöneeni sinua. Kyllä tämä joskus iloksi muuttuu.
No sitä odotellessa, sanoi Hannu ja marssi päättäväisesti Espalle.
tiistai 23. elokuuta 2016
Tuntumaton nykäisy
Lähdin päivällä autolla sairaalaan. Minulla oli kolme roskapussia mukanani. Aika oli jo kortilla. Päätin jättää pussukat autoon ja laittaa ne roskiin paluumatkalla.
Oikea paikkani olikin päiväsairaala tänään eikä hematologian poliklinikka. Yllättäen päiväsairaalan käytävän oikealta puolelta avautui ovi kolmen hengen petihuoneeseen. Sinne sitten keskimmäiseen punkkaan, joka oli vapaana. Olin kotona pohdiskellut puolivakavissani, tarjotaanko minulle pyjamaa. Yläosan sain.
Auton parkkeerauksen maksaminen ei ollut Easyparkin automaattiäänen mukaan onnistunut. Yritin paikata asiaa. Sain kuitenkin selville, että asia oli kunnossa. Parkkeeraus oli määräaikainen, joten myöhempi yritys jatkaa sitä ei onnistunut.
Operaatio alkoi pian. Minua ei kärrätty mihinkään. Hoitaja irroitti tarrat ja ihoa putsailtiin. Lääkärikin oli paikalla. Sitten viimeksi mainittu alkoi hommiin. Kuulin keskustelussa käytettävän uhkaavia verbejä "vetää" ja "leikata".
Muistin kerrallisen poistotapauksen, jolloin putken kiskaisu sattui hirvittävästi, mutta meni pian ohi. Nyt en edes huomannut, milloin putki kiskaistiin. Piti oikein kysyä, että joko se lähti.
Aikaisemman kerran nykäisy johtui siitä, katetrin seutu oli tulehtunut. Silloin ei puudutettu eikä nytkään. Ymmärrän nyt, että hoitaja oletti silloin hyvällä syyllä, ettei kiskaisu satu.
Ihossa olevan reiän päälle laitettiin puoleksi tunniksi pussukka, jossa oli joko hiekkaa tai hauleja. Minun piti olla aloillani. Sitten seurasi vapaata makoilua. Kirjoittelin mielessäni jatko-osan Love storyyn. Pitää vielä sommitella se blogiini. Lopussa luin Clausewitsia, josta olette varmaan kuulleet kyllästymiseen asti.
Parkkiaikani oli ummessa joten en voinut mennä tapani mukaan kanttiiniin juomaan puolilitraisen jotakin nestettä. Olin ajatellut, että voisin pysähtyä Eltsun Unionilla eli Eläintarhan Nesteellä. Päätin kuitenkin, että kun poikkean apteekkiin, voin käydä läheisessä Alepassa ostamassa juotavaa. Sakkoa ei ollut tullut. Laitoin olkalaukkuni ja keppini takamatkustamoon. Ajattelin huomaavani siten panna pussit roskiin.
Unohdin ottaa kepin mukaani, kun lähdin apteekkiin. Huomasin tarvitsevani sitä. Olin jo eilen ostanut Primaspania, mutta paketti oli mystisesti kadonnut. Ostin uuden.
Roskikset ovat eri paikassa kuin parkkiruutumme. Muistin hoitaa hommani. Paikalla oli roskisauto. Bioroskiksen syvä sisus roikkui korkealla ilmassa. Ehdotin puikoissa olevalle kaverille, että heitän biopussin "koriin". Hän viittasi kuitenkin lavalle.
Niin heitin pussukan kuormaosan korkean reunan yli ja olin hieman kummissani.
Oikea paikkani olikin päiväsairaala tänään eikä hematologian poliklinikka. Yllättäen päiväsairaalan käytävän oikealta puolelta avautui ovi kolmen hengen petihuoneeseen. Sinne sitten keskimmäiseen punkkaan, joka oli vapaana. Olin kotona pohdiskellut puolivakavissani, tarjotaanko minulle pyjamaa. Yläosan sain.
Auton parkkeerauksen maksaminen ei ollut Easyparkin automaattiäänen mukaan onnistunut. Yritin paikata asiaa. Sain kuitenkin selville, että asia oli kunnossa. Parkkeeraus oli määräaikainen, joten myöhempi yritys jatkaa sitä ei onnistunut.
Operaatio alkoi pian. Minua ei kärrätty mihinkään. Hoitaja irroitti tarrat ja ihoa putsailtiin. Lääkärikin oli paikalla. Sitten viimeksi mainittu alkoi hommiin. Kuulin keskustelussa käytettävän uhkaavia verbejä "vetää" ja "leikata".
Muistin kerrallisen poistotapauksen, jolloin putken kiskaisu sattui hirvittävästi, mutta meni pian ohi. Nyt en edes huomannut, milloin putki kiskaistiin. Piti oikein kysyä, että joko se lähti.
Aikaisemman kerran nykäisy johtui siitä, katetrin seutu oli tulehtunut. Silloin ei puudutettu eikä nytkään. Ymmärrän nyt, että hoitaja oletti silloin hyvällä syyllä, ettei kiskaisu satu.
Ihossa olevan reiän päälle laitettiin puoleksi tunniksi pussukka, jossa oli joko hiekkaa tai hauleja. Minun piti olla aloillani. Sitten seurasi vapaata makoilua. Kirjoittelin mielessäni jatko-osan Love storyyn. Pitää vielä sommitella se blogiini. Lopussa luin Clausewitsia, josta olette varmaan kuulleet kyllästymiseen asti.
Parkkiaikani oli ummessa joten en voinut mennä tapani mukaan kanttiiniin juomaan puolilitraisen jotakin nestettä. Olin ajatellut, että voisin pysähtyä Eltsun Unionilla eli Eläintarhan Nesteellä. Päätin kuitenkin, että kun poikkean apteekkiin, voin käydä läheisessä Alepassa ostamassa juotavaa. Sakkoa ei ollut tullut. Laitoin olkalaukkuni ja keppini takamatkustamoon. Ajattelin huomaavani siten panna pussit roskiin.
Unohdin ottaa kepin mukaani, kun lähdin apteekkiin. Huomasin tarvitsevani sitä. Olin jo eilen ostanut Primaspania, mutta paketti oli mystisesti kadonnut. Ostin uuden.
Roskikset ovat eri paikassa kuin parkkiruutumme. Muistin hoitaa hommani. Paikalla oli roskisauto. Bioroskiksen syvä sisus roikkui korkealla ilmassa. Ehdotin puikoissa olevalle kaverille, että heitän biopussin "koriin". Hän viittasi kuitenkin lavalle.
Niin heitin pussukan kuormaosan korkean reunan yli ja olin hieman kummissani.
Tällainenko on nero?
Mukavaa, kun saan aloitella päivää rauhassa. Tänään täytyy kuitenkin vielä käydä sairaalassa, mutta menen vasta puolen päivän jälkeen. Minulta poistetaan katetri.
Huomenna minun ei tarvitse mennä sairaalaan ollenkaan. Seuraava kerta on vasta kahden viikon päästä maanantaina. Kokeilin äsken miten käveleminen. En horjahtanut kertaakaan, mutta matka oli hyvin lyhyt. Täällä kotona sisällä.
Clausewitz oli preussilainen kenraali. Hänen oma sotakokemuksensa rajoittuu vuosiin 1812-1814 Venäjän armeijassa. Hän varmasti seurasi muulloinkin tarkasi Napoleonin toimia. Hän yritti selittää tämän käymiä sotia.
Vaikuttaa siltä, että Napoleon oli Clausewitzille sotapäällikön ihannemalli. Hänestä sotapäällikön oli oltava nero. Ollakseen nero sotapäällikön on oltava ylivertaisen älykäs, henkisesti voimakas, rohkea, päättäväinen, harkitsevainen, tarmokas, horjumaton ja sitkeä. Hänellä on luonteenlujuutta, mielenmalttia, sielunvoimaa ja pysyvä vakaumus. Maineen ja kunnian janon on elähdytettävä hänen toimiaan. Hän ei menetä tasapainoaan kiihkeimmissäkään tilanteissa.
Sota koostuu taisteluista. Ylin sotapäällikkö johtaa sotaa, alemmat taisteluita. Armeijan organisaatio on voimakkaan hierarkinen. Johtaminen on käskyttämistä. Sodassa on kysymys strategiasta ja taistelussa taktiikasta.
Monikohan sotapäällikkö täyttää moiset edellytykset. Ainakin joku ranskalainen kenraali pillahti itkuun toisen maailmansodan aikana, kun tilanne näytti toivottomalta. Varmaankin ylimmät sotapäälliköt usein haluavat antaa itsestään Clausewitsin vaatimusten mukaisen kuvan.
Clausewitsin teosta on käytetty paljon liikkeenjohdon oppaana. Mielestäni aika on ajanut monilta osin kenraalimme teoksen ohi. Hierarkisessa käskytyskulttuurissa on kärjistetysti sanoen vain huipulla olevan aivot käytössä. Ei ole viisasta olla antamatta muiden vaikuttaa omaan mielipiteeseensä ja pitäytyä ensimmäisessä käsityksessään käsillä olevasta ongelmasta.
Varmaankin organisaatiossa tunnetaan turvallisuutta, jos huipulla on henkilö, joka osaa aina sanoa, miten toimitaan. Käskyjä vastaan kuitenkin nuristaan usein. Osa suomalaisista, palvelukseen komennetuista sotamiehistä lähti hyvin vastahakoisesti jatkosotaan. Clausewitz puhuu kitkasta. Asiat eivät tahdo toteutua suoraviivaisesti käskyjen mukaisesti. Sotapäällikän on kuitenkin kyettävä tekemään päätökset, kun on niiden aika.
Sota ei suju koskaan siten kuin on suunniteltu. Sattumat vaikuttavat paljon tapahtumien kulkuun.
Clausewits ajattelee, että nero näkee sekavassa ja ristiriitaisessa tilanteessa valon pilkahduksen, jota kohti hän johtaa joukkojaan. Hän on epäilemättä paremmin informoitu kuin eturivin sotamies Svejk, mutta hänen käytössään olevat tiedot ovat puutteellisia ja epävarmoja.
Joissakin johtajissa on varmaan ollut neron piirteitä. Applen Steve Jobs oli varmaan tällainen, mutta mitä meidän pitäisi ajatella Volkswagenin erotetusta pääjohtajasta, joka muistaakseni sanoi ettei ollut tietoinen yhtiönsä päästömittaushuijauksista? Mitä ajattelette van Goghin mahdollisesta neroudesta?
Mistä löytyisi riittävästi neroja kaikkiin vaativiin tehtäviin? Pitääkö johtavien poliitikkojen olla neroja?
Huomenna minun ei tarvitse mennä sairaalaan ollenkaan. Seuraava kerta on vasta kahden viikon päästä maanantaina. Kokeilin äsken miten käveleminen. En horjahtanut kertaakaan, mutta matka oli hyvin lyhyt. Täällä kotona sisällä.
 |
| Eilen kanttiinissa |
Vaikuttaa siltä, että Napoleon oli Clausewitzille sotapäällikön ihannemalli. Hänestä sotapäällikön oli oltava nero. Ollakseen nero sotapäällikön on oltava ylivertaisen älykäs, henkisesti voimakas, rohkea, päättäväinen, harkitsevainen, tarmokas, horjumaton ja sitkeä. Hänellä on luonteenlujuutta, mielenmalttia, sielunvoimaa ja pysyvä vakaumus. Maineen ja kunnian janon on elähdytettävä hänen toimiaan. Hän ei menetä tasapainoaan kiihkeimmissäkään tilanteissa.
Sota koostuu taisteluista. Ylin sotapäällikkö johtaa sotaa, alemmat taisteluita. Armeijan organisaatio on voimakkaan hierarkinen. Johtaminen on käskyttämistä. Sodassa on kysymys strategiasta ja taistelussa taktiikasta.
Monikohan sotapäällikkö täyttää moiset edellytykset. Ainakin joku ranskalainen kenraali pillahti itkuun toisen maailmansodan aikana, kun tilanne näytti toivottomalta. Varmaankin ylimmät sotapäälliköt usein haluavat antaa itsestään Clausewitsin vaatimusten mukaisen kuvan.
Clausewitsin teosta on käytetty paljon liikkeenjohdon oppaana. Mielestäni aika on ajanut monilta osin kenraalimme teoksen ohi. Hierarkisessa käskytyskulttuurissa on kärjistetysti sanoen vain huipulla olevan aivot käytössä. Ei ole viisasta olla antamatta muiden vaikuttaa omaan mielipiteeseensä ja pitäytyä ensimmäisessä käsityksessään käsillä olevasta ongelmasta.
Varmaankin organisaatiossa tunnetaan turvallisuutta, jos huipulla on henkilö, joka osaa aina sanoa, miten toimitaan. Käskyjä vastaan kuitenkin nuristaan usein. Osa suomalaisista, palvelukseen komennetuista sotamiehistä lähti hyvin vastahakoisesti jatkosotaan. Clausewitz puhuu kitkasta. Asiat eivät tahdo toteutua suoraviivaisesti käskyjen mukaisesti. Sotapäällikän on kuitenkin kyettävä tekemään päätökset, kun on niiden aika.
Sota ei suju koskaan siten kuin on suunniteltu. Sattumat vaikuttavat paljon tapahtumien kulkuun.
Clausewits ajattelee, että nero näkee sekavassa ja ristiriitaisessa tilanteessa valon pilkahduksen, jota kohti hän johtaa joukkojaan. Hän on epäilemättä paremmin informoitu kuin eturivin sotamies Svejk, mutta hänen käytössään olevat tiedot ovat puutteellisia ja epävarmoja.
Joissakin johtajissa on varmaan ollut neron piirteitä. Applen Steve Jobs oli varmaan tällainen, mutta mitä meidän pitäisi ajatella Volkswagenin erotetusta pääjohtajasta, joka muistaakseni sanoi ettei ollut tietoinen yhtiönsä päästömittaushuijauksista? Mitä ajattelette van Goghin mahdollisesta neroudesta?
Mistä löytyisi riittävästi neroja kaikkiin vaativiin tehtäviin? Pitääkö johtavien poliitikkojen olla neroja?
maanantai 22. elokuuta 2016
Mikä helvetti on?
Edellisen postauksen alkuvaroitus sopisi tähänkin.
Päädynkö minä ikuiseen valoon vai sinne saunapuolelle? En osaa ajatella, että helvetti erityisemmin koskettaisi minua. Minua mietityttää vain, että päättyykö kaikki kuolemaan. Järki väittää näin, mutta haluan uskoa toisin.
Tämä on teema, johon moni ei uskalla kajota. Sampo Terho kuitenkin uskaltaa viimeisessä Kotimaassa kolumnissaa Herran pelko. Jos minäkin sitten. Aihe on kauhea. Kuka voisi oikeasti toivoa jonkun joutuvan paikkaan, jollaiseksi helvetti kuvataan?
Raamattu kuitenkin puhuu helvetistä ja kuvaa sitä. Minusta Raamatun tutkimisen ei pidä olla shoppailua, tuon minä ostan, tätä en. En myöskään tohdi ajatella, että Luoja olisi antanut Raamatun syntyä jotenkin virheelliseksi ja harhaanjohtavaksi niin, että meidän tehtäväksi jäisi sen editoiminen mieleiseksemme. Jotain näiden kohtien täytyy merkitä.
Jeesuskin mainitsee helvetin tulen vuorisaarnassaan (Matt. 5:30). Matteuksen evankeliumin 25. luvussa kerrotaan kiertelmättä kuolleiden jaosta vuohiin ja lampaisiin.
Emme voi nähdä näillä savisilmillämme tuonpuoleiseen. Kaikki kuvitelmammekin perustuvat siihen, mitä olemme täällä nähneet. Näkö ja kaikki muutkin aistit katoavat kuoltuamme. Kuoleman jälkeisten kokemustemme täytyy perustua johonkin muuhun.
Raamattu puhuu helvetistä kuvakielen avulla. Muuta tuskin ymmärtäisimmekään. Kuolemassa sielu poistuu ruumiista. Siten vain sielumme voi aistia tuonpuoleista. Emme osaa kuitenkaan kuvitella millaiset aistit sielumme saavat ja millaisi elämyksiä meille on varattuna.
On sanottu, että ajatus helvetistä on keksitty pitämään meidät aisoissa. Kyse olisi siten palkitsemisesta ja rankaisemisesta. Ei hassumpi päättely, mutta missä on lunastus? Eihän minua rangaista teoistani, jos sydämessäni on Pyhä Henki, joka merkitsee sitä, että olen lunastettu.
En voi tietää etukäteen, millainen on sieluni tila kuolemani hetkellä ja mihin vie saamani matkalippu. Tätä en voi tietään naapuristakaan. Voin kuitenkin toivoa ja rukoilla meidän kummankin ja muidenkin puolesta.
Olen kertonut hiljattaisista kokemuksissani, joista syntyneiden muistikuvien mukaan kävin Taivaan portilla. Koin että Jumala tuli minua vastaan ja vapautti minut syntisyyteni tunteesta. Kuvitelmissani tunsin halua astua Taivaan portista sisään. Uskon että olin jo aikaisemmin lunastettu, mutta muistanhan minä vielä tekosiani, vaikka eihän minun pitäisi. Mitään muuta porttia en nähnyt.
Nyt monella tulee mieleen, että kyse on kuumehouruisen hallusinaatioista. Niin voi olla, mutta kai Jumala on sallinut minun sellaisia nähdä. Muisto kokemuksestani on tärkeä ja tuo minulle välillä lohtua.
Helvetti tuntuu olevan kiusallinen asia monelle kirkon työntekijälle. Jossakin dokumentissa eräs henkilö harkitsi paluuta luterilaiseen kirkkoon ja kävi jututtamassa erilaisten hengellisyyksien edustajia. Eräs pappi sanoi hänelle ettei hän itse tarvitse helvettiä mihinkään.
Raamatun mukaan niiden, jotka eivät tunne Jumalaa, kohtalona on ikuinen kadotus ja ero Herrasta (2.Tess 1:6-9). Wikipedian mukaan nykyteologian mukaan helvetti tarkoittaa joko piinahelvettiä, jonne joutuneet joutuvat ikuiseen kärsimykseen, tai tyhjiinraukeamiseen eli tuhoutumiseen. Pitäisi jaksaa tutkia Raamattua, löytyykö kummallekin käsitykselle perusteita.
Tuhoutuminen kuulostaa siltä, että mihin se kaatuu, siihen se maatuu. Se oli sitten siinä, totesi vainaja. Olisiko hyvä teksti hautakiveen?
Tuhkaksi muuttuneen ja maahan kaivetun ei luulisi ajattelevan mitään, saati sitten kaipaavan. Ajatus tuonpuoleisesta pitää vääjäämättä sisällään idean sielusta. Sielu irtoaa ruumiista, mutta ei saa silmiä eikä korvia mukaansa. Sen pitää siten saada jotakin tilalle, jotakin, jota emme voi käsittää. Ilmeisesti sielut jaetaan vuohiin ja lampaisiin. Olisi vaikea kuvitella, että tuhkaksi muuttunut ihminen voisi kärsiä siellä kuumemmalla puolella.
Sille emme voi mitään, että Raamattu puhuu ja varoittaa helvetistä.
Luetutin tekstin vaimollani ja sain luvan julkaista. Mahdanko nyt karkoittaa puolet lukijoistani.
Päädynkö minä ikuiseen valoon vai sinne saunapuolelle? En osaa ajatella, että helvetti erityisemmin koskettaisi minua. Minua mietityttää vain, että päättyykö kaikki kuolemaan. Järki väittää näin, mutta haluan uskoa toisin.
Tämä on teema, johon moni ei uskalla kajota. Sampo Terho kuitenkin uskaltaa viimeisessä Kotimaassa kolumnissaa Herran pelko. Jos minäkin sitten. Aihe on kauhea. Kuka voisi oikeasti toivoa jonkun joutuvan paikkaan, jollaiseksi helvetti kuvataan?
Raamattu kuitenkin puhuu helvetistä ja kuvaa sitä. Minusta Raamatun tutkimisen ei pidä olla shoppailua, tuon minä ostan, tätä en. En myöskään tohdi ajatella, että Luoja olisi antanut Raamatun syntyä jotenkin virheelliseksi ja harhaanjohtavaksi niin, että meidän tehtäväksi jäisi sen editoiminen mieleiseksemme. Jotain näiden kohtien täytyy merkitä.
Jeesuskin mainitsee helvetin tulen vuorisaarnassaan (Matt. 5:30). Matteuksen evankeliumin 25. luvussa kerrotaan kiertelmättä kuolleiden jaosta vuohiin ja lampaisiin.
Emme voi nähdä näillä savisilmillämme tuonpuoleiseen. Kaikki kuvitelmammekin perustuvat siihen, mitä olemme täällä nähneet. Näkö ja kaikki muutkin aistit katoavat kuoltuamme. Kuoleman jälkeisten kokemustemme täytyy perustua johonkin muuhun.
Raamattu puhuu helvetistä kuvakielen avulla. Muuta tuskin ymmärtäisimmekään. Kuolemassa sielu poistuu ruumiista. Siten vain sielumme voi aistia tuonpuoleista. Emme osaa kuitenkaan kuvitella millaiset aistit sielumme saavat ja millaisi elämyksiä meille on varattuna.
On sanottu, että ajatus helvetistä on keksitty pitämään meidät aisoissa. Kyse olisi siten palkitsemisesta ja rankaisemisesta. Ei hassumpi päättely, mutta missä on lunastus? Eihän minua rangaista teoistani, jos sydämessäni on Pyhä Henki, joka merkitsee sitä, että olen lunastettu.
En voi tietää etukäteen, millainen on sieluni tila kuolemani hetkellä ja mihin vie saamani matkalippu. Tätä en voi tietään naapuristakaan. Voin kuitenkin toivoa ja rukoilla meidän kummankin ja muidenkin puolesta.
Olen kertonut hiljattaisista kokemuksissani, joista syntyneiden muistikuvien mukaan kävin Taivaan portilla. Koin että Jumala tuli minua vastaan ja vapautti minut syntisyyteni tunteesta. Kuvitelmissani tunsin halua astua Taivaan portista sisään. Uskon että olin jo aikaisemmin lunastettu, mutta muistanhan minä vielä tekosiani, vaikka eihän minun pitäisi. Mitään muuta porttia en nähnyt.
Nyt monella tulee mieleen, että kyse on kuumehouruisen hallusinaatioista. Niin voi olla, mutta kai Jumala on sallinut minun sellaisia nähdä. Muisto kokemuksestani on tärkeä ja tuo minulle välillä lohtua.
Helvetti tuntuu olevan kiusallinen asia monelle kirkon työntekijälle. Jossakin dokumentissa eräs henkilö harkitsi paluuta luterilaiseen kirkkoon ja kävi jututtamassa erilaisten hengellisyyksien edustajia. Eräs pappi sanoi hänelle ettei hän itse tarvitse helvettiä mihinkään.
Raamatun mukaan niiden, jotka eivät tunne Jumalaa, kohtalona on ikuinen kadotus ja ero Herrasta (2.Tess 1:6-9). Wikipedian mukaan nykyteologian mukaan helvetti tarkoittaa joko piinahelvettiä, jonne joutuneet joutuvat ikuiseen kärsimykseen, tai tyhjiinraukeamiseen eli tuhoutumiseen. Pitäisi jaksaa tutkia Raamattua, löytyykö kummallekin käsitykselle perusteita.
Tuhoutuminen kuulostaa siltä, että mihin se kaatuu, siihen se maatuu. Se oli sitten siinä, totesi vainaja. Olisiko hyvä teksti hautakiveen?
Tuhkaksi muuttuneen ja maahan kaivetun ei luulisi ajattelevan mitään, saati sitten kaipaavan. Ajatus tuonpuoleisesta pitää vääjäämättä sisällään idean sielusta. Sielu irtoaa ruumiista, mutta ei saa silmiä eikä korvia mukaansa. Sen pitää siten saada jotakin tilalle, jotakin, jota emme voi käsittää. Ilmeisesti sielut jaetaan vuohiin ja lampaisiin. Olisi vaikea kuvitella, että tuhkaksi muuttunut ihminen voisi kärsiä siellä kuumemmalla puolella.
Sille emme voi mitään, että Raamattu puhuu ja varoittaa helvetistä.
Luetutin tekstin vaimollani ja sain luvan julkaista. Mahdanko nyt karkoittaa puolet lukijoistani.
Lähteäkö vai eikö lähteä?
Varoitus! Tässä postauksessa on sisältöä, joka voi järkyttää mieltä.
Tuo Sandimmun maistuu kamalalta. Sen ottamisesta ei voi lintsata, koska sen pitoisuutta kehossa seurataan verikokeilla. Maun voisi kuvitella muistuttavan salmiakilla maustettua jäteöljyä.
Joskus joudumme tilanteisiin, joissa pitää tehdä iso päätös lyhyessä ajassa. Eräässä perheessä mietitään nyt lähteäkö kahdeksi vuodeksi Itävaltaan vai ei. Päätös pitää tehdä perjantaihin mennessä. Lähteminen ja jääminen ovat varmaan molemmat hyviä päätöksiä. Asioissa on puolensa.
Voi olla tuskallista pyöritellä päätökseen liittyviä asioita ja niiden seurauksia mielessään. Timo Airaksinen on joskus neuvonut, että päätöksen voi tehdä vasta sitten, kun on pakko. Silloin voi vapauttaa mielensä ja ajatella, että päätämme asian torstai-iltana.
Asia muljahtelee tietenkin mielessä pitkin viikkoa, mutta se ei ehkä tunnu yhtä ahdistavalta. "Päätämme sitten torstaina." Viikon mittaan voi rauhassa selvittää muuttamisen seurauksia ja välttämättömyyksiä unohtamatta jäämisen seurauksia. Aikaa on niin vähän, että ehtiikö kaikkia edes selvittää.
Näin tänään eräässä Areenan dokumentissä jotakin hirvittävää. Mieltäni järkyttää vieläkin. Aiheena oli amerikkalaisten vetäytyminen Vietnamista 70-luvulla. Amerikkalaiset olisivat auttaneet vietnamilaisia ystäviään pakoon, mutta hyvä kun ehtivät korjata omat luunsa. USA:n paikallinen suurlähettilä ei jostakin syystä pitänyt vietnamilaisten evakuointeja tarpeellisena. Hän sanoi, että selviämme kyllä, mitä se sitten tarkoittaakaan.
Näin lyhyen välähdyksen kammottavasta tilanteesta. Jotakin vietnamislaista naista haudattiin elävältä. Se huuto! Miten joku voi vain seisoa vieressä ja kuvata. Toivottavasti hän yritti tehdä jotakin edes lopetettuaan kuvauksen. Luultavasti se ei olisi auttanut. Miten tuollainen voidaan laittaa yleisesti nähtäväksi? Vai pitääkö niin juuri tehdä, että kaikki tietävät, millainen maailma voi olla?
Tuo Sandimmun maistuu kamalalta. Sen ottamisesta ei voi lintsata, koska sen pitoisuutta kehossa seurataan verikokeilla. Maun voisi kuvitella muistuttavan salmiakilla maustettua jäteöljyä.
Joskus joudumme tilanteisiin, joissa pitää tehdä iso päätös lyhyessä ajassa. Eräässä perheessä mietitään nyt lähteäkö kahdeksi vuodeksi Itävaltaan vai ei. Päätös pitää tehdä perjantaihin mennessä. Lähteminen ja jääminen ovat varmaan molemmat hyviä päätöksiä. Asioissa on puolensa.
Voi olla tuskallista pyöritellä päätökseen liittyviä asioita ja niiden seurauksia mielessään. Timo Airaksinen on joskus neuvonut, että päätöksen voi tehdä vasta sitten, kun on pakko. Silloin voi vapauttaa mielensä ja ajatella, että päätämme asian torstai-iltana.
Asia muljahtelee tietenkin mielessä pitkin viikkoa, mutta se ei ehkä tunnu yhtä ahdistavalta. "Päätämme sitten torstaina." Viikon mittaan voi rauhassa selvittää muuttamisen seurauksia ja välttämättömyyksiä unohtamatta jäämisen seurauksia. Aikaa on niin vähän, että ehtiikö kaikkia edes selvittää.
Näin tänään eräässä Areenan dokumentissä jotakin hirvittävää. Mieltäni järkyttää vieläkin. Aiheena oli amerikkalaisten vetäytyminen Vietnamista 70-luvulla. Amerikkalaiset olisivat auttaneet vietnamilaisia ystäviään pakoon, mutta hyvä kun ehtivät korjata omat luunsa. USA:n paikallinen suurlähettilä ei jostakin syystä pitänyt vietnamilaisten evakuointeja tarpeellisena. Hän sanoi, että selviämme kyllä, mitä se sitten tarkoittaakaan.
Näin lyhyen välähdyksen kammottavasta tilanteesta. Jotakin vietnamislaista naista haudattiin elävältä. Se huuto! Miten joku voi vain seisoa vieressä ja kuvata. Toivottavasti hän yritti tehdä jotakin edes lopetettuaan kuvauksen. Luultavasti se ei olisi auttanut. Miten tuollainen voidaan laittaa yleisesti nähtäväksi? Vai pitääkö niin juuri tehdä, että kaikki tietävät, millainen maailma voi olla?
Love story 1
Hannu opiskeli yliopistossa ja niin teki Liisakin, mutta eri laitoksella. Molemmat olivat hieman varttuneita opiskelijoita. He tuntivat toisensa jo opiskelua edeltävältä ajalta. Olivat kulkeneet samoissa piireissä. He istuivat joskus vierekkäin samalla luennolla ja toisinaan he tarjosivat toisilleen lounasseuraa Ylioppilasaukion UniCafessa.
Hannu oli huomannut alkaneensa ajatella usein Liisaa. Ajoittain hän tunsi kaipausta ja odotti malttamattomana seuraavaa tapaamista. Hän ei kuitenkaan osannut määritellä, oliko kyseessä syvä ystävyys, ihastuminen vai rakastuminen. Ehkä hän ei uskaltanut tunnustaa itselleen olevansta rakastunut.
Hannu ja Liisa olivat sopineet olevansa hyviä ystäviä. He puhuivat asioistaan toisilleen poikkeuksellisen avoimesti. Mies ja nainenkin voivat olla ystäviä keskenään, he olivat todenneet kuin yhdestä suusta. Hannu tosin epäröi välillä, voiko näin olla.
Hannu tiesi Liisan ajattelevan erästä toista, joka asui ja kävi töissä Oulussa. Joskus Hannu kiusasi Liisaa matkimalla Oulun murretta. Liisa oli tuhahdellut, ettei Hannu kuitenkaan tavoittanut oikeaa intonaatiota.
Hannu oli käynyt töissä opiskelun ohessa ja siksi opinnot olivat venyneet. Hän oli kuitenkin saanut äskettäin potkut työstään ja hän oli huolissaan elatuksestaan. Liisa oli lohdutellu häntä ja tarjoutunut jopa lainaamaan rahaa. Hannu ei halunnut pilata ystävyyttä eikä ollut suostunut lainaajaksi.
Hannu oli huomannut, että blondivitsit naurattavat vaaleatukkaista Liisaa. Kerran Hannu oli kysynyt, miksi sitä sanotaan, kun blondi laittaa ruskean peruukin päähänsä. Liisa ei tiennyt. Hannu kertoi, että sitä sanotaan tekoälyksi. Liisa piti vitsiä hyvänä ja häntä nauratti.
Kerran Hannu ja Liisa istuivat UniCafessa sen verran kaukana muista, että uskalsivat puhua luottamuksellisesti. Hannu kertoi tunteistaan Liisaa kohtaan. Hän oli lisännyt ettei hän osaa analysoida, mistä on kysymys. Hän tunsi itsensä epävarmaksi. Liisa sanoi, että tunne johtuu varmaan Hannun tilanteesta. Kun on työtön ja opiskelut venyvät, tarvitsee jonkin unelman, että jaksaa päivästä toiseen.
Liisa sanoi, että pystyy elämään asiain tällaisen tilan kanssa. Hän kertoi itse pitävänsä tiiviisti yhteyttä Oulun suuntaan. Hannu oli hämillään, koska Liisa ei yleensä viittaillut heidän molempien tuntemaan oululaiseen.
Hannu kamppaili monesti ajatuksiensa parissa. Vaikka hän kuinka ponnisteli, kuvajainen Liisasta palasi aina hänen mieleensä ja hänellä tuli ikävä. Hän oli huomannut, että mielikuva Liisasta on jollakin tavoin parempi versio todellisuudesta. Hän huomasi joskus muokkaavansa tuota mielikuvaa mielessään. Liisa näytti mielikuvituksen photoshoppaaman nuoremmalta kuin mitä hän oikeasti oli. Joskus Hannu huomasi miettivänsä, miltä Liisa näyttäisi vanhetessaan. Liisan otsassa oli näppylä, mitä ei näkynyt mielikuvassa. Hannu yritti ajatella, että se on viehättävä, mutta se ei oikein onnistunut. Joskus hän kuvitteli nähneensä orastavia ryppyjä Liisan silmäkulmissa. Hän toivoi ettei Liisalle tulisi koskaan ryppyjä ylähuulen yläpuolella.
Liisa oli Hannusta kaunis jollakin tavanomaisella tavalla. Samannäköisiä blondeja näki aika usein. Liisan vaalea tukka lainehti hieman ja laskeutui viehättävästi olkapäille. Hänellä oli suuret siniset silmät, jotka näyttivät joskus kosteilta. Hänen piirteensä olivat säännölliset. Hänen luontaisen punertavat huulensa näyttivät hyvältä hänen vaalean ihonsa keskellä. Suun muoto oli täyteläinen.
Liisa oli aavistuksen pyöreä. Hannu huomasi ärsyyntyvänsä, kun Liisa tilasi jonkin makean leivonnaisen kahvinsa seuraksi.
Hannu oli huomannut, että hänen voimakas tunteensa kohdistuu hänen mielikuvaansa Liisasta. Hän kaipasi Liisaa, mutta kun hän tapasi tämän, hän oli pettynyt. Hannu oli todellinen humanisti ja hän saattoi järkyttyä, jos Liisaa tuli maininneeksi joitakin poliittisia kantojaan.
Liisa oli Hannun mielestä jotenkin liian itsestäänselvä. Hänestä puuttui jännittävää salaperäisyyttä. Joskus Liisa yllätti joillakin sanoillaan, mutta useinmiten hän vastaili niin kuin pitää vastata. Hänen ajatuksensa olivat kovin ennustettavia. Ehkä hän oli sittenkin liian tavallisen näköinen. Kiusaaja kuiskutteli joskus Hannulle, että tusinassa blondeja on kolmetoista tuon näköistä.
Hannu lähetti silloin tällöin Facebook-viestejä Liisalle, mutta tämä ei aina vastannut. Jos hän vastasi, viesti saattoi olla niin lakonen, että Hannu tulkitsi Liisan haluavan lopettaa viestittelyn heti alkuunsa.
Hannu oli huomannut Liisan alkaneen huolehtia hänestä aikaisempaa enemmän. Kerran Liisa soitti ja sanoi haluavansa tulla auttamaan Hannua työhakemuksien teossa. Yhden lauantaipaivän he miettivät sujuvia lauseita hakemusteksteihin ja CV:n rivijärjestystä.
He istuivat taas UniCafeessa. Yhtäkkiä Hannu huomasi Liisan vasemmassa käden nimettömässä kihlasormuksen. Hän onnitteli hieman takellellen. Oulu omansa ottaa, Liisa sanoi ja tirskahti vähän.
Hannu yritti olla onnellinen Liisan puolesta, mutta eihän se ollut aitoa. He tapailivat yhä satunnaisesti. Molemmat ajattelivat, että kyllä he voivat olla ystäviä edelleen. Liisa kannusti Hannua työn hakemisessa. Joskus hän soitti Hannulle ja kertoi nähneesä Hannulle sopivan työpaikkailmoituksen.
Kuukaudet vierivät. Hannu yritti totutella ajatukseen Liisan vihkiytymisestä jonkun muun kanssa. Hän oli jopa rohkaissut itseään antamaan Liisalle kirjoittamiaan runoja häälahjaksi, kun se päivä koittaa. Hannu oli hakenut ja saanut opintolainaa, mikä oli helpottanut hänen tilannettaan. Hänen ei ollut tarvinnut etsiä edullisempaa vuokra-asuntoa eikä muuttaa kimppakämppään.
Seuraavan vuoden tammikuussa Liisa soitti ja kertoi, että Oulun projekti oli mennyt pieleen. Kihlaus oli purkautunut. Hän oli myös ehdottanut, että he menisivät yhdessä kahville. Miten hän voi lähestyä minua näin pian, ihmetteli Hannu mielessään.
Hannu oli ensin ilahtunut uutisesta, mutta sitten hän oli ahdistunut. Onko ystävyys ja rakkaus sama asia? Hän muisti Alberonin kirjoittaneen, että rakkaus on eräs ystävyyden muoto.
Hannu ajatteli, hänen kai pitää vain heittäytyä tilanteeseen. Hän yritti kuunnella sydämensä ääntä, mutta ei saanut siitä selvää. Oikeasti hän tunsi sydämessän voimakasta kaipuuta, mutta yritti tukahduttaa sen järjen avulla.
Hannua alkoi jännittää hirvittävästi. Hän laski tunteja.
Mitä tästä oikein seuraa?
Kertomus jatkuu
Hannu oli huomannut alkaneensa ajatella usein Liisaa. Ajoittain hän tunsi kaipausta ja odotti malttamattomana seuraavaa tapaamista. Hän ei kuitenkaan osannut määritellä, oliko kyseessä syvä ystävyys, ihastuminen vai rakastuminen. Ehkä hän ei uskaltanut tunnustaa itselleen olevansta rakastunut.
Hannu ja Liisa olivat sopineet olevansa hyviä ystäviä. He puhuivat asioistaan toisilleen poikkeuksellisen avoimesti. Mies ja nainenkin voivat olla ystäviä keskenään, he olivat todenneet kuin yhdestä suusta. Hannu tosin epäröi välillä, voiko näin olla.
Hannu tiesi Liisan ajattelevan erästä toista, joka asui ja kävi töissä Oulussa. Joskus Hannu kiusasi Liisaa matkimalla Oulun murretta. Liisa oli tuhahdellut, ettei Hannu kuitenkaan tavoittanut oikeaa intonaatiota.
Hannu oli käynyt töissä opiskelun ohessa ja siksi opinnot olivat venyneet. Hän oli kuitenkin saanut äskettäin potkut työstään ja hän oli huolissaan elatuksestaan. Liisa oli lohdutellu häntä ja tarjoutunut jopa lainaamaan rahaa. Hannu ei halunnut pilata ystävyyttä eikä ollut suostunut lainaajaksi.
Hannu oli huomannut, että blondivitsit naurattavat vaaleatukkaista Liisaa. Kerran Hannu oli kysynyt, miksi sitä sanotaan, kun blondi laittaa ruskean peruukin päähänsä. Liisa ei tiennyt. Hannu kertoi, että sitä sanotaan tekoälyksi. Liisa piti vitsiä hyvänä ja häntä nauratti.
Kerran Hannu ja Liisa istuivat UniCafessa sen verran kaukana muista, että uskalsivat puhua luottamuksellisesti. Hannu kertoi tunteistaan Liisaa kohtaan. Hän oli lisännyt ettei hän osaa analysoida, mistä on kysymys. Hän tunsi itsensä epävarmaksi. Liisa sanoi, että tunne johtuu varmaan Hannun tilanteesta. Kun on työtön ja opiskelut venyvät, tarvitsee jonkin unelman, että jaksaa päivästä toiseen.
Liisa sanoi, että pystyy elämään asiain tällaisen tilan kanssa. Hän kertoi itse pitävänsä tiiviisti yhteyttä Oulun suuntaan. Hannu oli hämillään, koska Liisa ei yleensä viittaillut heidän molempien tuntemaan oululaiseen.
Hannu kamppaili monesti ajatuksiensa parissa. Vaikka hän kuinka ponnisteli, kuvajainen Liisasta palasi aina hänen mieleensä ja hänellä tuli ikävä. Hän oli huomannut, että mielikuva Liisasta on jollakin tavoin parempi versio todellisuudesta. Hän huomasi joskus muokkaavansa tuota mielikuvaa mielessään. Liisa näytti mielikuvituksen photoshoppaaman nuoremmalta kuin mitä hän oikeasti oli. Joskus Hannu huomasi miettivänsä, miltä Liisa näyttäisi vanhetessaan. Liisan otsassa oli näppylä, mitä ei näkynyt mielikuvassa. Hannu yritti ajatella, että se on viehättävä, mutta se ei oikein onnistunut. Joskus hän kuvitteli nähneensä orastavia ryppyjä Liisan silmäkulmissa. Hän toivoi ettei Liisalle tulisi koskaan ryppyjä ylähuulen yläpuolella.
Liisa oli Hannusta kaunis jollakin tavanomaisella tavalla. Samannäköisiä blondeja näki aika usein. Liisan vaalea tukka lainehti hieman ja laskeutui viehättävästi olkapäille. Hänellä oli suuret siniset silmät, jotka näyttivät joskus kosteilta. Hänen piirteensä olivat säännölliset. Hänen luontaisen punertavat huulensa näyttivät hyvältä hänen vaalean ihonsa keskellä. Suun muoto oli täyteläinen.
Liisa oli aavistuksen pyöreä. Hannu huomasi ärsyyntyvänsä, kun Liisa tilasi jonkin makean leivonnaisen kahvinsa seuraksi.
Hannu oli huomannut, että hänen voimakas tunteensa kohdistuu hänen mielikuvaansa Liisasta. Hän kaipasi Liisaa, mutta kun hän tapasi tämän, hän oli pettynyt. Hannu oli todellinen humanisti ja hän saattoi järkyttyä, jos Liisaa tuli maininneeksi joitakin poliittisia kantojaan.
Liisa oli Hannun mielestä jotenkin liian itsestäänselvä. Hänestä puuttui jännittävää salaperäisyyttä. Joskus Liisa yllätti joillakin sanoillaan, mutta useinmiten hän vastaili niin kuin pitää vastata. Hänen ajatuksensa olivat kovin ennustettavia. Ehkä hän oli sittenkin liian tavallisen näköinen. Kiusaaja kuiskutteli joskus Hannulle, että tusinassa blondeja on kolmetoista tuon näköistä.
Hannu lähetti silloin tällöin Facebook-viestejä Liisalle, mutta tämä ei aina vastannut. Jos hän vastasi, viesti saattoi olla niin lakonen, että Hannu tulkitsi Liisan haluavan lopettaa viestittelyn heti alkuunsa.
Hannu oli huomannut Liisan alkaneen huolehtia hänestä aikaisempaa enemmän. Kerran Liisa soitti ja sanoi haluavansa tulla auttamaan Hannua työhakemuksien teossa. Yhden lauantaipaivän he miettivät sujuvia lauseita hakemusteksteihin ja CV:n rivijärjestystä.
He istuivat taas UniCafeessa. Yhtäkkiä Hannu huomasi Liisan vasemmassa käden nimettömässä kihlasormuksen. Hän onnitteli hieman takellellen. Oulu omansa ottaa, Liisa sanoi ja tirskahti vähän.
Hannu yritti olla onnellinen Liisan puolesta, mutta eihän se ollut aitoa. He tapailivat yhä satunnaisesti. Molemmat ajattelivat, että kyllä he voivat olla ystäviä edelleen. Liisa kannusti Hannua työn hakemisessa. Joskus hän soitti Hannulle ja kertoi nähneesä Hannulle sopivan työpaikkailmoituksen.
Kuukaudet vierivät. Hannu yritti totutella ajatukseen Liisan vihkiytymisestä jonkun muun kanssa. Hän oli jopa rohkaissut itseään antamaan Liisalle kirjoittamiaan runoja häälahjaksi, kun se päivä koittaa. Hannu oli hakenut ja saanut opintolainaa, mikä oli helpottanut hänen tilannettaan. Hänen ei ollut tarvinnut etsiä edullisempaa vuokra-asuntoa eikä muuttaa kimppakämppään.
Seuraavan vuoden tammikuussa Liisa soitti ja kertoi, että Oulun projekti oli mennyt pieleen. Kihlaus oli purkautunut. Hän oli myös ehdottanut, että he menisivät yhdessä kahville. Miten hän voi lähestyä minua näin pian, ihmetteli Hannu mielessään.
Hannu oli ensin ilahtunut uutisesta, mutta sitten hän oli ahdistunut. Onko ystävyys ja rakkaus sama asia? Hän muisti Alberonin kirjoittaneen, että rakkaus on eräs ystävyyden muoto.
Hannu ajatteli, hänen kai pitää vain heittäytyä tilanteeseen. Hän yritti kuunnella sydämensä ääntä, mutta ei saanut siitä selvää. Oikeasti hän tunsi sydämessän voimakasta kaipuuta, mutta yritti tukahduttaa sen järjen avulla.
Hannua alkoi jännittää hirvittävästi. Hän laski tunteja.
Mitä tästä oikein seuraa?
Kertomus jatkuu
Hyvin menee
Kävelen edelleen kävelykepin kanssa ulkona, mutta hematologian poliklinikalla kävi hyvin. Olin kahdeksan jälkeen Meikussa, hieman myöhässä. Sain labrassa jonotusnumeron, joka osoitti minun olevan kahdeskymmenes. Minun oli määrä mennä lääkärijonoon yhdeksältä. Ei näyttänyt hyvältä. Menin odotustilan ulkopuolelle ja soitin päiväsairaalaan, jossa minun piti saada Symeveneä. Siellä pähkäiltiin asiaa hetken verran ja sitten minua kehotettiin tulemaan sinne. Sinne oli tulossa liikkuva labra ottamaan näytettä jostakin potilaasta. Minut voitaisiin hoitaa samalla.
Menin paikalle ja pääsin punkkaan. Minut liitettiin morsiaimeen, jota ei viedä koskaan vihille. Lähdin sitten liikkeelle kumppaneineni, kävin ilmoittautumassa lääkärijonoon ja menin hemapolille odottamaan vuoroani.
Pääsin aikanaan sisään. Nyt sain hyvia uutisia. Symevenetiputus lopetettaisiin tähän kertaan. Sairaalaralli loppuu. Katetri poistetaan. Seuraava kontrolli on vasta kahden viikon päästä ja sitä seuraava on kolmikuukautistarkastus, mikä aika lasketaan kantasolusiirteen saamisesta.
Keskustelimme myös horjumisestani. Lääkäri ei tuntunut olevan siitä huolestunut. Kun kysyin mahdollista syytä, hän mainitsi, että kaulasuonessani on ehkä ollut tukos. Kuvissa sitä ei kuitenkaan näkynyt. Kuulin eilen ystävältämme, joka on röntgen-sairaanhoitaja, että tukos voi vaikuttaa myös jälkeenpäin. Lopputulema oli, että monet asiat ehkä vaikuttavat yhtä aikaa.
Aurinko paistaa pilven raosta.
Totesin lääkärille, että yksittäisiin käynteihin ei varmaan saa taksilappua. Hän sanoi ettei tällä osastolla kirjoiteta sellaisia. Täällä käydään julkisilla. Näytin hänelle lappuani, joka oli kirjoitettu tähän päivään asti. Hän näytti vähän vaivautuneelta.
Lääkäri antoi aikanaan mennä TaiKin avoimen valokuvauskurssille, jolle arvelin tulevan 12 opiskelijaa. Nettierittelyn mukaan tulee viisitoista, mutta tuskin muuttaa asiaa. Työväenopistojen kursseilla hän arveli olevan enemmän väkeä. Minun mielestäni yhdessä bussissa voi olla enemmän porukkaa kuin mainituilla kursseilla.
Lapun kirjoitti aikoinaan sairaanhoitaja ja lapussa on hematologian poliklinikan leima. Siellä juuri olin. Tällaiset asiat koen kiusallisiksi.
Tapasin hoitajan käytävässä. Hän lupasi tehdä tarvittavat varaukset. Palasin päiväsairaalaan. Kun sitten huuhtelu oli hoidettu, minut vapautettiin.
Kävin saamassa hoitajalta aikataulutietoja. Katetrini poistetaan huomenna klo 12.30. Samalla reissulla otetaan verikoe.
Minun piti käydä otattamassa pari verikoetta lisää. Kävin labrassa toteamassa, että jonoa on vielä.
Menin kanttiiniin, join mustikka-Novellen ja juhlistin päivää kahvilla kermaisen munkin kera.
Kolmijaloittelin Töölöntullin pistosasemalle Topeliuksen kadulle. Sielläkin oli jonoa, mutta ovet vetivät.
Lähdin takaisin Haartmaninkadulle ottaakseni taksin. Matkalla juolahti mieleeni, että voisinhan mennä raitsikalla keskustaan ja sieltä metrolla kotiin. En ollut kuitankaan varma, voiko sporasta enää ostaa lippua. Asiasta on ollut jotakin julkisuudessa. Oli alkanut sataa.
Jatkoin matkaa Lääketieteellisen kirjaston vieressä olevalle taksiasemalle. Kysyin etummaiselta kuskilta. pääsisinkö sateensuojaan ja veisikö hän minut Herttoniemeen. Sehän sopi. Juttelimme niitä näitä. Kuski kertoi, että hän oli ollut aiemmin kolme vuotta yrittäjänä. Oli kestänyt kaksi vuotta, että hän pääsi omilleen. Ymmärsin hänen tarkoittavan yrittäjyyden jälkeistä aikaa, mutta voin olla väärässä.
Kävin Hertsikassa apteekissa ostamassa Primaspania. Se oli kumma kyllä halvempaa ilman reseptiä kuin reseptillä. Reseptiostokseen lisätään jokin käsittelymaksu.
Kadulla kävi niin kuin joskus käy. Kauempana käveli henkilö, joka näytti tutulta. Katsoin häntä tutkivasti ja hän käänsi kasvonsa ylävinosuuntaan. Jaaha, hän onkin K.H. - TV:stä tuttu.
Iltasanomat kertoo artikkelissaan, että autokauppiaan hinnoittelevat vaihtoautot Autovistan Vis Online -ohjelman avulla. Käytäntö johtaa siihen, että vaihtoautoista maksetaan niiden markkina-arvoa vähemmän. Tämä haiskahtaa kartellilta, koska asiakkaan ostaman uuden auton hinnasta vähennetään vaihtoauton hinta.
Tapasin erään potilaskaveri. Hän oli käynyt lääkärillä. Tämä on saattanut tapahtua aikaisemmin. Lääkäri oli ollut kovin negatiivinen. Lopussa hoitaja oli sanonut, ettei arkkua tarvitse vielä hankkia. Kaverini oli tuntenut itsensa muserretuksi. Ei noin! Pitääkö alkaa pelätä noita lääkärikäyntejä.
Menin paikalle ja pääsin punkkaan. Minut liitettiin morsiaimeen, jota ei viedä koskaan vihille. Lähdin sitten liikkeelle kumppaneineni, kävin ilmoittautumassa lääkärijonoon ja menin hemapolille odottamaan vuoroani.
Pääsin aikanaan sisään. Nyt sain hyvia uutisia. Symevenetiputus lopetettaisiin tähän kertaan. Sairaalaralli loppuu. Katetri poistetaan. Seuraava kontrolli on vasta kahden viikon päästä ja sitä seuraava on kolmikuukautistarkastus, mikä aika lasketaan kantasolusiirteen saamisesta.
Keskustelimme myös horjumisestani. Lääkäri ei tuntunut olevan siitä huolestunut. Kun kysyin mahdollista syytä, hän mainitsi, että kaulasuonessani on ehkä ollut tukos. Kuvissa sitä ei kuitenkaan näkynyt. Kuulin eilen ystävältämme, joka on röntgen-sairaanhoitaja, että tukos voi vaikuttaa myös jälkeenpäin. Lopputulema oli, että monet asiat ehkä vaikuttavat yhtä aikaa.
Aurinko paistaa pilven raosta.
Totesin lääkärille, että yksittäisiin käynteihin ei varmaan saa taksilappua. Hän sanoi ettei tällä osastolla kirjoiteta sellaisia. Täällä käydään julkisilla. Näytin hänelle lappuani, joka oli kirjoitettu tähän päivään asti. Hän näytti vähän vaivautuneelta.
Lääkäri antoi aikanaan mennä TaiKin avoimen valokuvauskurssille, jolle arvelin tulevan 12 opiskelijaa. Nettierittelyn mukaan tulee viisitoista, mutta tuskin muuttaa asiaa. Työväenopistojen kursseilla hän arveli olevan enemmän väkeä. Minun mielestäni yhdessä bussissa voi olla enemmän porukkaa kuin mainituilla kursseilla.
Lapun kirjoitti aikoinaan sairaanhoitaja ja lapussa on hematologian poliklinikan leima. Siellä juuri olin. Tällaiset asiat koen kiusallisiksi.
Tapasin hoitajan käytävässä. Hän lupasi tehdä tarvittavat varaukset. Palasin päiväsairaalaan. Kun sitten huuhtelu oli hoidettu, minut vapautettiin.
Kävin saamassa hoitajalta aikataulutietoja. Katetrini poistetaan huomenna klo 12.30. Samalla reissulla otetaan verikoe.
Minun piti käydä otattamassa pari verikoetta lisää. Kävin labrassa toteamassa, että jonoa on vielä.
Menin kanttiiniin, join mustikka-Novellen ja juhlistin päivää kahvilla kermaisen munkin kera.
Kolmijaloittelin Töölöntullin pistosasemalle Topeliuksen kadulle. Sielläkin oli jonoa, mutta ovet vetivät.
Lähdin takaisin Haartmaninkadulle ottaakseni taksin. Matkalla juolahti mieleeni, että voisinhan mennä raitsikalla keskustaan ja sieltä metrolla kotiin. En ollut kuitankaan varma, voiko sporasta enää ostaa lippua. Asiasta on ollut jotakin julkisuudessa. Oli alkanut sataa.
Jatkoin matkaa Lääketieteellisen kirjaston vieressä olevalle taksiasemalle. Kysyin etummaiselta kuskilta. pääsisinkö sateensuojaan ja veisikö hän minut Herttoniemeen. Sehän sopi. Juttelimme niitä näitä. Kuski kertoi, että hän oli ollut aiemmin kolme vuotta yrittäjänä. Oli kestänyt kaksi vuotta, että hän pääsi omilleen. Ymmärsin hänen tarkoittavan yrittäjyyden jälkeistä aikaa, mutta voin olla väärässä.
Kävin Hertsikassa apteekissa ostamassa Primaspania. Se oli kumma kyllä halvempaa ilman reseptiä kuin reseptillä. Reseptiostokseen lisätään jokin käsittelymaksu.
Kadulla kävi niin kuin joskus käy. Kauempana käveli henkilö, joka näytti tutulta. Katsoin häntä tutkivasti ja hän käänsi kasvonsa ylävinosuuntaan. Jaaha, hän onkin K.H. - TV:stä tuttu.
Iltasanomat kertoo artikkelissaan, että autokauppiaan hinnoittelevat vaihtoautot Autovistan Vis Online -ohjelman avulla. Käytäntö johtaa siihen, että vaihtoautoista maksetaan niiden markkina-arvoa vähemmän. Tämä haiskahtaa kartellilta, koska asiakkaan ostaman uuden auton hinnasta vähennetään vaihtoauton hinta.
Tapasin erään potilaskaveri. Hän oli käynyt lääkärillä. Tämä on saattanut tapahtua aikaisemmin. Lääkäri oli ollut kovin negatiivinen. Lopussa hoitaja oli sanonut, ettei arkkua tarvitse vielä hankkia. Kaverini oli tuntenut itsensa muserretuksi. Ei noin! Pitääkö alkaa pelätä noita lääkärikäyntejä.
sunnuntai 21. elokuuta 2016
Tiedon luotettavuus
Päämaja sai jatkosodan aikana tiedustelutietoja, jotka kertoivat Neuvostoliiton kokoavan suurta määrää joukkoja ja kalustoa omalle puolelleen rintamalla. Myöhemmin seurasi suurhyökkays. Mannerheim ei uskonut saamiaan tietoja. Näin Suomi ei valmistautunut hyökkäyksen torjuntaan niin hyvin kuin olisi voinut. Miten tämä on mahdollista?
Samoin tiedustelutiedot kertoivat Neuvostoliiton sodanjohdolle, että Saksa valmisteli hyökkäystä. Stalin ei uskonut tätä, koska Hitler oli luvannut, ettei tällaista tapahdu. Miten Stalin - hirveä mies, mutta varmasti älykäs - saattoi olla näin naiivi?
Clausewitzin mukaan sotapäällikkö saa eri suunnista epävarmoja tietoja ja hänen on muodostettava näistä kokonaiskuva oman älynsä avulla. Hän ei saa antaa muiden mielipiteiden johdatella itseään. Hyvin erikoinen on Clausewitzin neuvo, että sotapäällikön on pitäydyttävä ensimmäisessä mielipiteessään asiasta.
Ohje on minusta vastoin tervettä järkeä. Lisääntyneen tiedon, vaikkakin epävarman, pitäisi antaa johdatella parempaan analyysiin ja uusiin johtopäätöksiin. Ei tällainen ole takin kääntämistä. Jumittuminen vanhaan kantaan on yksinkertaisesti typerää.
Mekin joudumme tekemään päätöksia epävarmojen tietojen perusteella. Usein yritämme hankkia lisätietoja luotettavista lähteistä. Valitettavasti meillä on taipumus löytää sellaisia tietoja, jotka tukevat aikaisempaa näkemystämme. Myös ennakkoluulot johdattelevat meitä.
Ehkä Mannerheim ja Stalin olivat omaksuneet Clausewitsin opit liian kritiikittömästi. Voi myöskin olla, että heidän epäilyillensä oli perusteita.
Tietoteorin mukaan "tieto on perusteltu tosi uskomus". Ajatus on alun perin Platonin. Kaikki ovat lopulta uskon asioita. Vaikka meillä olisi faktoja - jos sellaisia nyt on olemassa, ne eivät ole meille totuuksia, ellemme usko niihin.
Tämä ei ole se aihe, mistä aiemmin aioin kirjoittaa.
Nyt ei kulje
Minulla on mielessäni teema, josta haluaisin kirjoittaa, mutta nyt ei kulje. Väsyttää ja vatsakin oireilee.
Vaimoni huomautti, että olen ollut sairaalassa tänään ja sitten meillä oli vieraita, sukuhaaramme suloinen kuopus vanhempineen. Nytkin eräs ystävämme juttelee vaimoni kanssa olohuoneessa.
Eilenkin minulla oli pitkä päivä sairaalassa. Aamulla pitäisi taas olla siellä kahdeksan tienoissa.
Hiljaa mäessä.
Vaimoni huomautti, että olen ollut sairaalassa tänään ja sitten meillä oli vieraita, sukuhaaramme suloinen kuopus vanhempineen. Nytkin eräs ystävämme juttelee vaimoni kanssa olohuoneessa.
Eilenkin minulla oli pitkä päivä sairaalassa. Aamulla pitäisi taas olla siellä kahdeksan tienoissa.
Hiljaa mäessä.
Avainkokemus
Tämä teksti vaikuttaa varmaan tutulta. Taivuttelin ja koristelin äskettäisiä kokemuksiamme novelliksi.
Automme avain reistaili taas. Se on ainokaisemme, sillä edellinen omistaja oli hukannut toisen. Avaimestamme olivat etäominaisuudet hävinneet. Sillä ei voinut avata eikä sulkea kerralla auton lukkoja. Ovien lukitseminen oli hankalaa, koska avaimella sai vain kuskin oven lukkoon. Muut lukot piti ensin painaa kiinni niiden jäykistä nupeista. Sitäpaitsi toinen takaovi ei mennyt ollenkaan lukkoon. Sen nuppi oli pudonnut oven sisään. Onneksi nuppia ei näkynyt joten oven aukioloa ei voinut päätellä.
Vanha avaimemme syö pattereita tolkuttoman nopeasti. Olin käynyt äskettäin Itiksen Gigantissa vaihdattamassa avaimen sähkövarastot. Kyseisestä liikkeestä ne sai paljon edullisemmin kuin Vehosta. Avain muuttui taas käteväksi.
Juttelimme asiasta kotona. Olin tilannut Vehosta uuden avaimen jo kevättalvella. Kallis oli ja piti maksaakin heti. Päätimme noutaa avaimen nyt eikä sitten joskus.
Astuin Vehon autosaliin. Vaimo oli jäänyt autoon odottamaan. Uutuuttaan kiiltävät ajoneuvot odottivat ostajia. Tunnelma oli juhlallinen. Tuntui että pitäisi puhuakin kuiskaten. Nuoret myyntileijonat notkuivat autojen väleissä kravatteineen ja valkoisine paitoineen.
Sain varaosatiskiltä uuden avaimemme. Lähdimme sitten Itikseen asioille.
Itiksen parkkihallissa huomasin, etteivät uuden avaimen etäominaisuudet toimineet. Turhautti. Vaimoni arveli ettei siinä ole pattereita. Päätin käydä Gigantissa tarkistuttamassa asian. Tapasin saman myyjän kuin edellisellä kerralla. Häntä hymyilytti. Kyselin kieli poskessa, voisinko saada jo paljousalennusta. Sitä ei luvattu, mutta sanottiin, että tänään olisi pesukone tarjouksessa. Ei kiinnostanut. Patterit vaihdettiin.
Ostos oli turha. Huomasin parkkihallissa, että ovet pysyivät mykkinä, vaikka kuinka napsuttelin avainta. Siis takaisin Vehoon.
Huoltopuolella Aleksis Kiven näköinen punaparta kertoi, että avain pitäisi koodata. Mitä ihmettä? Ei minulla ole mitään koodeja. Avaimeen oli tosin kiinnitetty tarra, jossa oli pitkä numerosarja. Siinäkö se koodi on? En tosin ollut koskaan huomannut autossamme mitään näppäimistöä.
Kirjailija istui ratin takana, yritti ja yritti. Koodaus näytti tarkoittavan sitä, että vanha avain pannaan virtalukkoon ja uutta käytetään siinä lähellä. Hän siirteli avainta ilmassa puolelta toiselle kokeillakseen vaikuttiko avain lukkoihin. Ei onnea. Minä seisoin ulkopuolella ja yritin tahdikkaasti katsella pilviä taivaalla.
Kirjailija nousi autosta. Mikäpä tässä auttoi. Luvattiin, että uusi avain tilataan. Uusvanhaa ei tarvitse jättää. Kuukausi saattaa mennä. Meillä on kuitenkin nyt kaksi avainta. Molemmat ovat manuaalisia, kun vanha avainkin menee hengettömäksi.
Suustani lipsahti kysymys, tykkäätkö Seisemästä veljeksestä. Hän oli heti juonessa mukana ja sanoi, että kerran oli seitsämän miestä yhtä aikaa tutkimassa samanlaista pikkukärryä, A-sarjan Mersua. He tosin eivät varmaan olleet veljeksiä. Päättivät testata auton tilavuutta. Sinne ne menivät kaikki kerralla. Kaksi istui edessä, kolme takapenkillä ja kaksi hintelintä kyyristeli takaboksissa. Ajamaan eivät uskaltaneet ja olihan ne jousetkin lujilla. Ei sinne Männistön Venlaa olisi enää mahtunut eikä tuohon saa sivuvaunuakaan kiinni. Mahtaisiko auton voimatkaan riittää moisen lastin kuljettamiseen.
Tuohon minulla ei ollut lisättävää. En tiennyt uskoako juttua. Mieleeni tosin tuli, että kokeilitteko samaa seitsemällä norsulla, mutta en viitsinyt koetella naapurin huumorintajun rajoja. Olisivat varmaan venyneet, ainakin noin asiakaspalveluna.
Voimasta puheen ollen, onkohan avaimessa patterit, pohti kirjailija, pitäisi olla. Tuoreet on, vaihdatin ne jo tänään Gigantissa.
Kirjailija avasi avaimen ja tutki kolikon kokoisia pattereita. Hei, täällä on toinen nurin päin, hän sanoi. Hän korjasi tilanteen ja palasi auton puikkoihin. Hän koodasi avaimen käden käänteessä. Sitten avaimen etäominaisuudetkin toimivat.
Ajoimme kotiin. Lähdettyämme parkkiruudustamme pyysin vaimoani antamaan toisenkin avaimen minulle. Minulla mitään ole, tokaisi hän. Avainta ei löytynyt taskuista eikä käsilaukusta. On tämäkin, juuri kun olimme saaneet toisen, virkoin, onneksi on ainakin yksi. Menimme sisään.
Soitin Vehoon ja Itiksen neuvontaan, mutta mitään avainlöydöksiä ei ollut kummassakaan. Kävin tutkimassa reitin ulko-ovelta parkkiruudulle. Avainta ei näkynyt. Mietin pitääkö lähteä tutkimaan Vehon pihan ja Itiksen parkkihallin lattian. En viitsinyt.
Automme avain reistaili taas. Se on ainokaisemme, sillä edellinen omistaja oli hukannut toisen. Avaimestamme olivat etäominaisuudet hävinneet. Sillä ei voinut avata eikä sulkea kerralla auton lukkoja. Ovien lukitseminen oli hankalaa, koska avaimella sai vain kuskin oven lukkoon. Muut lukot piti ensin painaa kiinni niiden jäykistä nupeista. Sitäpaitsi toinen takaovi ei mennyt ollenkaan lukkoon. Sen nuppi oli pudonnut oven sisään. Onneksi nuppia ei näkynyt joten oven aukioloa ei voinut päätellä.
Vanha avaimemme syö pattereita tolkuttoman nopeasti. Olin käynyt äskettäin Itiksen Gigantissa vaihdattamassa avaimen sähkövarastot. Kyseisestä liikkeestä ne sai paljon edullisemmin kuin Vehosta. Avain muuttui taas käteväksi.
Juttelimme asiasta kotona. Olin tilannut Vehosta uuden avaimen jo kevättalvella. Kallis oli ja piti maksaakin heti. Päätimme noutaa avaimen nyt eikä sitten joskus.
Astuin Vehon autosaliin. Vaimo oli jäänyt autoon odottamaan. Uutuuttaan kiiltävät ajoneuvot odottivat ostajia. Tunnelma oli juhlallinen. Tuntui että pitäisi puhuakin kuiskaten. Nuoret myyntileijonat notkuivat autojen väleissä kravatteineen ja valkoisine paitoineen.
Sain varaosatiskiltä uuden avaimemme. Lähdimme sitten Itikseen asioille.
Itiksen parkkihallissa huomasin, etteivät uuden avaimen etäominaisuudet toimineet. Turhautti. Vaimoni arveli ettei siinä ole pattereita. Päätin käydä Gigantissa tarkistuttamassa asian. Tapasin saman myyjän kuin edellisellä kerralla. Häntä hymyilytti. Kyselin kieli poskessa, voisinko saada jo paljousalennusta. Sitä ei luvattu, mutta sanottiin, että tänään olisi pesukone tarjouksessa. Ei kiinnostanut. Patterit vaihdettiin.
Ostos oli turha. Huomasin parkkihallissa, että ovet pysyivät mykkinä, vaikka kuinka napsuttelin avainta. Siis takaisin Vehoon.
Huoltopuolella Aleksis Kiven näköinen punaparta kertoi, että avain pitäisi koodata. Mitä ihmettä? Ei minulla ole mitään koodeja. Avaimeen oli tosin kiinnitetty tarra, jossa oli pitkä numerosarja. Siinäkö se koodi on? En tosin ollut koskaan huomannut autossamme mitään näppäimistöä.
Kirjailija istui ratin takana, yritti ja yritti. Koodaus näytti tarkoittavan sitä, että vanha avain pannaan virtalukkoon ja uutta käytetään siinä lähellä. Hän siirteli avainta ilmassa puolelta toiselle kokeillakseen vaikuttiko avain lukkoihin. Ei onnea. Minä seisoin ulkopuolella ja yritin tahdikkaasti katsella pilviä taivaalla.
Kirjailija nousi autosta. Mikäpä tässä auttoi. Luvattiin, että uusi avain tilataan. Uusvanhaa ei tarvitse jättää. Kuukausi saattaa mennä. Meillä on kuitenkin nyt kaksi avainta. Molemmat ovat manuaalisia, kun vanha avainkin menee hengettömäksi.
Suustani lipsahti kysymys, tykkäätkö Seisemästä veljeksestä. Hän oli heti juonessa mukana ja sanoi, että kerran oli seitsämän miestä yhtä aikaa tutkimassa samanlaista pikkukärryä, A-sarjan Mersua. He tosin eivät varmaan olleet veljeksiä. Päättivät testata auton tilavuutta. Sinne ne menivät kaikki kerralla. Kaksi istui edessä, kolme takapenkillä ja kaksi hintelintä kyyristeli takaboksissa. Ajamaan eivät uskaltaneet ja olihan ne jousetkin lujilla. Ei sinne Männistön Venlaa olisi enää mahtunut eikä tuohon saa sivuvaunuakaan kiinni. Mahtaisiko auton voimatkaan riittää moisen lastin kuljettamiseen.
Tuohon minulla ei ollut lisättävää. En tiennyt uskoako juttua. Mieleeni tosin tuli, että kokeilitteko samaa seitsemällä norsulla, mutta en viitsinyt koetella naapurin huumorintajun rajoja. Olisivat varmaan venyneet, ainakin noin asiakaspalveluna.
Voimasta puheen ollen, onkohan avaimessa patterit, pohti kirjailija, pitäisi olla. Tuoreet on, vaihdatin ne jo tänään Gigantissa.
Kirjailija avasi avaimen ja tutki kolikon kokoisia pattereita. Hei, täällä on toinen nurin päin, hän sanoi. Hän korjasi tilanteen ja palasi auton puikkoihin. Hän koodasi avaimen käden käänteessä. Sitten avaimen etäominaisuudetkin toimivat.
Ajoimme kotiin. Lähdettyämme parkkiruudustamme pyysin vaimoani antamaan toisenkin avaimen minulle. Minulla mitään ole, tokaisi hän. Avainta ei löytynyt taskuista eikä käsilaukusta. On tämäkin, juuri kun olimme saaneet toisen, virkoin, onneksi on ainakin yksi. Menimme sisään.
Soitin Vehoon ja Itiksen neuvontaan, mutta mitään avainlöydöksiä ei ollut kummassakaan. Kävin tutkimassa reitin ulko-ovelta parkkiruudulle. Avainta ei näkynyt. Mietin pitääkö lähteä tutkimaan Vehon pihan ja Itiksen parkkihallin lattian. En viitsinyt.
Illalla aloin vaihtaa yöpukua päälleni. Riisuessani housujani, jotakin kopsahti lattialle. Siinä se kadonnut avain on. Se oli pudonnut toisen punttini upslagista.
lauantai 20. elokuuta 2016
Hyytäviä tekstejä
Mozart tekee pinnallisen vaikutuksen niiden oopperalibrettojen perusteella, joihin hän on säveltänyt musiikin. Ehkä hän teki niillä rahaa ja rakensi mainetta. En tosin voi väittää tietäväni niistä paljoakaan. On toki kategorisesti sanottu, mutta minusta ooppera ylipäätään tuntuu kevyeltä verrattuina vaikkapa alla linkitettyyn Mozartin pianokonserttoon numero 23.
Mozart kuoli nuorena, mutta konsertto on syvällisen ikuista musiikkia. Kuunnelkaa kuinka kuulaina Pollinin flyygelikulut putoilevat kuin kuin sadepisarat tyyneen veteen. Orkesteri jatkaa ja piano soi yhteen, mutta säilyttää erillisyytensä.
Tähänkin kauniiseen jännitteeseen tarvitaan toiseuden mysteeri. Orkesteri on toinen ja piano taas toinen. Niiden välille tarvitaan sekä harmonia että kontrasti.
Toinen osa on niin tuskaisan kaunis, että sitä ei voi kuunnella liikuttumatta. Se on itkua haudalla, mutta samalla siinä on toivon näkymä. Kun kolmas osa alkaa, aurinko nousee. Haudalla vieraillut huomaa tulevaisuuden aukeavan ja lähtee kulkemaan sitä kohti.
Toinen osa on niin riipaisevan kaunista musiikkia, että se melkein sattuu.
Kuunnelkaa ja nauttikaa.
Ylimpänä on viisivuotiaan riemastuttavaa taidetta. Mozartin hiottu musiikki kouraisee syvältä. Nuoren taiteilijan estottomuus saa hyvälle tuulelle. On tässäkin paradoksi. Taiteilija huomasi, että teoksessa sataa ja paistaa yhtä aikaa. Vakuutimme hänelle, että se on mahdollista.
Clausewitsin teksti on hyytävää kyynisessä piittaamattomuudessaan. Hänellä on kuitenkin paljon uskottavia ajatuksia, vaikka hän ei tiennyt panssarivaunuista, taistelukoneista, ohjuksista, konekivääreistä saati pienistä vihreistä miehistä mitään.
Clausewits on todella Machiavellinsa lukenut. Viimeksi mainitun Ruhtinas kertoo, miten valtaa hankitaan keinoista piittaamatta. Muistaakseni hän kirjoitti sen jollekin Medicille tehdäkseen itseään tykö. Molemmista teoksista huokuu kyynisyyden kylmä viima. Hyvä on kuitenkin olla näistäkin ajatuksista tietoinen. Ne tekevät maailman menon ymmärrettävämmäksi. Kai molemmat teokset yhä kuluvat lukijoiden käsissä.
Minulle määrättiin Primaspania satasen pillereinä. Se on asperinia. Luulin että lähiapteekki on auki iltaan asti, mutta eipä ollut. Ajattelin että otan jotakin toisen merkkistä asperinia. Maskun 24/7 apteekkiin ei huvittanut lähteä. Vaimo sai minulle naapurista pillerin trombo-jotakin, joka on myös asperiinia. Sielläkin kuulemma isäntä kävelee päin seiniä.
Sellaista on viestitetty, että tämä horjuminen johtuu lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Se saattaa hyvinkin olla totta.
Minun pitää kilvoitella juomisessa, koska munuaisarvoni on hieman ylhäällä. Ei hyvältä näytä, juon ja hoipertelen. Sain aamulla suoneen 2,5 desilitraa tiskivettä. Täytyy pyytää huomennakin.
 |
| Näkymä tämänpäiväisestä tilasta |
 |
| Teleportti |
Päässä ei ole vikaa - kai ...
Pääsin kotiin. Päästä otetuissa kuvissa ei näkynyt mitään.
Lääkärin veikkaus on, että kyseessä on tilapäinen aivotukos. Se herättää kysymyksen, miksi se ei näy kuvissa, kun oireet ovat jäljellä.
Ikävää tällainen epävarmuus. Sain luvan kävellä ilman muita rajoituksia kuin se, että en saa kaatua.
Lääkärin veikkaus on, että kyseessä on tilapäinen aivotukos. Se herättää kysymyksen, miksi se ei näy kuvissa, kun oireet ovat jäljellä.
Ikävää tällainen epävarmuus. Sain luvan kävellä ilman muita rajoituksia kuin se, että en saa kaatua.
Yhä sairaalassa
Olen edelleen sairaalassa. Minut tuotiin äsken kuvauksista. Päästä otettiin viipalekuva sekä varjoaineella että ilman. Alussa suunnitellusta poiketen samat kuvat otettiin myös aivo- ja kaulasuonista.
Kanyylin asentaminen onnistui toiseen reikään. Katetria ei kuulemma voi käyttää varjoaineen antamiseen.
Varmaa olen ollut aikaisemminkin samassa teleportin näköisessä laitessa. Viimeinen varjoaineannos tuntui voimakkaasti suussa, alamahassa ja jopa takapuolessa. Kun katetria huuhdellaan suolavedellä, tuntuu suussa samantapaiselta. On vaikea sanoa, kumpi näissä on enemmän kyseessä, tunto vai maku.
Radiologi katsoo kuvat ennen kuin lääkäri päättää, mitä tehdään. Hoitajat ovat jo puhuneet siitä mahdollisuudesta, että jään sairaalaan.
Kai minulla on päässä vikaa.
Olen katsellut sulkapalloa. On hämmästyttävää, että kiinalaisen Lin Danin lyönnin nopeus voi olla noin 400 km/h.
Sellainenkin laji näyttää olevan kuin ampumajuoksu.
Kanyylin asentaminen onnistui toiseen reikään. Katetria ei kuulemma voi käyttää varjoaineen antamiseen.
Varmaa olen ollut aikaisemminkin samassa teleportin näköisessä laitessa. Viimeinen varjoaineannos tuntui voimakkaasti suussa, alamahassa ja jopa takapuolessa. Kun katetria huuhdellaan suolavedellä, tuntuu suussa samantapaiselta. On vaikea sanoa, kumpi näissä on enemmän kyseessä, tunto vai maku.
Radiologi katsoo kuvat ennen kuin lääkäri päättää, mitä tehdään. Hoitajat ovat jo puhuneet siitä mahdollisuudesta, että jään sairaalaan.
Kai minulla on päässä vikaa.
Olen katsellut sulkapalloa. On hämmästyttävää, että kiinalaisen Lin Danin lyönnin nopeus voi olla noin 400 km/h.
Sellainenkin laji näyttää olevan kuin ampumajuoksu.
Mitenkähän tänään käy
Illalla oli hyvä kirjoituskeli. Kirjoitin kaksi novellia melkein valmiiksi. Julkaisin toisen aamulla täällä. Aivot olivat niin virittyneet, että sammutin ne puolellatoista unilääkkeellä.
Kävelemiseni on hyvin huteraa. Otin kävelykepin turvakseni sairaalareissulle. Menin 7A:lle kuten aikaisempinakin viikonloppuina. Sieltä minut vietiin 7B:n välikön kautta huoneeseen, joka on osa hematologian poliklinikkaa.
Joka on käynyt täällä, tietää, että väliköt täällä ovat aika koettelevia. Osaston ulko-ovi aukeaa hitaasti, kun painaa seinässä olevaa paneelia. Sitten tulija pääsee esikartanoon. Siinä on odotettava, että ovi sulkeutuu. Odottaessa voi ottaa desinfiointiainetta. Seuraavan oven voi painaa auki, vasta kun edellinen on sulkeutunut. Onkohan valikössä ilmalukko?
Kerroin hoitajalle horjumisestani. Hän kävi juttelemassa päivystävän lääkärin kanssa. Tämä tuli paikalle. Hän teki erilaisia testitemppuja, koputteli polvet ja niin edelleen. Minun piti seistä silmät kiinni ja marssia paikallani, myös silmät kiinni. Näissä horjahtelin. Lääkäri ei kuitankaan ollut huolissaan näistä. Sitten minun piti tuijottaa hänen etusormeaan, jota hän liikutti eri suuntiin. Osassa ääriasennoista näin sormen kahtena, mikä kuulosti merkitsevän jotakin.
Jossakin vaiheessa tyynyni putosi lattialle. Lääkäri nosti sen muina naisina takaisin. Käytäntö on, että annetaan uusi tyyny. Ehkä täällä esikartanon vieressä uskalletaan välillä luistella säännöistä.
Lääkäri sanoi että olen rajatapaus. Hän kertoi soittavansa neurologille. Tunnustan, että olen itsekin vain nostanut tyynyn takaisin.
Puhelun jälkeen hän kertoi, että minulta otettiin äsken EKG ja verikoe. Lisäksi aivoistani otetaan tietokonetomografia ja kaulani suonet tutkitaan ultraäänellä.
Minut määrättiin pysymään sängyssä pitkälläni. Kerran näinkin päin. Yritin mennä mennä välikköön soittamaan vaimolleni, mutta minut hätisteltiin takaisin sänkyyn. En saa kaydä vessakaan. Sain sorsan.
Tässä tämä päiväsaika menee. Lääkäri tulee lopuksi kertomaan, mitä tapahtuu. Pääsenkö kotiin. Viikonloppuinahan ei sairaaloissa ihmeitä tapahdu. Toisaalta he voinevat jättää minut sisään, jos he ovat huolissaan turvallisuudestani. Jos minun on oltava sängyssä, en horjahtele.
Tämä on kuitenkin minulle paras paikka tässä tilanteessa.
Saa nähdä miten käy.
Kävelemiseni on hyvin huteraa. Otin kävelykepin turvakseni sairaalareissulle. Menin 7A:lle kuten aikaisempinakin viikonloppuina. Sieltä minut vietiin 7B:n välikön kautta huoneeseen, joka on osa hematologian poliklinikkaa.
Joka on käynyt täällä, tietää, että väliköt täällä ovat aika koettelevia. Osaston ulko-ovi aukeaa hitaasti, kun painaa seinässä olevaa paneelia. Sitten tulija pääsee esikartanoon. Siinä on odotettava, että ovi sulkeutuu. Odottaessa voi ottaa desinfiointiainetta. Seuraavan oven voi painaa auki, vasta kun edellinen on sulkeutunut. Onkohan valikössä ilmalukko?
Kerroin hoitajalle horjumisestani. Hän kävi juttelemassa päivystävän lääkärin kanssa. Tämä tuli paikalle. Hän teki erilaisia testitemppuja, koputteli polvet ja niin edelleen. Minun piti seistä silmät kiinni ja marssia paikallani, myös silmät kiinni. Näissä horjahtelin. Lääkäri ei kuitankaan ollut huolissaan näistä. Sitten minun piti tuijottaa hänen etusormeaan, jota hän liikutti eri suuntiin. Osassa ääriasennoista näin sormen kahtena, mikä kuulosti merkitsevän jotakin.
Jossakin vaiheessa tyynyni putosi lattialle. Lääkäri nosti sen muina naisina takaisin. Käytäntö on, että annetaan uusi tyyny. Ehkä täällä esikartanon vieressä uskalletaan välillä luistella säännöistä.
Lääkäri sanoi että olen rajatapaus. Hän kertoi soittavansa neurologille. Tunnustan, että olen itsekin vain nostanut tyynyn takaisin.
Puhelun jälkeen hän kertoi, että minulta otettiin äsken EKG ja verikoe. Lisäksi aivoistani otetaan tietokonetomografia ja kaulani suonet tutkitaan ultraäänellä.
Minut määrättiin pysymään sängyssä pitkälläni. Kerran näinkin päin. Yritin mennä mennä välikköön soittamaan vaimolleni, mutta minut hätisteltiin takaisin sänkyyn. En saa kaydä vessakaan. Sain sorsan.
Tässä tämä päiväsaika menee. Lääkäri tulee lopuksi kertomaan, mitä tapahtuu. Pääsenkö kotiin. Viikonloppuinahan ei sairaaloissa ihmeitä tapahdu. Toisaalta he voinevat jättää minut sisään, jos he ovat huolissaan turvallisuudestani. Jos minun on oltava sängyssä, en horjahtele.
Tämä on kuitenkin minulle paras paikka tässä tilanteessa.
Saa nähdä miten käy.
Hymytön mies
Urho Heino oli Tekesin tarkastaja. Hän kävi yrityksissä tutkimassa, onko myönnetty rahoitus käytetty ehtojen mukaisesti. Urho oli vakava mies, tai niin ainakin kaikki ajattelivat.
Urholla oli vaikuttava olemus. Tukan raja meni poikittain yli yläotsan. Korvat höröttivät hieman. Hoidettu parta ympäröi kasvoja. Ei hymyn häivää. Kukaan ei tiennyt, mitä noiden harmaiden silmien takana liikkui
Urho oli alkanut harrastaa viljelyä. Kerran hän puuhaili omalla palstallaan. Hänellä oli kaksi opaskirjaa avoimina vieressään maassa. Sitten läheiselle palstalle tuli mies, jonka otteet kertoivat, että puuha on tuttua. Hän oli Matti Kettunen, joka asui aivan lähellä palsta-aluetta, tekevä mies.
Urho lähestyi häntä, tervehti ja kysyi, miten päin porkkanansiemenet pitää kylvää, että varret kasvaisivat ylöspäin. Matti ei tiennyt, onko tuo huumoria ja päätti ottaa riskin. Ei sillä ole väliä, mutta auringon pitää olla pilvessä, kun siemenet asetetaan maahan.
Urhon kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään. Jaaha, hän sanoi, on niin pilvetöntä, että taidan tulla huomenna jatkamaan, ehdinpä lukea noita oppaitani illalla. Kiitoksia neuvoista.
Urho haki tavaransa ja lähti hallituin askelin kohti kotiaan.
Seuraavana päivänä Urho saapui palstalleen ja hänellä oli iso rulla kainalossaan. Hän oli ajatellut ettei variksenpelättimen tarvitse olla kolmiulotteinen ja hän oli tulostuttanut luonnollisen kokoisen ulos-ottomiehen kuvan jossakin kopiopalvelussa.
Urho viritteli pelätintään sopivan kokoiselle ohuelle levylle ja pystytti sen palstalleen. Tuuli oli asiasta eri mieltä ja pian pelätin oli paiskautunut nurin. Urho yritti tukea sitä laudan pätkällä, mutta hommasta ei tullut mitään, koska hänellä ei ollut nauloja eikä vasaraa mukana. Tuki luiskahti paikoiltaan, kun tuuli riepotteli pelätintä.
Urho näki Matin tulevan palstalleen. Hän meni kysymään tältä, pitääkö palstalla teettää jokin maaperätutkimus ennen kuin voi kylvää mitään. Ei tarvitse, vastasi Matti, mutta kannattaa kaivaa vähän matkaa ja katsoa, ettei vesi tule liian nopeasti vastaan. Jos niin käy, kannattaa odottaa, että on aurinkoinen päivä.
Urho näytti vähän kummastuneelta vastauksesta, mutta saapasteli sitten takaisin palstalleen.
Urho kaivoi puolen metrin syvyisen kuopan eikä tullut vettä vastaan. Hän marssi sanomaan Matille ettei vettä näy, pitäisiköhän kastella. Matti myönsi ja jatkoi, että kannattaa kaivaa useampi kuoppa ja laskea niihin kymmenen sentin syvyydeltä vettä ettei maa käy liian kylläiseksi. Urho palasi kaivamaan kuoppia. Kun Urho oli saanut kolme neljä monttua kaivetuksi, hänen vasemmalta puoleltaan kuului naisen ääni, joka totesi, että jos aikoo kääntää maan, kannattaa kääntää se kokonaan.
Ei kun minä kostutan maata, vastasi Urho. Nainen katsahti oudosti ja päätti olla enempää puuttumatta naapurin asioihin.
Illalla Urho kertoi viime päivien tapahtumista vaimolleen Tertulle ja he molemmat nauroivat niin että mahat hytkyivät.
perjantai 19. elokuuta 2016
Miten ihmeessä?
Miten tuollainen laji kuin taekwondo voi olla olemassa ja vielä olympialaisissa. Täällä mallia. Siinä lyödään ja potkitaan vastustajaa. Kummallakin ottelijalla on rinta- ja pääsuojus, mutta kuitenkin. Miten naamaan voi potkaista niin ettei tule vahinkoa?
Katsoin tänään nauhoitusta, jossa suomalainen ja ruotsalainen nainen kamppailivat.
Iskusta rintasuojukseen saa pisteen, mutta potkusta pääsuojukseen tai naamaan (!) saa kolme pistettä. Jos potkaisee päähän takakautta, saa neljä pistettä.
Potkujen ja iskujen on oltava riittävän voimakkaita ennen kuin pisteitä heruu. Suojuksissa on tunnistimet, jotka paljastavat muksausten voiman. Kasvo-osuma todetaan katsomalla.
Luin tänään vähän matkaa Mandelstamista kertovaa elämäkertaa. Kovin Ahmatova-pitoista tuntuu olevan.
Mandelstamilla tuntuu olevan krouvi huumorintaju. Kun hän oli asemalla vastassa Ahmatovaa ja tämän juna tuli myöhässä, Mandelstam sanoi, että "tehän matkustatte Anna Kareninan vauhtia". Anna Karenina on tietenkin Leo Tolstoin teoksen "Anna Karenina" päähenkilö, jonka Tolstoi kirjoitti päättämään päivänsä heittäytymällä junan alle.
Keksittekö miksi sairaalan sänkyjen patjoissa on kuulemma hantaakit piilossa?
Toivottavasti ei taas sairaalaan
En muista milloin askellukseni olisi ollut näin huteraa. Kylläpä kuntoni vaihtelee. Puhuin olostani hoitajalle aamulla, mutta en ole soittanut osastolle. Käsissäni on tutinan tunne. Kuumetta minulla tuskin on. Aamulla mitattiin viimeksi.
Olen myös jaksamaton. Olen myöntänyt itselleni luvan olla sängyssä. Vatsa ei tunnu vastaanottavaiselta. Olen kuitenkin saanut syödyksi. Vatsa tuntuu jotenkin kireältä. Juominen tökkii, mutta olen saanut juoduksi yli 1,5 litraa tänään. Hoitaja tuntui olevan tyytyväinen päälle kahden litran lukemiin.
En aio soittaa sairaalaan, mutta huomenna menen 7A:lle saamaan Symeveneä. Voin siellä kertoa murheistani
Olen kuullut varmaan 60-luvulta lähtien radiossa puhuttavan jostakin Köhhelin luettelosta klassisen musiikin yhteydessä. Olen luullut kyseisen herran, jonka nimi on oikeasti Ludvig von Kochel, luetteloineen kaikenlaista klassista musiikkia, mutta hän onkin keskittynyt vain Mozartin musiikkiin.
Paavolainen kertoi kirjassaan hauskan anekdootin. Joku nuori sotilas oli keksinyt, että jos äänitetään panssarivaunujen ääniä, niillä voisi pelotella vihollisia linjoilla. Joku ylemmistä portaista innostui oli innostunut asiasta. Panssarien ääniä levytettiin. Levyä soitettiin linjassa. Oli toiminut.
Mikä ihmeen levy?
Kirjoitin eilen novelin Rottia! ja julkaisin sen täällä. On pyydetty, että jatkaisin sitä. Siinä tapauksessa siitä pitäisi tehdä romaani eikä minulla taida riittää puhtia sellaiseen, ainakaan nyt. Jotain ajatuksia tosin liikkuu päässäni välittömästä jatkosta.
Romaania vartin tarvittaisiin juoni ohjaamaan kirjoittamista. Minun on vaikea saada sellaista aikaan etukäteen. Kirjoittaminen johdattelee kirjoittamista.
Novellin loppu on avoin. Lukijat voivat itse kuvitella, mitä seuraavaksi tapahtuu. Novellin lopussa tulee esiin jännite, joka panee odottamaan sen purkautumista. Jotkin romaanitkin päättyvät näin.
Dostojevski muistaakseni päättää monet teoksensa Rikos ja rangaistus luvut jännitteisiin. Luulen että hän julkaisi teoksen luku kerrallaan jossakin aikakauslehdessä. Jännite houkutteli jatkamaan lukemista seuraavasta numerosta.
Etsin aamulla kahvirattia enkä löytänyt sitä. Käytin sitten keitintä. Lounaalla kaipasin sitä taas. Vaimo ehdotti heti, että se on levyn alla. Minkä ihmeen levyn? Hän tarkoitti toisen tiskialtaan päällä olevaa muovista leikkuulautaa, jolle oli aseteltu likaisia astioita. Siellä se oli. Minulla ei ollut aamulla pälkähtänyt pieneen päähänikään katsoa sinne. Lienenköhän edes nähnyt moista lautaa, vaikka siinä se oli edessäni.
Olin aamulla saapunut päiväsairaalaan ja toivoin mielessäni, että Sari Sairaanhoitaja hoivaisi minua tänään. Kun olen menossa pedilleni, hän tulikin vastaan ja sanoi, että hän tulee kohta. Toiveeni toteutui. Juttelimme taas hänen murteestaan, jota en tunnista eikä hän itsekään tiedä, mistä se on peräisin.
Kun tulin kotiin, tunsin jalkani hyvin heikoiksi. Muutoinkin on väsyttänyt hirmuisest. Tänään ei lähdetä kävelylle. Askelkin heittää välillä. Tiedä jaksanko lukea Clausewitsia eteenpäin. On otettava lusikka kauniiseen käteen. Tosin voihan vointini parantua jo tämän päivän aikana.
torstai 18. elokuuta 2016
Oikea klassikko
Luin pari lukua Tapanisen ja Ahtisaaren pamfletista 10X Finland. En syttynyt. En tuntenut oppivani paljoakaan. Tekijät ovat haastatellee eri guruja ja kirjoittaneet sen pohjalta löysän tuntuista tekstiä. Yksi mieleen jäänyt väite oli, että pitää paketoida tai purkaa. Tällä tarkoitetaan suunnilleen, että internetissä menestyvät sellaiset palvelut, joissa on useita keskenään erilaisia sisältöjä ja sellaiset, joita syntyy, kun kuvattuja laajoja palveluja puretaan.
Tekijät lanseeraavat hauska termin "filtterikupla". Sen sisältö ei ole minulle uusi. Sillä tarkoitetaan sitä, että ihmiset etsivät heitä itseään miellyttäviä sisältöjä. Kun valikoimme uutisia, joita luemme, päädymme hyvin erilaisiin näkemyksiin.
Aloitin todellista klassikkoa Carl von Clausewitzin teosta "Sodankäynnistä". En tosin lukenut vielä kuin esipuheen ja selitteen. Saa nähdä innostunko. Teos on vanha, mutta uskon sen kestäneen aika hyvin ajan kulumista. Sodan päämääriä lienevät edelleen vastustajan nujertaminen, sen maa-alueen osan hankkiminen omaan hallintaan (vrt. Krim) ja niin edelleen.
Clausewitsin lienee kiteytys "Sota ei ole muutakuin valtakunna politiikan jatkamista toisin keinoin". Kappaleessa Mitä sota on todetaan, että "Sota on väkivaltainen toimi, jonka tarkoituksena on pakottaa vastustaja noudattamaan meidän tahtoamme."
Katsotaan viekö kirja mukanaan.
Clausewitzin teosta on käytetty liiketoiminna oppaana kuten vielä paljon vanhempaa klassikkoa Sunzin eli Sun Tsun opusta Sodankäynnin taito. Yllättävää on, että viimeksi mainittu vaikuttaa huomattavasti teoreettisemmalta kuin Clausewitz.
Minusta liiketoiminta ja sodankäynti eivät ole täysin identtisiä ilmiöitä, joskin samalaisia piirteitä on löydettävissä. Liike-elämässä saatetaan puhua esimerkiksi yrityksen vihamielisestä valtauksesta.
Yrityksen toiminna päämääränä ajatellaan yleensä olevan voiton maksimoinnin kun taas sodassa pyritään vihollisen nujertamiseen ja niin edelleen.
Toivottavasti teos auttaa analysoimaan nykyistäkin maailman tilannetta.
Olen tuntenut tänään itseni ajoittain huonovointiseksi. Poljin kuntopyörää, mutta vain parisenkymmentä minuuttia, koska en voinut hyvin. Juominen on hankalaa.
Täytyy taas yrittää mukautua tilanteeseen.
Onkohan Taivaassa sähköä? Tuli vain mieleen, kun laitoin kännykkän lataukseen.
Rottia!
Leila jätti polkupyöränsä jalkakäytävälle, lukitsi sen ja lähti kävelemään kohti Lidlin ulko-ovea. Syrjäsilmin hän huomasi jotakin tuttua ja kauhun väristys kulki läpi hänen ruumiinsa. Hän katsoi tarkemmin. Kadun vastapuolella oli poliisiauto sakotusasemissa ja sen ratissa istui Jaana, hänen entinen työkaverinsa.
Leila unohti missä hän on, käveli vain mekaanisesti eteenpäin. Hänen teki mieli rynnätä suin päin johonkin pois. Leilaa, kuului huuto hänen takaa.
Leila käveli sisäänmenoportista kauppaan. Rottia! Hän näki kymmeniä rottia vilistämässä pitkin lattioita. Hänet valtasi pakokauhu. Hän ei muistanut, millä asioilla oli ja pujahti kassajonon ohi. Takana rottia ja edessä Jaana, hän ajatteli.
Jaana oli työskennellyt samalla osastolla eräässä yrityksessä, jonka hän oli jättänyt monta vuotta sitten. Jaana oli piinannut hänet melkein kuoliaaksi. Jaana oli joskus piilottanut hänen avaimensa, joita hän joutui etsimään melkein tunnin ennen kuin pääsi lähtemään kotiin. Jaana kutsui tällaisia kepposiksi eikä Leila osannut kommentoida niitä mitenkään.
Pahinta oli kuitenkin Jaanan iva. Hän piikitteli Leilaa firman yhteisissä palavereissa. Meidänkin osastolla on eräs, joka pyörii Facebookissa työaikana ja tulokset ovat sen mukaisia, Jaana oli kerran sanononut. Leila tiesi hänen tarkoittavan häntä. Jaana oli kerran sanonut, että hän vain sanoo suoraan, mitä ajattelee. Leilan korviin oli kantautunut, mitä Jaana puhuu hänestä hänen selkänsä takana. Sekään ei ollut kaunista.
Hän oli vaihtanut työpaikkaa Jaanan vuoksi. Jaana oli sittemmin toteuttanut unelmansa, kun oli päässyt haaveilemaansa Poliisiammattikorkeakouluun. Miten tuollaiset ihmiset voivat päästä opiskelemaan poliisiksi, Leila oli ihmetellyt.
Eteisessä Leila näki Jaanan tulevan kadun poikki. Nyt hänen on vain pakko hillitä itsensä. Hän kokosi itsensä ja vastasi Jaanan tervehdykseen.
Ajatella, pitkästä aikaa, sanoi Jaana ja hymyili leveästi. Mitä sinulle kuulee, hän jatkoi.
Ei kai tässä, arkea vain, Leila vastasi. Kuule, minun on mentävä jatkamaan rapsujen jakamista, sanoi Jaana ja ojensi käyntikorttinsa, otetaan yhteyttä. Leila antoi omansa, ajattelematta mitään erityistä. Hän tunsi kuinka hänen selkäänsä pitkin valui jäisiä vesinoroja. Leila mutisi jotakin kiireestä, unohti pyöränsä ja nousi kohdalla olevalla pysäkillä seisovaan raitiotievaunuun.
Hän nousi summamutikassa raitsikasta, meni läheiseen kahvilaan ja tilasi kaakaon. Hän soitti miehelleen, selitti tilanteen ja pyysi tätä hakemaan hänet autolla kotiin. Apua luvattiin.
Parin viikon päästä hänen kännykkänsä soi, kun hän oli kotona. Hän ei tunnistanut numeroa, mutta uskalsi silti vastata. Moi, täällä on Jaana, kuului ääni luurista.
Mo-i, vastasi Leila hätääntyneenä. Oli tosi kiva tavata, mutta jutut jäivät pahasti kesken, jatkoi Jaana. Leila kuuli Jaanan ehdottavan yhdessä kahvilaan menemistä. Leila vetosi kiireisiinsä, mutta myöntyi vihdoin.
He tapasivat Fazerin kukkokahvilan edessä. Jaana halasi ja sai väristykset kulkemaan pitkin Leilan selkäpiitä.
Leila valitsi kaakaon ja Jaana kahvin. Korvapuustit otettiin tykö.
Leila keskittyi ajatuksiinsa ja päätti, että tällä kertaa hänkin puhuu suoraan. Ehkä tämä tapaaminen on tarpeellinen. Aluksi puhuttiin ilmoista ja sitten muisteltiin muinaisia firman pikkujouluja.
Leila päätti sitten täräyttää totuuden suoraan päin Jaanan naamaa. Tiedätkö Jaana, että minun oli aivan kamala olla siellä osastolla, hän aloitti. Se johtui siitä, että sinä kiusasit minua, hän jatkoi. Mitä häh,vastasi Jaana, sinähän olit minun paras työkaverini.
Leila kertoi, että hän oli joutunut pitkään terapia- ja onnenpillerikierteeseen vaihdettuaan työpaikkaa. Kuule Leila, minä olen suorittanut psykologian appron avoimessa yliopistossa ja tiedän nämä jutut, vastasi Jaana. Tuo johtuu lapsuudestasi, hän jatkoi, kaikki johtuu siitä. Millaista teillä oli kotona, etkös sinä ollut isätön tyttö, Jaana uteli. Leila vastasi jotakin ympäripyöreätä.
Jaana sanoi, että joskus ihmiset voivat masentua, mutta jokaisen on vain ryhdistäydyttävä jatkettava taistelua sisäisiä mörköjään vastaan. Minä olen kuule kohdannut omat mörköni ajattelemalla. Meillä Poliisi-AMK:ssa opetettiin näitä syväjuttuja.
Leila uskaltaiutui sanomaan, että hänen mielestään Jaana on hänelle anteeksipyynnön velkaa. Minä olen aina oma itseni ja tiedän mitä teen, vastasi Jaana. Jos joku ei kestä totuutta, hänen on vain mietittävä, miksi asia niin.
Sitten puhuttiin niitä näitä.
Sinähän asut Pengerkadulla, eikö, kysyi Jaana yhtäkkiä. Joo-o, siellähän me, vastasi Leila.
Minä muuten muutan ensi viikolla Pengerkatu vitoseen, meistä tulee naapureita, kertoi Jaana.
Leila alkoi kiljua kurkku suorana ja syöksyi ulos. Hän nojasi kukkopatsaaseen. Hänestä näytti kuin patsaan jalustan takaa olisi juossut rotta. Hän lähti juoksemaan Rautatieaseman suuntaan.
Leila unohti missä hän on, käveli vain mekaanisesti eteenpäin. Hänen teki mieli rynnätä suin päin johonkin pois. Leilaa, kuului huuto hänen takaa.
Leila käveli sisäänmenoportista kauppaan. Rottia! Hän näki kymmeniä rottia vilistämässä pitkin lattioita. Hänet valtasi pakokauhu. Hän ei muistanut, millä asioilla oli ja pujahti kassajonon ohi. Takana rottia ja edessä Jaana, hän ajatteli.
Jaana oli työskennellyt samalla osastolla eräässä yrityksessä, jonka hän oli jättänyt monta vuotta sitten. Jaana oli piinannut hänet melkein kuoliaaksi. Jaana oli joskus piilottanut hänen avaimensa, joita hän joutui etsimään melkein tunnin ennen kuin pääsi lähtemään kotiin. Jaana kutsui tällaisia kepposiksi eikä Leila osannut kommentoida niitä mitenkään.
Pahinta oli kuitenkin Jaanan iva. Hän piikitteli Leilaa firman yhteisissä palavereissa. Meidänkin osastolla on eräs, joka pyörii Facebookissa työaikana ja tulokset ovat sen mukaisia, Jaana oli kerran sanononut. Leila tiesi hänen tarkoittavan häntä. Jaana oli kerran sanonut, että hän vain sanoo suoraan, mitä ajattelee. Leilan korviin oli kantautunut, mitä Jaana puhuu hänestä hänen selkänsä takana. Sekään ei ollut kaunista.
Hän oli vaihtanut työpaikkaa Jaanan vuoksi. Jaana oli sittemmin toteuttanut unelmansa, kun oli päässyt haaveilemaansa Poliisiammattikorkeakouluun. Miten tuollaiset ihmiset voivat päästä opiskelemaan poliisiksi, Leila oli ihmetellyt.
Eteisessä Leila näki Jaanan tulevan kadun poikki. Nyt hänen on vain pakko hillitä itsensä. Hän kokosi itsensä ja vastasi Jaanan tervehdykseen.
Ajatella, pitkästä aikaa, sanoi Jaana ja hymyili leveästi. Mitä sinulle kuulee, hän jatkoi.
Ei kai tässä, arkea vain, Leila vastasi. Kuule, minun on mentävä jatkamaan rapsujen jakamista, sanoi Jaana ja ojensi käyntikorttinsa, otetaan yhteyttä. Leila antoi omansa, ajattelematta mitään erityistä. Hän tunsi kuinka hänen selkäänsä pitkin valui jäisiä vesinoroja. Leila mutisi jotakin kiireestä, unohti pyöränsä ja nousi kohdalla olevalla pysäkillä seisovaan raitiotievaunuun.
Hän nousi summamutikassa raitsikasta, meni läheiseen kahvilaan ja tilasi kaakaon. Hän soitti miehelleen, selitti tilanteen ja pyysi tätä hakemaan hänet autolla kotiin. Apua luvattiin.
Parin viikon päästä hänen kännykkänsä soi, kun hän oli kotona. Hän ei tunnistanut numeroa, mutta uskalsi silti vastata. Moi, täällä on Jaana, kuului ääni luurista.
Mo-i, vastasi Leila hätääntyneenä. Oli tosi kiva tavata, mutta jutut jäivät pahasti kesken, jatkoi Jaana. Leila kuuli Jaanan ehdottavan yhdessä kahvilaan menemistä. Leila vetosi kiireisiinsä, mutta myöntyi vihdoin.
He tapasivat Fazerin kukkokahvilan edessä. Jaana halasi ja sai väristykset kulkemaan pitkin Leilan selkäpiitä.
Leila valitsi kaakaon ja Jaana kahvin. Korvapuustit otettiin tykö.
Leila keskittyi ajatuksiinsa ja päätti, että tällä kertaa hänkin puhuu suoraan. Ehkä tämä tapaaminen on tarpeellinen. Aluksi puhuttiin ilmoista ja sitten muisteltiin muinaisia firman pikkujouluja.
Leila päätti sitten täräyttää totuuden suoraan päin Jaanan naamaa. Tiedätkö Jaana, että minun oli aivan kamala olla siellä osastolla, hän aloitti. Se johtui siitä, että sinä kiusasit minua, hän jatkoi. Mitä häh,vastasi Jaana, sinähän olit minun paras työkaverini.
Leila kertoi, että hän oli joutunut pitkään terapia- ja onnenpillerikierteeseen vaihdettuaan työpaikkaa. Kuule Leila, minä olen suorittanut psykologian appron avoimessa yliopistossa ja tiedän nämä jutut, vastasi Jaana. Tuo johtuu lapsuudestasi, hän jatkoi, kaikki johtuu siitä. Millaista teillä oli kotona, etkös sinä ollut isätön tyttö, Jaana uteli. Leila vastasi jotakin ympäripyöreätä.
Jaana sanoi, että joskus ihmiset voivat masentua, mutta jokaisen on vain ryhdistäydyttävä jatkettava taistelua sisäisiä mörköjään vastaan. Minä olen kuule kohdannut omat mörköni ajattelemalla. Meillä Poliisi-AMK:ssa opetettiin näitä syväjuttuja.
Leila uskaltaiutui sanomaan, että hänen mielestään Jaana on hänelle anteeksipyynnön velkaa. Minä olen aina oma itseni ja tiedän mitä teen, vastasi Jaana. Jos joku ei kestä totuutta, hänen on vain mietittävä, miksi asia niin.
Sitten puhuttiin niitä näitä.
Sinähän asut Pengerkadulla, eikö, kysyi Jaana yhtäkkiä. Joo-o, siellähän me, vastasi Leila.
Minä muuten muutan ensi viikolla Pengerkatu vitoseen, meistä tulee naapureita, kertoi Jaana.
Leila alkoi kiljua kurkku suorana ja syöksyi ulos. Hän nojasi kukkopatsaaseen. Hänestä näytti kuin patsaan jalustan takaa olisi juossut rotta. Hän lähti juoksemaan Rautatieaseman suuntaan.
Lapamato pääsi petiin
Kaksi ystävää saapui kotiimme ja laittoi meille lounaan. Kivaa.
Sairaalassa aamulla minulle tarjottiin taas keinonahkatuolia. Pyynnöstä sain kuitenkin oikean pedin. Otin nokoset.
Haanpää selvästi kärjistää voimakkaasti kuvatessaan oikeistolaisia ja vasemmistolaisia. Osaa hän vasemmistolaisiakin kritisoida. Hänen teksteistään heijastuu voimakas vastenmielisyys monilapsisia perheitä kohtaan.
Mainitsin ostaneeni maalausnesteitä, tärpättiä ja pellavaöljyä. Niitä voi käyttää öljypastellien kanssa.
keskiviikko 17. elokuuta 2016
Oli hän sosialisti
Haanpään välittämä kuva 30-luvusta on lohduton. Mitä tekee ihminen, joka on menettänyt asuntonsa, työnsä ja rahansa? Mitään oikeita tukijärjestelmiä ei ole.
Haanpää tuntuu saattavan epätodennäköisiä henkilöitä tekemisiin toistensa kanssa tai johonkin muuhun yhteyteen vertailtaviksi. Ehkä tällainen ruokkii hänen mielikuvitustaan.
Kirjailija esittää mietteensä kursailemattoman ronskisti, tietysti sankariensa kautta. Eräs ajatus oli äärettömän julma.
Haanpää on selvästi sosialisti ainakin tuohon aikaan. Hän kaiketi uskoi sosialismin tieteellisyyteen. Uskonnonvastainenkin hän on.
Hänen teoksiaan ei julkaistu 30-luvulla. Ne olivat liiaksi ajan hengen vastaisia. Kriittisyys uskontoa kohtaan lienee myös vaikuttanut asiaan.
Mielestäni hänen myöhempi tuotantonsa ei ollut noin voimakkaan asenteellista, pikemmin humoristista. Tämän kokoelman novellit on kirjoittanut totinen mies, jolle mikään ei ole pyhää.
Voi olla, että Haanpää mukautui tilanteeseen, kun sai vain osan tuolloisesta tuotannostaan läpi.
Painoni on pudonnut muutaman kilon. Lihaksista on tietysti lähtenyt, mutta tunnen myös mahalaukkuni kutistuneen. Tuntuu ettei se vedä ruokaa kuten ennen. Juominenkin tökkii. En ole aikoihin saanut päivittäista kolmilitraistani täyteen.
Aamulla on mentävä taas sairaalaan.
Olen tyytyväinen siihen, että jaksoin kävellä tänään puoli tuntia. Selvisin kohtuullisen hyvin myös ylämäistä. Olen ollut aiemmin paljon huonommassa kunnossa. Toipuminen tuntuu edistyvän.
Avainongelma ratkesi
Meni tänän Veholle kertomaan avainmurheestamme. Asiakaspalvelija kyseli hieman opettajamaisesti avaimen koodauksesta. Eilinenkin kaveri oli maininnut siitä, mutta asia jäi epävarmaksi.
Opettajani pyysi punapartaisen, Aleksis Kiven näköisen kaverin auttamaan minua. Saattoi Kivikin olla punapartainen. Ainut hänestä jäänyt kuva on mustavalkoinen piirros. Tiedä vaikka hän olisi ollut kalju ja pulleaposkinen.
Punaparta asettui automme puikkoihin. Koodaaminen näytti siltä, että vanha avain pantiin virtalukkoon ja uusi vietiin sen läheisyyteen. Aleksis yritteli aikansa ilman onnea ja nousi sitten autosta.
Hän mietti, onko avaimessa patterit. Kerroin , että olin eilen vaihdattanut ne. Pitäisi olla virkeät. Hän avasi avaimen. Kävi ilmi, että ainakin toinen kolikon kokoisista pattereista oli väärin päin. Hän korjasi tilanteen ja koodaus onnistui sen jälkeen tuosta vain. Selvisipä tuokin asia. Tiedä sitten, olivatko alkuperäisetkin patterit väärässä järjestyksessä.
Ajoin sitten Hertsikan kirjastoon. Eilen kävimme Roihiksessa. Minulle oli Hertsikassa kirjoja varattuina. Olin miettinyt, miten löydän varaukseni, koska ne pitää itse poimia varattujen hyllystä. Virkailija opasti minua käyttämään lainauslaitetta, josta sai tulostettua luettelon teoksista ja niihin liittyvät päivämäärät, joiden mukaa teokset ovat hyllyssä. Tämän jälkeen kirjat löytyivät helposti.
Uudet teokset:
Mandelstam Nadezda: Ihmisen toivo
Mandelstam Osip: Kivitauluoodi
Tapaninen Jaakko ja Ahtisaari Marko: 10X Finland
Rouva Mandelstamin teos on Osipin elämäkerta. Kivitauluoodi on runokokoelma. Tapanisen ja Ahtisaaren teos käsittelee kriittisesti median toimintaa.
Paluumatkalla radiossa esiteltiin John Luther Adamsin sävellystä Become Ocean. Jäin parkkiruutuun kuuntelemaan ohjelman loppuun. Teos on kuulemma palindromi. Puolivälistä loppuun se on sama kuin alkuosa väärinpäin. Minusta vertaus palindromiin on epätarkka, mutta tämä on saivartelua.
Teos kuvaa meren eläviä. Teoksen päälle luettiin Nerudan samanaiheisia runoja, vai liekö ollut vain yksi.
Pentti Haanpään novellit (Ilmeitä isänmaan kasvoilla) ovat vahvaa tavaraa, hyvin asenteellisia. Ei ihme, että häntä on pidetty vasemmistolaisena, mikä ei ilmeisesti ole lopulta varmaa. Tekstit vievät lukijan suin päin menneeseen, 30-luvulle. Oli pula-aika. Osa velkaantuneiden pienviljelijöiden taloista oli jo joutunut vasaran alle ja monet kodittomiksi joutuneista entisistä isännännistä olivat joutuneet tien päälle kerjäämään elatustaan. Ne, joiden luona vasaramies ei ollut vielä vieraillut, tutisivat pelosta kodeissaan. Kun kohtalo oli ilmeinen ja polttopuusta oli pula, jotkut rupesivat kuluttamaan latojansa saadakseen lämmintä tupaan. Ainakin yhden novellin olen lukenut ennenkin. Osa niistä on julkaistukin jo aikaa sitten, mutta koko kokoelma vasta vuonna 1980.
Haanpää käyttää vanhahtavia ilmauksia. Kuten-sana vilahtelee usein kuin-sanan sijaan. En tiedä, onko tämä tyyli seikka vai johtuuko se rajallisesta opillisesta sivistyksestä. Sivistymätön hän ei ollut. Muistaakseni hän tilasi jotakin englannin kielistä lehteä.
Kävin puolen tunni lenkillä. Valitsin tällä kertaa virkeämmän moodin ja otin kävelykepin sijaan mukaani kävelysauvat. Niiden antama tuki tuntui hontelommalta kuin kävelykepin. Sauvojen maapäät pysyttelevät lähempänä jalkoja kuin kävelykepin. Sauvakävely tuntui käsivarsissa. Niin pitääkin. Loppumatkasta keuhkotkin kiukuttelivat, mutta vain lyhen hetken.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)