Love story 2

Liisa ja Hannu istuvat kahvilassa, joka on entisen Kaisaniemen ja nykyisen Helsingin yliopiston metroaseman yläpuolella olevassa kauppakeskuksessa. Liisa ihmetteli, miksi metroaseman nimi on muuttunut. Hannu kertoi uuden nimen liittyvän johonkin yliopiston juhlavuoteen.
Tiedätkö kuka se Kaisa j:llä oli, kysyi Hannu.
No en, kuului vastaus.
Muistaakseni hän oli joku ruotsalainen, ehkä Katarina, joka piti ravintolaa Kaisaniemen puistossa joskus 1800-luvulla.
Historia ei todellakaan ole minun juttuni, nyreksi Liisa, keskityn tähän päivään, viis menneistä.
Hannun mielestä kaikki tämänhetkinen on seurusta menneestä.
Hannu kertoi luulevansa ravintola olleen puiston kulmauksessa suunnilleen nykyisen Ravintola Kaisaniemen kohdalla. Älä kysy mitä se niemi tarkoittaa, ehkä koko Krunikkaa.

Liisa oli tilannut herkullisen näköisen paakelsin kahvinsa seuraksi. Jos menneeseen mennään, hän sanoi, niin tämä siivu muistuttaa Ellen Svinhuvudin kakkua. Joo, sen presidentin rouva. Tiedätkö mitä erikoista mainittuun kakkuun liittyy.
No en keksi, vastasi Hannu.
Äiti on kertonut, että Erottajalla kauan sitten olleesta kahvila Stellasta sai sitä kakkua, jossa oli ihanaa kahvin makuista kreemiä ja sellaista. Stellan perunaleivos maistui kuulemma taivaalliselta. Ei siinä tietenkään oikeasti perunaa ollut. Tiedätkö miten Stellalle kävi.
No en ole kuullut, kuului vastaus.

Iso paha Stockmann suunnitteli samantapaisen kakun ja alkoi myydä sitä eri nimellä. Tämä tässä ei kuitenkaan ole sitä. Se oli Stellan menoa.
No onpa vähästä kiinni, päivitteli Hannu.

Hannu sai päähäpiston ja hän asetteli Liisan vasemman kämmenen hänen omaa oikeaa vasten muka vertaillakseen niiden kokoa. Kämmenet olivat eri paria, joten Hannu antoi omansa laskeutua kättelemään Liisan oikeaa kämmentä. Kädet jäivät siihen. Tämä oli Hannusta ihana hetki. Kumpikin upposi ajatuksiinsa ja jäi tuijottamaan kaukaisuuteen.

Vihdoin Hannu rikkoi hiljaisuuden vähän tökerösti kysymällä Liisan gradusuunnitelmista.
Liisan ajatuskupla poksahti ja hän sanoi päässeensä tosi jymyaiheen jäljille. Hän aikoi haastatella asuinpakkaansa vaihtaneita ihmisiä ja selvittää, miten eri henkilöt ovat vaikuttaneet heidän päätökseensä. Näitä henkilöitä hän aikoi löytää heidän tekemiensä muuttoilmoitusten avulla. Hän aikoi haastatella myös sellaisia, joiden suunnitelmat olivat jääneet aikomuksen asteelle. Nämä pitäisi löytää jollakin muulla tavoin. Kyseessä olisi tietenkin teemahaastattelu.

Hannu oli käynyt metodologian kurssin ja oli päätynyt suhtautumaan kvalitatiiviseen tutkimukseen hyvin varauksellisesti.
Noista kvalihommista tiedä, nehän ovat tosi fiktiivisiä juttuja. Niistähän voi tehdä aivan mitä johtopäätöksiä huvittaa. Hannua ärsytti erityisestä kvalitutkijoiden tapa antaa myyviä nimiä tunnistamilleen ihmistyypeille. Auton ostajat olivat järkeviä perheen isiä, boheemeja baskeripäitä, vilttihattuisia mersumiehiä ja niin edelleen. Boheemit suosivat tietysti Citroenia. Hannun mielestä kyse oli vain haastateltavien ennakkoluuloista.

Liisa loukkaantui ja tunnelma meni pilalle. Minun ohjaajani mukaan laadullinen tutkimus on tosi vankkaa tiedettä ja minä uskon häntä.
Hannu hätääntyi, Joo, totta, sen perusteellahan voi sitten tehdä kvantitaavista jatkotutkimusta, lepytteli hän.
Joo, sitä minä olen miettinytkin, loivensi Liisa jo rauhottuneena.

He nousivat ja keräsivät tavaransa lähteäkseen. Tarvitsetko lomakkeita, tässä on lähellä verotoimisto, vitsaili Hannu. Nyt eivät ajatukset yletä verotukseen, vastasi Liisa.

He kävelivät läheiseen Kaisaniemen puistoon. Liisalla oli tullut mieleen ajatus käydä lähellä olevalla laitoksellaan, mutta hän ei kehdannut ehdottaa sellaista. Kaisaniemen puiston hiekkakentällä oli ryhmä ihmisiä pelaamassa kyykkää. Oletko pelannut koskaan mölkkyä, kysyi Liisa.
Olenhan minä, mutta tuo ei ole mölkkyä. Se on jotakin, joka alkaa koolla. Aikamoisia seipäitä viskovat.

He ajautuivat Pitkäsillalle ja sitä kautta Hakaniemen puolelle. Sillalla Liisa halusi näyttää jotakin Hannulle. Katso noita lohkeamia. Isä on kertonut, että ne ovat sadan vuoden takaa. Eikö ole aika uskomatonta? Joo, täällä on ammuskeltu tosissaan, kuului vastaus.

He jatkoivat matkaa Linnunlaulun kautta Töölönlahden etelärannalle. Kummallistä että tätä sanotaan Eläintarhaksi, vaikka täällä ei ole elukoista tietoakaan, totesi Hannu. On tänne semmoista kuulemma suunniteltu, tiesi Liisa. Hannu kertoi, että täällä on ajettu joskus Eläintarhan ajoja. Ne lopetettiin, kun joku kuoli.

Hannu unelmoi mielessään, että Liisalla olisi pipon sijaan tyylikäs baskeri päässään ja repun sijasta siro nahkalaukku olallaan. Mikään ei ole täydellistä, hän pohti ja ajatteli, että ehkä voisi joskus ostaa hänelle sellaiset. Voi että hän olisi tyylikäs!

He jatkoivat matkaa ja rohkenivat kävellä tovin käsi kädessä. He saapuivat Hesperian puistoon, jossa Liisa kertoi kuulleensa, että Finlandia-talossa oli ollut joskus 70-luvulla joku ihan mieletön konferenssi, jossa oli ollut mukana kaikki maailman napamiehet ja -naisetkin, jos sellaisia silloin vielä oli. Joo, tuon Scandic Parkin katollakin oli ollut poliiseja pyssyineen, tiesi Hannu. Hotelli oli silloin ollut nimeltään Inter-jotakin.

Kun he lähestyivät Rautatieasemaa, Liisa sanoi toivovansa, että jäljellä oleva pätkä tsaarinaikaisia punatiilirakennuksista säästettäisiin. Isä ja äiti olivat aikoinaan nähneet ison savupatsaan ikkunastaan ja tulleet katsomaan, kun rakennukset paloivat.

Kun he saapuivat Asemanseudun osuuskaupan kohdalle, he olivat vähän hämillään ja miettivät mitä sitten tekisivät. Liisa sanoi menevänsä käymään laitoksellaan. Hannu ei keksinyt muuta kuin lähteä Richardinkadun kirjastoon lueskelemaan jotakin. Hän päätti pysähtyä Espan puiston penkille selvittelemään ajatuksiaan. Hän kävi ostamassa läheisestä piparkakkutalon näköisestä kioskista jäätelön ja palasi penkille. Ajatella että tämä puisto on ollut ihan samannäköinen ennen kuin meistä kummastakaan on ollut tietoakaan. Täällä ihmiset ovat kävelleet täällä iloineen ja suruineen. Nyt he ovat kaikki maan povessa.
Hannu katseli ajelehtivia pilviä ja ihmetteli kuka hän on ja miksi hän on täällä.    

Istuttuaan tunnin pari, hän näki tutun hahmon. Ai täälläkö sinä olet, kysyi Liisa, ajattelin tulla hetkeksi tunnelmoimaan tänne runoilijapatsaan luo. Ei yhtään hassumpi idea, vastasi Hannu, nythän tunnelma paranee. Liisan mielestä oli hauskaa, kun Runebergin pään päällä istuu melkein aina lokki. Hannu ehdotti, että he kävisivät moikkaamassa toistakin runoilijaa, joka seisoi massiivisessa kaavussaan Pohjois-Espan puolella.

Miksikähän Runeberg on tuolla keskellä ja Leino täällä syrjässä, ihmetteli Hannu. Veikkaan että Runeberg ehti ensiksi, vastasi Liisa. Hannu ehdotti, että Leino kyräilee puiden alla sen takia ettei tulisi ryöstetyksi. Tulepa niin näytän sinulle. Katsos, Leinolla on oikeassa kädessään kolikko. Voi veljet, niinpä onkin. Miten ihmeessä, päivitteli Liisa. Se on patsaan valajien jekku, tiesi Hannu.

Liisan mielestä Risto Rytin muistomerkki Hesperian puistossa on näitä mielenkiintoisempi. Hannu sanoi jonkun kutsuneen sitä upotetuksi hakaristiksi. Ajattele miltä se kuulostaa, riks, raks, poks niin kuin Risto Ryti, penäsi Liisa.

Sitten kumpikaan keksinyt mitään sanottavaa. Kumpikin lähti tahoilleen. Hannun ajatukset ajelehtivat sinne tänne. Hän tunsi itsensä onnelliseksi, vaikka hänen oli vaikea eritellä tunteitaan. Nyt täytyy vain antaa veden virrata Vantaassa. Sadan vuoden päästä ei meitä kumpaakaan täällä enää ole. Kummallista, että on niin vaikea ymmärtää, mitä aika on.

Hannu ajatteli että nyt Liisa polkee kuntopyörää, vaikka he olivat juuri kävelleet Töölönlahden ympäri, ja sitten hän alkaa etsiä lähteitä graduunsa.

Meni monta päivää. He vaihtelivat lyhyitä tekstiviestejä. He olivat jutelleet kerran puhelimessa, mutta Hannusta Liisan puheet olivat olleet enimmäkeen gradu-sitä ja gradu-tätä. Hannu ei saanut oikein mistään otetta. Hän tunsi itsensä mustasukkaiseksi.

Sitten meni kuukausia. Polku Hannun ja Liisan välillä alkoi nurmettua ja langoille istui variksia. Miten jonkun elämä voi olla niin täynnä yhtä gradua, päivitteli Hannu. Sitten hän tekstasi Liisalle, että otathan varmuuskopion gradustasi. Se ei olisi ensimmäinen gradun tekele, joka häviää bittien hautausmaalle.

Hannu muisteli Leinon kirjoittaneen, että "Yksin oot sä ihminen ..." tai jotakin sinne päin. Miksi tämä on tällaista, vaikka me seurustelemme. Kai minulla on jokin eksistentiaalinen kriisi tällaisessa elämänvaiheessa. Kylläpä hienon pistinkin. Ihmisen syvimmistä ajatuksista ei pääse perille edes pääkopan viipalekuvauksella.

Eräänä lauantaina he tapasivat pikaisesti Akateemisen Starbucksissa. Liisa oli kopioinut gradunsa DVD:lle ja vieläpä tulostanut sen paperille. Hannu sai varmuuskopiot viedäkseen ne kotiinsa. Liisa kertoi, että hänen pitää nyt ruveta risteilemään pitkin Suomea tavatakseen haastateltaviaan. Liisa korosti kuinka tärkeä hänen aiheensa oli jopa Suomen politiikan kannalta. Ajattele nyt, työllistymisen esteet ja kaikki. Joopa joo, taidan menettää tyttöni isänmaalle, päivitteli Hannu mielessään. Et sitten haastattele ketään puolta tuntia enempää. Hän oli seurannut erään opiskelukaverinsa puuhia ja tiesi, miten hirveä työ pitkien haastattelujen litterointi olisi.

Hannu pelkäsi, että Liisan gradu olisi nollatutkimus. Kaikki muuttavat työn perässä, tietäähän tuon. Liisa mutristi suutaan ja sanoi, että tuo on yleinen ennakkoluulo, jonka todenperäisyys on syytä varmistaa. Hannun mielestä Liisa vasta etsi muuttujia laajemmalle tutkimukselle. Totta tuokin, myönsi Liisa ja lupasi ostaa Hannulle jäätelön.

Hannu epäili Liisan jatkavan päiviänsä öihin. Ei gradu ole noin tärkeä. Mitä väliä sillä on minkä arvosanan saa kunhan se menee läpi. Liisa oli sanonut haluavansa tehdä tutkimuksen kunnolla. Kyse on hänen urastaan.

Hannu oli autellut Liisaa stilisoimalla ja keksimällä lisää kysymyksiä teemahaastattelurunkoon. Oli hän löytänyt muutaman tuoreen lähteenkin, mutta pientä se oli. Oman grandunsa alkuun hän ei ollut kunnolla päässyt.

Liisan ohjaajat olivat innoissaan tämän gradusta. Se voisi saada jopa julkisuutta. Liisaa oli jo kyselty tohtorikouluun ja tämä mietti asiaa. Ei se ole kuin neljä vuotta, hän selitti Hannulle. Joo joo, kaikki yöt ja päivät, väitti Hannu, loppukohan sittenkään.

Oletko joskus ajatellut yhteistä tulevaisuuttamme, kysyi Hannu kerran. Oliko tuo kosinta, hänelle vastattiin. Voi sen niinkin ymmärtää, myönsi Hannu. Kuule minä elän päivä kerrallaan ja nyt keskityn graduun ja väitöstutkimukseen, kuului vastaus.

Hannu ajatteli kerran, ettei hän jaksa tällaista. Hän sanoa töksäytti Liisalle, että sinun on nyt valittava tutkimustyön ja minun välillä. Liisa ihmetteli miten heidän suhteensa sitten muuttuisi. Hannu pysyisi hänen sydämensä valittuna ja hän suhtautuisi Hannuun edelleen samalla tavoin.

Hannu ei osannut vastata mitään. Mitä toivoisit häämarssiksemme, hän heitti ja lisäsi, että läppä läppä! No en ainakaan Widorin toccataa, kun on niin tylsä, kuului vastaus. Marssitaan nyt ensin tämän ryteikön läpi. Kaikki aikanaan.

Teen nyt tämän gradun valmiiksi ja sitten väitöskirjan. Hän sanoi olevan äärimmäisen tärkeää saada molemmat tutkimukset pian valmiiksi. Hän puhkesi itkuun ja sanoi jopa valtiovarainministeriön kiinnostuneen tuloksista. Tämä aika on sellainen, että minun on pakko keskittyä näihin. Toki väitöskirjaosuus on laajempi, mutta kai minä jotakin olen oppinut. Haastattelulomake olisi tyyppiä rasti ruutuun ja tulosten käsittely tulee olemaan helpompaa. En minäkään tätä haluaisi. Rakastan sinua ja ymmärrän laiminlyöneeni sinua. Kyllä tämä joskus iloksi muuttuu.

No sitä odotellessa, sanoi Hannu ja marssi päättäväisesti Espalle.