 |
| Kuva Reijo Telaranta Pixabaystä |
Olen ollut todella koukussa Ukrainan sodan uutisiin ja Venäjä/Putin-kirjallisuuteen. Nyt uutisia ja asiaan liittyviä haastatteluja tulvii sellaista vauhtia, että alkaa mennä yli äyräiden.
Mistä tämä kiinnostus kumpuaa?
No, eläkeläisellä on aikaa, miehiset aiheet houkuttelevat ja käänteitä riittää kuin Remeksen kirjoissa.
Yhtenä syynä voi olla se, että olen sotaorvon ja evakon lapsi. Maailma, jossa vanhempani elivät lapsuuttaan, on kiinnostanut ja kiinnostaa. Ei nämä asiat kotona jokapäiväisiä puheenaiheita olleet, mutta me lapset olemme olleet hyvin tietoisia heidän kohtalostaan.
Jos taakkasiirtymää on olemassa, tässä voi olla siitäkin kysymys. Ehkä vanhempiemme kokemuksiin liittyvät tunteet ovat jollakin tavoin periytyneet. Kenties psyykeni kantaa jossain muodoissa sotakuormaa, vaikka minua ei noina aikoina ollut.
 |
| Kuva Max Pixabaystä |
Taakkasiirtymien vaikutusta voitaisiin ehkä lieventää terapialla. Sotien jälkeen sellaista tuskin oli juuri tarjolla. Psykoammattilaisten luona käyminen olisi tuolloin varmaan myös koettu stigmatisoivaksi.
Lieköhän nytkään juuri tarjolla taakkasiirtymien terapointiin erikoistuneita ammattilaisia. Pirkko Siltala ikänsä vuoksi tuskin enää pitää vastaanottoa.
Tunnen, että maailmassa tapahtuu nyt jotakin samankaltaista kuin toisen maailmansodan aikaan. Toivottavasti tilanne ei tästä enää eskaloidu. Pelottaa. Jotakin tällaista epävarmuutta isäni ja äitini varmasti kokivat ja sitten seurasi vielä pahempaa.
Ukrainan kansa kärsii. Evakkoja on liikkeellä runsaasti ja monista lapsista tulee sotaorpoja. Isättömiksi jäädään myös Venäjän puolella.
Taakkasiirtymien valmistusta ei ole lopetettu.
Sympatiani sodan suhteen ovat korostetusti Ukrainan puolella. En silti koe vihaa Venäjän kansaa kohtaan. Sen ei tarvitse juuri pelätä pommituksia, mutta sota tappaa rintamalle joutuneita.
Toivottavasti tästä sodassa kärsineet saavat aineellisen avun lisäksi terapiaa ja muuta keskusteluapua.
Slava Ukraine!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti