Lymfoomasta selvinnyt, akuutista leukemiasta toipuva mies rakentaa uutta taiteilijaelämää

maanantai 6. helmikuuta 2017

Peloista

Kävimme tapaamassa hematologia Meikussa tänään. Tapaaminen oli taas rutiininomainen. Tosin sairausloman päättymisajastakin keskusteltiin. Iholla ei enää merkkejä käänteishyljinnästä.

Sandimmun yritetään ajaa alas kunnes tulee vuosi siirrosta. Sen jälkeen ei tarvitse ryypätä vettä kolmea litraa päivässä. Kortisoniannosta ehkä vähennetään ensi kuussa.  Kesäkuun jälkeen seuraava kontrolli on vasta joulukuussa, ellei aihetta ilmene. Ehkä verikokeissa käyn välilläkin.

Syövän hoidon näkökulmasta alan olla valmis palaamaan töihin, ehkä jo olenkin. Kehotettiin olemaan yhteydessä kahden viikon kuluessa. On aika valmistautua henkisesti.

Mietin kuinka vieraantunut olen työstäni. Miksen selviäisi?

Minulla on myönnetty kuntoutuseläke maaliskuun loppuun saakka. Se sallii osittaisen työnteon.

Lääkäri arvioi, että flunssa-aika on jo ohi. Mikään ei ole kuitenkaan muuttunut, mutta kuulosti siltä, että muissa Pohjoismaissa voisi käydä.

Tuntuisi mukavalta olla taas ruodussa tämän toisen syöpäni jälkeen.

Sain taas kaksi vauvarokotusta. Minulla on nyt kummassakin olkavarressani muksulaastari, jossa on iloisia kuvia.

Vaimoni pelkää, että stressaantuisin työssä ja syöpä iskee uudelleen. Hän kirjoittaa koskettavasti Facebookissa peloistaan ja kokemuksistaan rinnallakulkijana (teksti alempana).

En minä voi kuitenkaan pullossa elää. Enköhän siellä koulussa pärjää, jos pesen ahkerasti käsiäni.

Hematologian laitoksen valvonnassa on ollut turvallista olla. Miltähän tuntuu kesäkuun kontrollin jälkeen?

Veriarvot:

Hb 125, 135, 136, 140, 136 (134-167)
Leuk 3.2, 4.8, 3.1, 1.9 ,1.9 (3.4-8.2)
Neutr 1.73, 1,52, 1.07, 0.8, 0.72 (1.5-6.7)
Tromb 132, 147, 127, 201, 143 (150-360)
CRP <3,<3, <3, 6, 4 <3 (<3)

Krea 110, 119 (60-100)
Afos 63, 68 (35-105)
Alat 59, 55 (<50)

Vasemmalla viimeisimmät arvot. Oikeassa reunassa viitearvot. 

Veriarvot ovat varsin hyvät. Kreatiini on lähestynyt sataa eli viitearvon rajaa. Olen onnistunut juomaan aika hyvin.



Vaimoni Facebook-päivitys:
Otin unet, vaikka olisi ollut hyvä tehdä töitä valossa. Mutta tarvitsin ne, unet.
En tiennytkään, miten paljon käynti Meikussa jännitti. Luulin, että se olisi ollut jo rutiinia monien vuosien ja käyntien jälkeen, - ja etenkin nyt, kun toipuminen on sujunut paremmin kuin hyvin. Ei, ei siitä tule rutiinia varmaan koskaan. Jokainen ajo tuttua reittiä nostaa muistumia käynneistä ja niitä on mitä erilaisempia ollut, kohtalaisia ja kipeitä, arkipäiväisiä ja raastavia.
Erään paluun muistan erityisen hyvin. Jätin rakkaimpani sinne kovan kuumeen kouriin. Hän ei edes tuntenut minua. Olin vienyt hänet sinne kiireellä, pelko sydämessä: olisiko tämä viimeinen matkamme sairaalaan. Vietin pitkän päivän hänen vuoteensa vierellä, peitellen, silitellen, hiljaa rukousta hyräillen, - ja hän vain nukkui, välillä raotti silmiään näkemättä minua.
Lähtiessäni rysähdin polvilleni päivystyksen ovelle, huusin suoraa huutoa tuskaani, - onneksi seutu oli tyhjä, olin betonimaisemassa yksin. Taksi pysähtyi, mies nousi autosta kysyen voisiko hän auttaa. Pyysin häntä viemään minut kotiin. Puolimatkassa hän hidasti ja kysyi, onko kotona ketään. Kerroin olevani yksin, johon hän sanoi, ettei vie minun kaltaista tuskassa olevaa tyhjään kotiin. Hän kysyi, onko matkan varrella ystävää, kerroin ystävän osoitteen ja hän vei minut sinne. Ovella hän ei ottanut maksua, vaan toivotti Jumalan siunausta ja toivoa elämään. Koskaan en ole päässyt häntä kiittämään, mitä suren. Hän oli sen hetken enkelini!
Teitä enkeleitä on vuosien varrella ollut, täällä fb:ssä, ihan konkreettisesti kotona, luonanne, pienellä matkalla, rannoilla, metsissä, eri kirkkokuntien kirkoissa. Ajatuksissa, vilpittömästi. Kuka missäkin, - ja kaikesta yhä kiitän! 
Mutta sen pelon, mitä vakava sairaus on synnyttänyt minussa, sitä ei tunne kukaan muu kuin minä. Sitä ei tunne puoliso, edes eivät lapset, eivät parhaimmat ystävät, ei kukaan. Lapsilla on ollut omat pelkonsa, tuskat ja kivut rakkaan isän tilasta. Perheyhteisö on ollut melko mykkä, sillä sielun kipu ja hätä läheisestä vievät sanat. Kipeä ei tue kipeää sen enempää kuin sokea sokeaa.
Pelko on tullut tutuksi. Se on läpättänyt sisällä kuin viiri, tärissyt ja röykkyyttänyt kuin laivaa tuulessa. Koko keho on ollut kivussa ja näkymättömässä liikkeessä. Pimeät yöt ovat karjuneet huutoaan, harmaat päivät itkeneet minussa, kirkkaus on sokaissut ja tuuli uikuttanut kuin kärsivä, kuoleva eläin. Yksinäisissä huoneissa on asunut pelko. Sanomattoman tyhjyyden pelko ja totinen tunne. Huoli tulevasta, siitäkin, miten yksin selviäisin, minä rujo, monessa apua tarvitseva.
Miten monta kertaa hoipuin vuoteellemme päällysvaatteet ylläni, heittäydyin keskelle vuodetta pimeässä, itkin lohdutonta itkua, joka repesi hirvittävään huutoon. Huusin Jumalaa; en aina huutanut avuksi, välillä raivosin Hänelle kahdesta rajusta syövästä, elämän epäoikeudenmukaisuudesta, ja olin vihainen. Jostain kaukaa kuulin äitini sanat; sain luvan olla vihainen. Ja jäin nyyhkyttämään uikutusitkua, omaa pienuuttani elämän suurten asioiden keskellä, täysin voimattomana ja kiittäen äidistä, joka vuosikymmenten takaa vielä kuiskaa minulle lohtunsa. Sinä siunattu, aikuisen lapsen äiti! 
Pelon tyhjyydessä olen ajatellut usein yksinäisiä ystäviäni, heitä, jotka monien eri syiden takia ovat nyt yksin. Suuri rakkaus heitä kohtaan on kasvanut entisestään, ymmärrys lisääntynyt ja sekin, miten erilaista on eri asioiden tuoma yksinäisyys. Sitä ei voi jakaa, sillä kokemus on niin syvällä ihmisessä itsessään, etteivät sinne ulotu sanat, katseet eikä aina edes lohdutus. Ehkä käden kosketus saavuttaa hippusen, lämmin silittävä käsi, tasainen liike kuin sydämen rytmi. Siksipä, ystäväni, kosketa lohdutonta, äläkä sano mitään. Sävelkin antaa joskus enemmän kuin sanat. Siksipä, ystäväni, hyräile onnettomalle ja älä taaskaan sano mitään. Sillä pelko on tyhjyyttä ja tietämättömyyttä seuraavasta hetkestä. Se on tyhjä väritön aukko tulevassa, jolla ei ole edes mustaa seuranaan. Se on vain pelko, jolle ei voi sanoa: älä pelkää. Sehän olisi sama kuin sanoisi ujolle ja aralle, ole reipas; sama kuin sanoisi masentuneelle: ryhdistäydy. Elämän tunnetta ei käsketä! 
Pelon tunnetta tuskin kukaan voi välttää. Sitä oppii sietämään ja sen kanssa kykenee elämään. Se opettaa varomaan, kun oppii tuntemaan pelkonsa laadun. Pelko voi esiintyä epävarmuutena, jopa valtavana paniikkina. Pelko voi olla konkreettinen salamoivassa ukkosessa, myrskyävässä meressä, mutta se voi olla lähes abstrakti tunne, jota et selitä sanoin. Pelko voi pelottaa, jolloin sen voi äkkiä kääntää torjunnaksi ja etsiä jonkin toisen vahvan tunteen tilalle. Sanotaan, että pelko ruokkii pelkoa; silloin keskity, hengitä syvään ja ota se haltuun. Silloin kysyn, miten otan haltuun sen, minkä elämä on antanut ja mikä aiheuttaa kerta toisensa jälkeen saman hallitsemattoman tunteen, joka hyökyaallon lailla tulee ja melkein hukuttaa. Uskon, että elämää hallitsee sittenkin enemmän tunteet kuin järki. Onko järki se, joka luulee olevansa vahvempi kuin tunne ja onkin juuri se, joka rakentaa torjuntamuurin tunnetta vastaan. Siksipä kerron kaikille pelosta, jota ei tarvitse pelätä, vaikka se aika ajoin istuu vierelleni. Siitä huolimatta matkamme jatkuu.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Järisyttävän kaunista tekstiä vaimosi kirjoittaa ♡!

Heikki Honkala kirjoitti...

Joo, eikös olekin.

Anonyymi kirjoitti...

Tuohon vaimosi tekstiin ei ole mitään lisättävää. Se antaa enemmän kuin voi inhimillisesti antaa. T Päivi

Heikki Honkala kirjoitti...

Kiitos Päivi!