Kuulostaa kliseiseltä, mutta hautajaiset ovat muistutus kuolevaisuudestamme meille muille. Olimme tänään vävymme äidin siunaustilaisuudessa. Hautajaisten päähenkilö ei tarvitse hautajaisia, mutta muut tarvitsevat. Hautajaisten järjestäminen on osa surutyötä. Me tarvitsemme myös uskon siihen, että meillekin aikanaan järjestetään hautajaiset.
Siunaustilaisuus oli perinteisen koruton tapahtuma. Kappelin tunnelma tihkui surua. Pappi loi meille toivoa tulevasta. Ensin läheiset ja ystävät jättivät kukkalaitteensa arkun sivuille ja lausuivat muistosanat. Ennen puhetta ja toimitusta laulettiin virsi 618 (Ratki taivaassa) ja jälkeen virsi 632 (Nyt ylös sieluni). Joku esitti yksinlaulua.
Väkisin tuli mieleeni, että minä voisin olla arkussa. Silloin olisi taistelut taisteltu ja olisin saanut hyvän osan.
Sitten käveltiin surusaatossa hautausmaan luoteisosaan. Osa meistä kulki hitaammin ja saattoon tuli aukkoja. Sitten kulku taas tiivistyi. Arkku laskettiin hautaan, jossa lepää ennestään vainajan kaksi poikaa.
Oli koskettavaa, kun osa vainajan pojista sekä yksi - varmaan vävy - lauloivat samalla, kun laskivat äitiään hautaan.
Jotenkin näin omatkin hautajaiseni varmaan joskus sujuvat.
Kun olin hakemassa autoa parkista, lääkäri soitti Meikusta. Verikokeen tulokset olivat suunnilleen samat kuin viimeksi. Tosin neutrofiiliarvo oli laskenut. Täytyy olla varovainen, kun immuniteettini ei ole täysin kunnossa. Kokonaisuutena ottaen kuitenkin asiat ovat reilassa. Sandimmun-lääkityksen määrää lasketaan hieman. Omat hautajaiseni siirtyivät taas.
Kotimatkalla alkoi taas arki, kun poikkesin Prismassa ja tankkaamassa autoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti