Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Saako kuolemasta puhua?




"Murheellisten kuullen on puhuttava hiljaa", kirjoitti Helena Anhava kauan sitten.

En koe tuon koskevan minua. Tarkoitan, että vaikka olen todistetusti vakavasti sairas, viihdyn paremmin tavallisen arjen ilojen ja surujen sävyttämissä tunnelmissa. Voi toki tuommoinenkin vaihe koittaa, jos on koittaakseen. Mistä sen voisin tietää.

Vaimoni toppuutteli jonakin päivänä, kun mainitsin mahdolliseen kuolemani liittyen jotakin. "Älä nyt ala kuolemaa tekemään ..." tai jotakin sen tapaista. Sanoin hänelle, että minua ahdistaa, jos ei siitä saa puhua.

Jotkut ystävät kannustavat sellaiseen tyyliin kuin jääkiekkoilijat kommentoivat tilannetta, jossa lähdetään maalin tappioasemasta viimeiseen erään matsissa, joka pitää voittaa. Hyvää tarkoittavat ja kiitos heille niistä toivotuksista. Nekin lämmittävät. Taidan olla sellainen mielenlaadultani, että puhun itse mieluummin asioista niiden oikeilla nimillä ja mahdollisista tulevaisuuksista mieluummin kohtuullisen realistisesti, toki toivoa menettämättä ja optimismi on öljyä ruostuneeseen koneistoon.



Kuolemasta saa puhua minun tapauksessani. Annostelua toki sopii harkita.

Olen ollut tähän asti aika hyvillä mielin. Uskon, että kuolemastakin seuraa minulle hyvää. Välillä jopa herkuttelen ajatuksella. On niin mukava ajatus, kun kaikki murheet saisi heittää. Tämä kaikki olisi sitten siinä. Olen minä jo hautajaisiakin suunnitellut. Muinaisilla kreikkalaisilla oli thanatos eli kuoleman vietti. En usko minun asenteeni olevan sellainen. Puhuisin mieluummin taivaskaipuusta.

Osa läheisistäni on tavalla tai toisella ilmaissut vakavan huolensa mahdollisesta kuolemastani. Se koskettaa minua syvästi. Tunnen todella, että minua rakastetaan. Koen myös, että minua tarvitaan vielä. Kuolemantoivossa on säväys itsekkyyttä.

Eräs työkaverini muisteli taannoin edesmennyttä työpaikkakouluni rehtoria sekä kollegaa, joka oli työhuonekumppanini. Olin juuri kertonut hänelle syöpäni laadun ja palautti mieleen, että kumpikin kuoli juuri tähän samaan perussyöpään. Kollegani on hyväntuulinen matemaatikko. Ehkei hänelle tullut mieleen, että asialla voisi olla jotakin vaikutusta mielialaani. No, totuutta on pystyttävä katsomaan silmiin.

Edellinen on saanut hieman taivaani pilvistymään. Olen ollut jopa hieman jännittynyt. Asia tuli niin konkreettiseksi.

Aika liikuttavaa
Eräs aktiivinen rinnallakulkijakollegani jututti minua tänään pariin otteeseen. Hän sanoi, että meillä on vain tämä hetki. Kannattaa siis elää tässä ja nyt. Se oli hyvä neuvo.

Ajoin töiden jälkeen Töölönlahdelle ja kävelin sen ympäri. Ilma oli keväisen kaunis, linnutkin sirkuttivat. Nautin tunnelmasta ja maisemista. Näpsin kuvia. Mieleeni tuli, että voisin lähteä leikkimään alle yhden vuoden ikäisen pojantyttäreni Friidan kanssa Maunulaan ja yritin soittaa hänelle. Ei vastausta. Illemmalla kuulin, että he ovat Vaasassa. No, joskus toiste.

Palasin Talvipuutarhan tienoille. Huomasin ison kivipään tarkkailevan minua mäeltä. Ajattelin hänen olevan se mies, joka suunnitteli alueelle eläintarhaa 1800-luvulla. Siksihän aluetta yhä kutsutaan, vaikka tarha päätyi Korkeasaareen. Muistelin sukunimen alkavan Bor... ja päätin käydä katsomassa lähempää. Mihinkäpä tässä kiirettä. Joo, Henrik Borgström, Tölö parks och trädgårdföreningens grundläggare.

Sairaan hyvä motto: Carpe diem!



2 kommenttia:

Vuokko Kangas kirjoitti...

Niin, meillä kaikilla on yksi syntymän ja yksi kuoleman päivä.kumpaakaan emme tiedä etukäteen. Keskittykäämme siis kaikki näihin elämän päiviin, niitä on meillä paljon enemmän. Mutta hyvä on varautua siihen, että kuolema voi tulla jo tänään. " Herra, opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen"
Omasta kuolemasta on kuitenkin helpompi puhua kuin läheisten, rakkaiden. Kiitos, Heikki- ystävä, kun jaksat jakaa pelottaviakin asioita...

Heikki Honkala kirjoitti...

Kiitos rakas Vuokkoystävä viestistäsi!