Jotkut ystäväni ovat sitä mieltä etteivät halua olla Facebookissa, koska arvostavat enemmän kasvokkaisia kohtaamisia. Tuossakin on pointtinsa, mutta kun ajattelen sitä lohdutuksen ja rinnalla kulkemisen vyöryä, jonka olen saanut ottaa vastaan lyhyessä ajassa kuultuani diagnoosini, en pidä perustelua kovin lujana. Olen tavannut melkein kaikki kommentoijat fyysisesti ja osan heistä vaikka kuinka monta kertaa. Siksi näissä viesteissä on paljon enemmän kuin pelkät kirjoitetut sanat. Nämä sanat kumpuavat yhteisestä eletystä elämästä ja muistoni täydentävät niitä.
Ystävien sanat kannattelevat minua tässä tilanteessa. Ne heijastelevat sitä paljon puhuttua välittämistä. Ajatella, että nuo kaikki ihmiset välittävät noin paljon siitä, mitä minulle kuuluu. Varmasti niissä on henkilökohtaistakin. Uutinen herättää ajatuksia omasta kuolevaisuudesta. Minua koskettaa syvästi se, että voin jakaa yhdessä ystävieni kanssa meidän kaikkien kuolevaisuuden. Osa osaa kirjoittaa kauniisti, toisille kirjoittaminen ei ole yhtä luontaista, mutta lyhyeenkin toivotukseen sisältyy se tärkeä viesti, että me kuolevaiset olemme täällä toisiamme varten. Ilman toisiamme emme olisi mitään. Me tässä ja nyt luomme yhdessä yhteistä elämäämme.
Myös tuntemattomien viestit lämmittävät mieltäni. Minulla on jotakin kautta jotakin merkitystä jollekin ihmiselle niin paljon, että hän haluaa käyttää elämästään hetken tuottaakseen minulle iloa. Tämä merkitys voi heijastua jonkun yhteinen ystävän kautta. Tässäkin on jotakin kaunista.
Osa kirjoittajista on kokenut itse vakavan sairauden ja selvinnyt siitä. Heidän viesteissään on kokemuksen tuomaa viisautta. Olen saanut neuvojakin, vertaistukea.
Facebook ei tee meistä ihmisiä eikä korvaa henkilökohtaisia tapaamisia, mutta se lisää meidän yhteistä eloamme. Facebook soi meidän inhimillisen tarvitsevuutemme laulua.
Apokalyptinen iltataivas kuvattuna kotoamme
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti