Huono yö ja hyvä asenne

Ei tullut uni illalla. Odottelin aikani. Otin sitten avuksi sairaalan radion, jossa on miellyttävä tyynymäinen kaiutin. Ei apua. En ollut ahdistunut, mutta muutoin ajatustoiminta oli kovin vilkasta. Ajattelin seuraavaksi kokeilla äänikirjaa, jollaisia olen varustanut mukaani sekä antiikkisen soittimen niille.

Oli jo myöhä. Päätin pelata varman päälle, kun oli hoitopitoinen päivä edessä, ja muutoinkin.

Yököt olivat käyneet hyväntuulisina ilmoittautumassa illalla. Nuorempi luvasi vaihtaa juomaveteni, mutta unohti kai.

Heidän puheilleen.Vanhempi oli jotenkin ärtyneen tuntuinen - häiritsinköhän - mutta sain nukahtamislääkkeen. Vedetkin vaihdettiin, kun pyysin. Luin sitten jonkin aikaa Sirpa Kähkösen Neidon kenkää, jossa hän kuvaa sodanaikasta kotirintamaelämää Kuopiossa jatkosodan aikana. Koen pääseväni äitini sen aikaisen elämän tunnelmiin. Hän asui toisessa pikkukaupungissa Porissa.

Sitten unta odottamaan. Lääke kiersi aivojani niin, että tuntin pääni olevan kierteisessä rusettisolmussa tyynyt kummallakin puolella rusetin vapaina päinä. Uni sitten päästi pälkähästä.

Heräsin myöhemmin. Kävin vessassa ja söinkin jotakin. Onneksi uni palasi.

Joskus aamulla havahduin, mutta nukuin ja heräsin, kun aamiainen tuotiin.

Olin hakenut alhaalta Frescan päivälliskahvikseni, mutta iltapala kahveineen tulikin aika pian sen jälkeen. Liikaa kofeiinia. Illalla bloggailin ja naamakirjailin. Liikaa virikkeitä aivoille. Tänään kuulin, että kortisoni, jota eilen sain, häiritsee unta ja tulee tekemään sitä myöhemminkin tällä viikolla. Siispä nappi naamaan iltaisin.

Meikun sairaala-alueen sisäpiha

Lääkärit kävivät selostamassa tulevia hoitoja. Kyselin heiltä, että mikä tämä asennejuttu on, josta ylilääkäri puhui. Olin yrittänyt häneltä saada tarkemmin selkoa sen toiminnasta. Placeboako? Ei. Jäi hämäräksi, mutta oikea asenne piti olla. Kysyin osastolääkääreiltä, pitääkö olla jokin taistelumeininki eikä ajatuskaan saa horjua. Sanoin, etten minä jaksa tautiani erityisemmin ajatella. Tässä ollaan ja surraan sitten, kun on aihetta enemmän. Pitivät asennettani ihan oikeana.

Aamupäivällä minulle pantiin kanyyli ja suonta piti kovasti etsiä. Ovelia ovat, kun luikertelevat piiloon kuin kastemadot kalamiehen etsiessä. Löytyi vihdoin ja suolaliuosta sisään.

Hilton

Päivällistä tuotiin ja sitten lähdin alakertaan kahville tippalaitteitteni kanssa. Alhaalla hissin ovella laite alkoi piipata. Komento takaisin. Ei kuulemma tykkää kynnyksien ylittämisistä. Neuvottiin miten hälytys sammutetaan.

Kyselin kahvilassa kofeiinitonta kahvia. Ei ole. Myydäänkö tavallista puolikkaina kuppeina. Ei myydä. Kassa tarjoutui tuomaan tarjottimeni pöytään ja ilahtuneena hyväksyin. Sitten näin tutun pariskunnan toisessa pöydässä ja sinne juttelemaan kahvia nauttien. Taas laite piippasi. Osasin sammuttaa.

Paluumatkalla jäin suustani kiinni röntgenissä työskentelevän tuttavan kanssa. Hississä laite alkoi taas huutaa. Kohta huusi hoitajakin (ei nyt oikeasti), että minua on etsitty. Seuraavat liemet laitettaisiin.

Nyt karkulainen sai lisää palloja jalkoihin eli lisää tippaa oikeaan käteen ja vasempaan käteen verenpainemittari, joka toteaa lukemat varttin välein. Nyt pitäisi vaeltaa kahden härvelitornin kanssa. Taidan tyytyä kohtalooni. Kolme tuntia kovennettua. Nyt saan mabtheraa, joka sparraa omia terveitä solujani taistoon vihollisia vastaan. Ei ole vielä sytostaattia. Sitten tulee oncovinia. Se kuuluu olevan näkökulmasta riippuen joko vasta-einetta kuten mabthera tai sytostaattia. Käsitteleävt kuin vasta-ainetta. Ja suolavettä joka käänteessä.

Onko tämä ensimmäinen sytostaattipäivä vai eikö?

Poikani tulee illalla suloisen tyttärensä kanssa. Pappa saisi taas voimia - ja mahdollisesti kofeenitonta kahvia, jota voisin täällä itse keitellä.

Liput liehuvat Minna Canthin kunniaksi. Taisi olla tomera täti ja hyvällä asialla.