Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

torstai 24. maaliskuuta 2022

Sotatraumat siirtyvät polvesta polveen

Kuva photosforyou Pixabaystä

En ole koskaan tavannut äitini isää Yrjö Jylhäsaarta. Minulla on siten ollut vain kolme isovanhempaa. Lähipiirikokemukseni on epätäydellinen, vaikka ei yhden isovanhemman puute tietenkään ole ollut dramaattinen ongelma. Aukko kuitenkin.

Isoisäni ei ehtinyt eläessään isoisäksi. Kutsun häntä kliinisesti isoisäksi, koska hän on minulle olemassa vain käsitteellisesti. Jos hän olisi saanut elää, hän olisi ollut lastenlapsille luultavasti satakuntalaisittain tuffa. 

Kun talvisota syttyi, joku mies tuli tuomaan isoisälleni kutsun ja hän lähti palvelukseen. Joku tai jotkut perheestä näkivät hänet vielä jossakin auton lavalla, luultavasti joidenkin muiden kutsuttujen kanssa. Tämän jälkeen he eivät varmaan nähneet häntä elävänä. 

Yksikkö, johon isoisäni määrättiin, koostui varttuneemmista miehistä, joten sen tehtävänä oli alkuun olla reservinä lähetettäväksi sinne, missä tarvitaan. Pohjoisessa sitten kaivattiin vahvistuksia. 

Isoisäni sai tulikasteensa Pelkosenniemen taistelussa, joka käytiin 16-19.12.1939. Venäläiset joukot onnistuttiin pysäyttämään ja henkiin jääneet pakenivat Savukosken suuntaan. En osaa sanoa, oliko isoisäni heitä jäljestämässä.  

Myöhemmin hän palveli Sallan suunnalla. Rintamalinja siellä vakiintui. Sitten Kannaksella puolustus murtui ja venäläiset pääsivät etenemään Viipurinlahdelle. Suomalaiset olivat kai ajatelleet, että jää ei kanna sotalaitteita. Venäläiset kuitenkin onnistuivat ylittämään lahden ja saivat sillanpääaseman Säkkijärven Vilajoelta, josta he voisivat edetä tietä pitkin Viipurin suuntaan suomalaisten joukkojen selustaan ja Helsingin suuntaan. 

Sallan rintaman puolustaminen annettiin ruotsalaisten vapaaehtoisten tehtäväksi ja näin suomalaisia voitiin siirtää hätiin Vilajoelle. Sinne isoisänikin päätyi. 

Talvisota päättyi. Isää ja puolisoa odotettiin kotiin. Jonakin päivänä vajaa yhdeksänvuotias äitini - vanhin viidestä lapsista - kävi kaupassa, varmaankin äitinsä lähettämänä. Siellä hän tapasi postinjakajan ja kysyi tältä, onko heille mitään. Postiljooni myönsi olevan, mutta sanoi tuovansa itse. 

Kun äiti palasi kotiin, siellä arvattiin, mistä oli kysymys. Postiljooni toi sitten viestin, jossa kerrottiin isoisäni kaatuneen. Johtuiko siitä, että sota oli jo loppunut, ettei viestiä tuonut pappi. 

Tilanne Vilajoella oli ollut kriittinen ja sekava. Tulitauko 13.3.1940 pelasti jäljellä olevat suomalaiset sotilaat. Isoisäni ei ollut heidän joukossaan. Hän haavoittui 11.3. Vilajoella ja kuoli samana päivänä kenttäsairaalassa Haminassa. 


Kuva donations welcome Pixabaystä

Talvisota päättyi. Isää ja puolisoa odotettiin kotiin. Jonakin päivänä vajaa yhdeksänvuotias äitini - vanhin viidestä lapsista kävi kaupassa, varmaankin äitinsä lähettämänä. Siellä hän tapasi postinjakajan ja kysyi tältä, onko heille mitään. Postiljooni myönsi olevan, mutta sanoi tuovansa itse. Kun äiti palasi kotiin, siellä arvattiin, mistä oli kysymys. Postiljooni toi sitten viestin, jossa kerrottiin isoisäni kaatuneen. Johtuiko siitä, että sota oli jo loppunut, ettei viestiä tuonut pappi?

Äitini sisaruksineen olivat nyt sotaorpoja ja mummoni sotaleski. Isäni oli toisaalla ensimmäisellä evakkoretkellään (Evakkous ei ole uusi asia).


En ole itse kokenut sotaa, mutta tunnen olevani osallinen siitä vanhempieni kautta. He kokivat sodan lapsina. Heidän kokemuksensa ovat osa identiteettiäni. Tämä ilmenee siinä, että minulla on tarve kertoa heidän kohtalostaan muille. Olen myös tutkinut kovasti isoisäni sotaretkeen liittyviä lähteitä. Olen ajatellut kirjoittaa seikkaperäisen tekstin aiheesta. Haluaisin näin tehdä hänen uhrinsa näkyväksi. Saa nähdä, saanko aikaiseksi.  

Vanhempani ovat ponnistelleet luodakseen meille lapsille hyvän elämän. Luultavasti heinän kokemukset ovat kuitenkin heijastuneet meihin, vaikka he eivät varmaan ole sitä halunneet. Puhutaan taakkasiirtymistä eli ylisukupolvisista traumoista.


Kuva Gerd Altmann Pixabaystä

 Ehkä johtuu taustastani, että seuraan Ukrainan sodan tapahtumia tarpeettoman tiiviisti, suorastaan pakkomielteisesti. Vanhempieni ja isovanhempieni kokemukset toistuvat nyt lukemattomia kertoja ukrainalaisten elämässä. Olen ilman muuta pienemmän eli Ukrainan puolella. Jännitän maan kohtaloa. Tiedostan toki, että tavalliset venäläisetkin kärsivät sekä kotona että rintamalla. 

Tämän päivän julmia kokemuksia ja kohtaloita kannetaan monessa sukupolvessa sekä Ukrainassa että Venäjällä. 


                              Slava Ukrayini!



2 kommenttia:

Valkoinen vaate kirjoitti...

Olet oikeassa että sota jättää jäljet, jotka heijastuvat pitkälle seuraaviin sukupolviin.

Itse en halua hirveästi noita tapahtumia seurata, en yksinkertaisesti kestä.

Äitini isä oli rintamalla. Minulla on omista vanhemmista ja isovanhemmista enää isä jäljellä, joten en voi tarkempia palveluspaikkoja kysellä.
Muistan kuitenkin äitini kertoneen että hänen isänsä oli hyvin rikki sodan jälkeen. Sängyn alla pelättiin pommeja ja viinaa kului. Ei sellaista juopon elämää mutta haavoja yritettiin lääkitä alkoholilla.

Yhteiskuntamme pelastui sodassa, mutta nuo miehet, suurin osa heistä lähes lapsia, jotka tekivät sen työn, unohdettiin. Heidän sota traumojaan ei hoidettu ja ne siirtyivät seuraaville sukupolville. Vanhempieni kasvatuksessa heijastui se miten heidät itse oli pystytty kasvattamaan, tai lähinnä pystytty selviämämään heidän kanssaan. Sota teki huutolaispoikia sodassa kuolleiden vanhemmien takia, oli paljon rikkinäisiä lapsia ja leskiä jotka traumojensa keskellä joutui jatkamaan tätä elämää ja luomaan alkua seuraaville sukupolville. On sydäntä särkevää nähdä kuinka nopeasti kaikki on unohdettu ja painettu villasella vaikka noista on alle sata vuotta aikaa. Yhden pitkään eläneen ihmisen verran.

Minua itseä tässä sodassa ja uutisoinnissa koskee tämä älytön viha sodan aloittaneen maan siiviileitä kohtaan. Heistä kukaan ei ole syyllinen johtajansa tekoihin. Niin Venäjällä kuin Suomessa, kuin Ukrainassakin pitäisi olla ainakin keski-ikäisten ja heitä vanhempien muistissa sodan tuoma tuska. Sotaa ei kukaan halua. Poislukien erinäiset sairaat johtajat. Sodassa kärsii aina eniten siviilit ja heistä erityisesti ne, jotka jo valmiiksi olivat ahtaalla. Ne joille pakotteiden takia ei enää kaupan roskiksista löydy syötävää. Ne joilla ei ole mahdollisuutta muuttaa eikä päästä noihin poiskuljettaviin busseihin.

On hyvä että näistä asioista kirjoitetaan. Sodan ei kuulu unohtua. Ei pidä alistua yhteiskuntaan joka kieltää kaiken negatiivisen ja pelottavista aiheista puhumisen. Ei pidä kasvattaa lapsia siihen, että kaikki paha piilotetaan. Koska kun se paha tulee, niin ne lapset eivät osaa varautua. Ne eivät kestä negatiivisia asioita. Kasvetaan vääränlaiseen voittamattomuuden tunteeseen.
Kiitos tekstistäsi!

Heikki Honkala kirjoitti...

Kiitos monipuolisesta tekstistäsi! Selviääkö rintamalta kukaan mieleltään terveenä, ehkä on sellaisiakin, mutta luulen, että tavan ihmiset traumatisoituvat helposti. Sama koskee siviilejä. Liekö niin, että jos rauhan aika jatkuu vuosikymmeniä, kuva sodan todellisesta olemuksesta hämärtyy ja taas mennään samaan ansaan?

Todella, heikkokuntoiset eivät ehkä selviä edes evakuointeihin.

Tavalliset venäläisetkin ovat tosiaan uhreja. Heitä aivopestään ja heille valehdellaan. Orpoja ovat kuolleiden venäläissotilaidenkin lapset.

Tämä kaikki on niin väärin!