Eilen oli parempi vire kuin tänään. Johtui ehkä siitä, että oli mukavaa seuraa, kun meillä oli kolme lapsenlasta ilonamme.
Viime päivinä on ollut vipinää sen verran, että tänään pitää levätä. Valitettavasti se tuntuu saavan mielen sinisävyiseksi.
Tässä on jonkinlainen dilemma. Kaikenlainen toiminta ja muiden tapaaminen, työkin, pitää mielen virkeämpänä, mutta en jaksa sellaista päivästä toiseen. Kun lepäilen, mieli samentuu. Tuo kummallinen mieliala kaartaa molliin, vaikka mikään erityinen ei tällä hetkellä kaiherra mieltä. Samoissa olosuhteissa voi olla joko iloinen, surullinen tai siltä väliltä.
Kuten on tunnettua, tähän ei auta mikään itseään niskasta kiinniottaminen tai instant -ryhdistäytyminen. Ihminen on kuin vangittu painavaan viittaan ja sitä vain joutuu kantamaan.
Masennuksen mysteeri on siinä, että sen syyt eivät aina ole näkyvissä. Sekin tilanne tuntuu vaihtelevan. Välillä olen masentunut, koska elämä tuntuu olevan takana eikä edessä olevat näkymät innosta. Toisinaan - kuten nyt - mieli on maissa, mutta elämä tuntuu muutoin olevan kutakuinkin ok.
Näinköhän tämän blogini pääteema muuttuu masennukseksi. Viime vuonna olin optimistinen syöpäpotilas, nyt olen alakuloinen syövästä selvinnyt. Tällainenkin prosessi voi normaali. Sekä työterveyslääkäri että Suomen Syöpäyhdistyken neuvoja toivat esiin sen, että kun syöpä on päällä, ollaan hoidossa ja siirrytään prosessin vaiheissa eteenpäin. Silloin keskitytään paranemiseen ja ajatuksetkin ovat siinä. Kun syöpä on - ainakin toistaiseksi - takana, ollaan kuin tyhjän päällä.
Tulevaisuutta on todella vaikea ennustaa. Enpä arvannut, että viimevuotista seuraisi tämä.
Kuvat eiliseltä Kallahdenniemen päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti