Kävin aamulla taas tuomiopäivänkoneessa Kirralla. Ensi viikolla saan tuomion, puhtaat paperit tai sitten ei.
Valmistautuminen oli työlästä, kun ei saanut syödä ja virtsarakon pitäisi olla täynnä kuvauksessa. Pakko oli kuitenkin tyhjentää, ei muu auttanut. Join vettä korvaukseksi. Piti herätäkin ruokottoman aikaisin, kun kuvausaika oli 7.45. Pientä tämä, kun yhteiskunta pitää pojastaan huolta.
Ajelin auringon alla heräilevään kaupunkiin. Kasarminkadun varrella oli heikosti parkkipaikkoja. Näytti, että Kirran ruutuihin tarvittaisiin jokin kortti. Huomasin kuitenkin, että eteläpäädyn paikkoihin sai kärryn jättää rahalla. Sopivaa oli vain kakkonen taskussa. Tuntui paljolta, mutta pienempää ei ollut. Siivosin vanhat laput ja parkkikiekon pois kojelaudan päältä ja laitoin uuden lapun näkyviin.
Kävelin U-ovelle pohjoisosaan. Kliinisen aulan ilmoittautumisluukku oli vielä kiinni. Perässä tullut nainen kysyi, tarvitaanko jonotusnumeroa. Kerroin, että ei ole ennen tarvinnut. Istuin lukemaan mukanani olevaa Hesaria. Otin vettä juotavakseni pumppukannusta. Siivoja sanoi tuovansa siihen tuoreempaa vettä ja toikin.
Luukun piti avautua puolelta, mutta virkailija tuli viitisen minuuttia myöhässä. Liikenneongelmia kai. Ponnahdin pystyyn, kun luukku aukesi. Vilautin kelakorttia lukijaan ja sain ison muovimukin vettä juodakseni 15 minuutin aikana. Sitten taas Hesarin pariin.
Aika pian minua huhuiltiin ja seurasin hoitajaa tuttuun paikkaan, kuvaamon esikartanoon. Se on pienehkö huone, jossa riisuin ylävartalon ja puin selättömän sairaalapaidan päälleni. Kysyin hoitajalta, miksi selkä on auki. Syy ei liittynyt mitenkään TT-kuvaukseen. Sairaalapaidat nyt vain ovat sellaisia, jotta niitä voi tarvittaessa helposti nostaa. Kysyin, onko synnyttäjillä samanlaiset. Ei kai ole.
Kanyylin laittaminen ole hankalaa. Kyynärtaipeeseen ei onnistunut, kun suoni oli kova. Kädenselkään onnistui. Ei tuo neulatyynynä oleminen niin kivaa ole.
Tämänkertainen hoitaja teititteli, paitsi kerran. Seurasin häntä muki kädessäni kuvaushuoneseen. Minut ohjattiin laitteeseen selälleni. Päällyshousut piti laskea. Kengät saivat olla jalassa. Pään asetin kuppimaiseen tukialustaan. Kädet venytettiin alustalla eteenpäin.
Sitten liuin "teleporttiin". Miesääni nauhalta neuvoi: Sisäänhengitys-pidätys-saa hengittää. Olin hieman ajatuksissani, enkä tullut hengittäneeksi sisään. Sain kuitenkin pidätettyä.
Olikohan tuo ensimmäinen harjoituskierros? Hoitaja sanoi suonen toimivan ja varoitti varjoaineesta, joka tuntuu lämpimältä kropassa. Sen tuleminen sattui käteen. Pian tunsin sen vaikutuksen suussa. Kihelmöinti kuvaa minusta paremmin tunnetta, mutta ei se paha ole. Suusta tunne levisi keskivartaloon ja nivusiin. Hieman se muistuttaa housuun pissaamista.
Kuulin taas ääniä. Sisäänhengitys-pidätys-saa hengittää. Viimeistä komentoa sain odottaa oudon pitkään ja tosissani pidätellä. Tulihan se sitten. Kone äänteli tällä kierroksella.
Sitten homma oli ohi. Kädet tuntuivat jäykiltä. Housut ylös ja esikartanoon. Kaksi muutakin hoitajaa oli ilmestynyt mestoille. Tervehtivät ystävällisesti.
Jodipitoisen varjoaineen tuleminen oli sattunut, koska kanyyli oli pienessä suonessa. Pukeuduin. Seinällä olevassa lapussa neuvottiin: Nouse hitaasti. Laita kengät jalkaan. Älä kiirehdi.
Vaikuttaakohan varjoaine jotenkin, koska kehotetaan hituroimaan. Yksi hoitajista lähti hakemaan jo seuraavaa potilasta. Ehti tulla ennenkuin lähdin, hyväntuulinen, minua selvästi vanhempi ukko.
Matkalla kotiin kuulin radiosta uudesta netti-ihmeestä Snapchatista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti