Itsenäisyyspäivälounaamme oli katsaus menneisyyteen. Ensimmäiseltä uuniperunakierrokselta oli vielä keitettyjä pottuja kaapissa. Vielä riitti raclette-siivujakin.
Laitoin myös jäljelle jääneet kaksi raakamakkaraa mukaan.
Vaimo ehdotti mukaan pikkuporkkanoita. Jääkaapissa oli myös jäljellä natustelunauriita kahdesta ostoerästä. Vanhemmat olivat alkaneet itää. Söin yhden ja pilkoin loput uuniin pantavaksi.
Tuttua juttua. On vaikea mitoittaa uuniaika siten, että makkarat kypsyvät, mutta raclette ei lämpene liikaa. Olisi varmaan pitänyt ottaa perunat racleteineen pois ennen muita. Nyt eivät makkarat kuitenkaan kuumentuneet karrelle pinnasta.
Nauriit eivät olleet erityisen hyviä. Joku pala maistui happamelle. Olikohan siitä yksilötä, joka oli vihertynyt. Joku maistui. Jotkut olivat väljähtyneitä. Taitaa nauris sopia minun suuhuni parhaiten kypsentämättömänä.
Tänään on suuri juhlapäivä. Minä olen sitä sukupolvea, joka on syntynyt sodan varjoon. Vaikka viimeisen sodan päättymisestä oli syntyessäni kulunut yhdeksän vuotta, sodan kosketus oli läsnä. Siksi itsenäisyys mieltyy minulle selviämistaisteluna.
Ehkä kuva kuhmuisista nauriista sopii symbolisoimaan itsenäisyytemme ensimmäisten vuosikymmenten rosoisuutta. Viimeisen vuosikymmenet Suomi on kukoistanut, kun ajatellaan kokonaisuutta. Runebergin Maamme-lauluun kirjoittama ennuste on toteutunut. "Sun kukoistukses kuorestaan. Kerrankin puhkeaa."
Hyvä että suomalainen itsenäisyyspäiväperinne on juhlallinen. Menemme tänään Senaatintorille, jos sää sallii.
No, illan pukukavalkadi on erikoinen piirre traditiossamme.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti