Tuntuu mukavalta, kun suomalainen menestyy joissakin merkittävissä kisoissa kuten olympialaisissa. On helppoa väittää, että tämä on asenne on tyypillinen Suomen kaltaisen pienen maan kansalaisille, mutta kyllä isoissakin maissa halutaan voittaa.
Varmaan kyse on halusta kuulua johonkin joukkoon. Me olemme meitä ja muut ovat muita. Minulla ei kuitenkaan ole osaa eikä arpaa siihen, että joku minulle henkilökohtaisesti tuntematon urheilija menestyy. Miksi minun pitäisi päästä jaolle, kun suomalainen pääsee palkintokorokkeelle?
Hykertelemme tyytyväisyyttämme ystäviemme kanssa, kun Suomen lippu nousee jonkin areenan tankoon. Meistä on myös mukavaa välittää tietoa tapahtuneesta eteenpäin. Meillä on selvästi tarve tällaisiin yhteisiin ilon hetkiin.
Kannustus auttaa urheilijoita venymään parempiin suorituksiin. Minusta he eivät kuitenkaan hyödy, koska minua ei näy katsomoissa enkä lähettele fanipostia.
Minusta on kutakuinkin samantekevää, mikä joukkue voittaa minkin jääkiekon SM-liigan ottelun. En ole erityisen kiinnostunut urheilusta, mutta jostakin syystä alan syttyä, kun kilpaillaan maajoukkuetasolla ja Suomella tai jollakin suomalaisella on menestymisen mahdollisuuksia. Minun on vaikea analysoida, mistä tämä johtuu. Kyse on varmaan samaistumisen halusta. Nationalismilla on nykyään hieman huono kaiku, mutta siitäkin tässä lienee kyse. Sitä esiintyy eri pitoisuuksina. Isänmaallisuus kuulostaa kovin juhlalliselta, mutta olen toki isänmaallinen. Näistä seikoista huolimatta kannatan kansainvälistä yhteistyötä ja vastuunjakoa.
Saatan joskus seurata vaikkapa MM-kisojen seiväshyppyä, vaikka suomalaisia ei olisi mukana. Jokin siinä viehättää. Jostakin syystä juoksulajit eivät innosta yhtä paljon. Edellisessä on enemmän ratkaisuhetkiä.
Jos Suomen jääkiekkomaajoukkue pääsee hyvään vauhtiin näissä olympialaisissa, varmaankin alan seurata. Voi tosin kysyä, miksi. Jos Suomi joutuu pelaamaan takaa-ajajana ratkaisevassa pelissä, seuraaminen on kärsimystä.
Miksi haluamme jännittää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti