Ei sekoiteta asioita

Ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen merkitystä saatetaan väheksyä vetoamalla siihen, että ilmastossa on tapahtunut suuria muutoksia ennenkin. On totta, että Suomenkin yllä oli paksu jääpeite niinkin äskettäin kuin 10.000 vuotta sitten. Tuo aika ei ole maapallon ikään nähden yhtään mitään.

Minusta näitä asioita ei kannata sekoittaa toisiinsa. Vaikka ilmasto muuttuu myös ilman ihmisen vaikutusta, kannattaa miettiä, haluammeko lisätä mahdollista turbulenssia olemalla muuttamatta elintapojamme vähemmän kuormittaviksi.

Ilmaston luontainen muutos on käsittääkseni hidasta, kun taas ihmisen vaikutus on on kiihtynyt hurjaa vauhtia. Mielestäni meillä on eettinen velvollisuus hillitä jälkimmäistä.

Syöpä niittää satoa

Tutustuin taannoin hematologian osastolla erääseen mieheen, jonka tädin ja sedän tunsin. Olimme tuolloin molemmat osastolla hoidossa. Näin hänet myöhemmin ohi mennen samalla osastolla, jossa olin käymässä. Miten menee, kysyin. Hyvin, kuului vastaus.

Taisi olla viime vuonna, kun kuulin mainitulta tädiltä, että tämän veljenpoika - sama mies - oli kuollut.

Kuulin vaimoltani eilen yllättävän uutisen. Nyt oli tädin aika tullut. Hänellä oli diagnosoitu syöpä ja hän oli menehtynyt kahden viikon päästä siitä.

Nyt tuntuu vaikealta tottua siihen, että hän on poissa. Olin tavannut hänet ensimmäisen kerran jo 70-luvulla. Tottuminen on kuitenkin vain ajan kysymys.

Kuoleminen kuuluu elämään. Kun viesti jonkun tutun kuolemasta tulee, asiaa päivitellään hetken aikaa, ja sitten elämä jatkuu kuten ennenkin. Asia vaatii kuitenkin käsittelemistä. Se palaa vielä ainakin muutaman kerran mieleen sulateltavaksi. Hautajaisiin osallistuminen suo erityisen mahdollisuuden asian käsittelemiseen.

Tutun kuolema panee ajattelemaan, että kerran on minunkin vuoroni. Silloinkin elämä täällä tulee useimmille jatkumaan kuten ennenkin. Läheisille sopeutumien vie enemmän aikaa. Kun viimeinen minut tuntenut kuolee, minä kuolen lopullisesti. Muutun arkistotiedoiksi.

Kun heittää kiven veteen, veden pinnalla näkyy näkyy hetken renkaita ja sitten tilanne palautuu entiselleen.

Eläköön sairausvakuutus!

Hesari kertoo tänään Palveluvalikoimaneuvoston tuoreista päätöksistä. Kyseinen elin punnitsee, mitkä lääkkeet yhteiskunta maksaa ja mitkä ei. Pohdinnan perustana on Fimean arvio kustannuksista, käyttäjäkunnan laajuudesta sekä lääkkeiden eduista ja haitoista. Osa arvioiduista hyväksyttiin, osa ei.

Kallein hyväksytty hoito maksaa lisäkuluineen 466.000 euroa. Hoitoa saa nyt käyttää lasten ja nuorten uusiutuneeseen syöpään. Car-T-valmisteen käytöstä aikuisten lymfoomaan päätetään myöhemmin.

Olemme hyvässä asemassa, koska maallamme on varaa noin kalliisiin hoitoihin. En tiedä omien hoitojeni kustannuksia, mutta halpoja ne eivät varmasti ole olleet.

Eettisesti hankalia tilanteita varmaankin syntyy. Jotkut ehkä kuolevat siksi, että heille sopivaa hoitoa ei ole hyväksytty maksettavaksi yhteisestä pussista. Harvalla on varaa maksaa itse moisia kuluja.

Kyse on pohjimmiltaan vakuuttamisesta. Kun kaikki maksavat pienehköjä summia, voidaan maksaa isoja summia harvoille koituneista vahingoista - tässä tapauksessa sairastumisista.

Isoisäni isä toimi Kannaksella palovakuutusasiamiehenä. Siinäkin tarjottiin suojaa sellaisia onnettomuuksia vastaan, joita sattuu harvoille. Tässä tapauksessa suojan hankkiminen oli vapaaehtoista, sairausvakuutus koskee kaikkia kansalaisia.

Eläköön sairausvakuutus!

Ostin aneita

Aluksi korjaan eilen synnyttämääni mielikuvaa Turun terveydenhoitopalveluista. Soitin nimittäin tänään puoli yhdeksän jälkeen ajanvaraukseen ja pääsin varsin nopeasti läpi. Tällä kertaa valitsin tarjotuista vaihtoehdoista "kiireisen" toisin kuin edellisellä yrityksellä. Automaatti ilmoitti, että edelläni on vain pari kolme henkilöä.

Puhelimeen vastasi oikein lupsakka sairaanhoitaja. Sain ajan klo 14:ksi tälle päivälle. "... tule veikkonen kello 14.00." Tuollaisesta tulee hyvälle tuulelle.

Saavuin vähän ennen kahta Turun keskustan terveysasemalle ja istuuduin odottamaan. Kutsu tuli myöhässä, mutta ei kohtuuttomasti. Sairaanhoitaja tutki paiseeni ja laittoi sen päälle bakteereita tuhoavan lapun. Menen maanantaina kontrollikäynnille ja samalla saan viimeiset vauvarokotukset.

Ihan hyvin meni. Hoitaja tuntui pätevältä.


Olen ajatellut maksaaa ilmastokompensaatiota Nizzan lennoistamme, mutta asian hoitaminen on venynyt. Olin jo saanut selville luotettavan tuntuisen palvelun, mutta unohtanut mikä se oli. Kesti jonkin aikaa ennen kuin löysin sen taas. Palvelu on Myclimate. Perustelu valinnalleni oli se, että Suomen WWF kompensoi omat lentomatkansa kyseisen palvelun kautta. Luotan heidän valintaansa.

Myclimaten laskuri määritti syntimme 42 euron arvoiseksi. Olisin voinut maksaa tarkalleen tuon summan, mutta käyttökohde olisi jäänyt hieman epäselväksi. Valitsin tilalle 43 euron arvoisen vaihtoehdon, jolla tuen köyhiä nicaragualaisperheitä puiden istuttamisessa.

Hyväksyin summan lisäksi ehdotetun kuuden euron maksun ilmastokoulutuksen tukemiseen.

En ajattele voivani lentää mielin määrin, kunhan kompensoin aiheuttamani ilmastohaitat. Parasta olisi   pidättäytyä kokonaan. Jos lentäminen tuntuu hyvin välttämättömältä, voin kompensoida tapahtuneen. Nizzan matkan päämotiivi oli vaimoni terveys. Pitkä matka autossa voisi osaltaan lisätä hänen vaivojaan. Ensi kerralle tosin pohdimme autolla menemistä siitä huolimatta. Saa nähdä miten käy.

Oi sote, tule ja auta!

Minulla on selässä paise, joka saattaa olla tulehtunut. Minua on kehotettu menemään näyttämään sitä lääkärille.

Lähdin eilen illalla päivystykseen. Vaimo tuli seuraksi mukaan. Päivystys on uudessa hienossa T-sairaalassa. Aulassa minua kehotettiin ottamaan numero ja jonottamaan hoitotarpeen arviointiin.

Arviointeja tehtiin kolmessa huoneessa. Pääsin pian sisään. Sairaanhoitaja katsoi paisettani.  Riittääkö, että sinä näet paiseen, kysyin häneltä. Ei riittänyt. Pitäisi näyttää lääkärille.

Kuulin, että jonotus kestäisi mahdollisesti neljä tuntia. Saisin siis avun ehkä puolilta öin. Aamulla voisin soittaa omaan terveyskeskukseen kahdeksalta ja varata ajan.

Lähdimme.

Unohdin soittaa aamukahdeksalta, mutta en ehkä menettänyt mitään. Kun soitin puolen päivän tienoilla, kuulin, että jonossa on yli 80 henkilöä.

Olen jumissa. Palvelun saatavuus tuntuu kohtuuttoman huonolta. Tekee mieli varata aika yksityiseltä puolelta.

Äskettäin epäonnistumiseen päättynyt sote-hanke hahmottui mielessäni maakuntahallinnon luomiseksi ja valinnan vapauden lisäämiseksi. En ymmärrä, miten Turun kaupungin ja valtion hallintojen väliin perustettu porras helpottaisi tilannetta. Järkeni mukaan tuo uusi taso söisi rahaa, jota soisin mieluummin käytettävän kohtaamani ja muiden vastaavien tulppien poistamiseen.

Olisi tietysti kiva varata aika yksityiselle puolelle ja antaa kaupungin maksaa. Lähellämme on ainakin Trinitas ja Terveystalo eikä Mehiläinenkään pitkällä ole. Osaisiko jokin noista poistaa jonon vähemmällä rahalla kuin kaupunki?

Näinköhän?

Toivottavasti tuleva hallitus alkaa korjata terveydenhuollon ongelmia eikä rakentaa pilvilinnoja. Voihan sitäkin hanketta kutsua soteksi.

Puhuvat päät ilmastotalkoissa

Ihmisen muisti ei tunnetusti ole luotettava. Voisin melkein vannoa, että Henrik Tikkanen teki aikoinaan Hesarille pienellä kuvalla somistettuja aforismeja, jotka otsikoitiin nimellä "Puhuva pää". Ilmeisesti muistan väärin, koska en löydä verkosta viitteitä asiasta. Hän varmasti teki kuvaamiani juttuja kyseiseen lehteen, mutta kaiketi "Puhuva pää" olisi mielestäni ollut niin osuva nimi, että olen sen mielessäni liimannut aiheeseen.

Puhuva pää sopii minusta nimitykseksi henkilöistä, jotka on valittu puolustamaan jonkin tahon etuja. Tästä seuraa helposti se, että heidän kantansa ovat etukäteen arvattavissa.

Kuuntelin eilen ohjelmaa, jossa yhtenä haastateltavana oli MTK:n edustaja. Aiheena oli ilmastomuutoksen torjuminen. Kuinka ollakaan, kyseisen etujärjestön edustajan mielestä maatalouden osalta Suomen elintarvikehuolto on järjestetty parhaalla mahdollisella tavalla. Vastapuolena  toiminut WWF:n edustaja oli toista mieltä asiasta.

Kokoomuksen puheenjohtaja vaatii veronkevennyksiä, työnantajien edustajat joustoja ja ammattiyhdistysjärjestöt palkankorotuksia. Lääkäriliitto vastustaa lääketieteen opiskelijamäärien kasvattamista, Autoliitto autoiluun liittyviä veronkorotuksia ja niin edelleen.

Asiat ovat usein monimutkaisia. Taidokkaalla argumentoinnilla vastakkaiset kannat saadaan tuntumaan yhtä järkeviltä.

Ilmastomuutoksen torjunta on ollut viime aikoina kiitettävästi esillä. Jos IPCC:n ehdottamaan lämpötilan nousun rajoittamiseen puoleentoista asteeseen aletaan todella pyrkiä, saamme kuulla lukemattomia puhuvien päiden kädenvääntöjä tarvittavista toimista.

Varautukaamme nauttimaan loistavan retorisista puheenvuoroista ja samalla terästämään kuulomme erottamaan hanketta haittaavia vedätyksiä.

Takinkääntäjä David, uusklassismin suurmies

Rokokoo (ransk. "rocaille", kotilonmuotoinen, ornamentti) oli viehkeyttä, keveyttä, iloisuutta, keimailua, teatteria, leikkiä ja pinnallisuuttakin. Aikakauden luonne kuvastuu esimerkiksi Antoine Watteaun ja Jean-Honoré Fragonardin maalauksissa. Katsopa tästä jälkimmäisen teosta "Keinu", jota voi sanoa suorastaan pikku tuhmaksi.

Mitä seurasi moisesta? Kuin vastareaktiona rokokoohon areenan valtasi jyhkeän jäykkä ja melkein pompöösi uusklassismi, jolla oli kaksi mahtavaa profeettaa, Jascques Louis David ja Jean Auguste Dominique Ingres, sekä joukko pienempiä profeettoja. Tyylisuunta oli uusi, mutta aiheet vanhoja. Ne saatiin kaukaa antiikista. Tähän ehkä vaikutti se, että vuosisadan puolivälissä alettiin tehdä kaivauksia Pompeijissa ja Herculaneumissa.

David oli paitsi loistava maalari myös aikamoinen takinkääntäjä. Hän maalasi paatoksellisia kuvia antiikista. Ranskan suuressa vallankumouksessa hän oli Bastiljin repijöiden puolella, piirsi koskettavan kuvan kuningatar Marie-Antoinettesta, kun tätä vietiin vallankumouksen seurauksena mestauslavalle, ihailevan maalauksen yhdestä kumouksellisten johtomiehestä Jean-Paul Maratista, Charlotte Cordayn tappavan iskun jälkeen, mutta vallan taas vaihduttua, monumentaalisia kuvia keisari Napoleonista.

Olen julkaissut tämän artikkelin 21. syyskuuta 2010 Taidehistoriaa ja muutakin havinaa -blogissani.

Suomiko pareto-optimaalinen onnellisuusjärjestelmä?

Suomi on maailman onnellisin maa ja ensimmäisten joukossa myös monissa muissa mittauksissa. Monien uudistusten on täytynyt olla onnistuneita maassamme, koska olemme päässeet tällaiseen asemaan.

Tilannetta, "jossa kenenkään asemaa ei voida parantaa huonontamatta jonkun muun asemaa", kutsutaan pareto-optimaaliseksi.

Onko siis suomalainen yhteiskunta lähes täydellinen onnellisuusjärjestelmä?

Tätä teoreettista ajatusmallia voidaan mielestäni käyttää hyväksi, kun pohditaan sopivaa vero-astetta. Kun jatkuvasti hoetaan, että "Suomen on pakko sitä tai tätä tai muuten", ajatellaan mahdollisesti, että halutulla toimenpiteellä - esimerkiksi veroasteen alentamisella - saavutetaan aikaisempaa enemmän taloudellista hyvää.

Kannattaa muistaa, että täydellinen pareto-optimaalisuus saattaa merkitä sitä, että osa kansalaisista joutuu elämään lähes kurjuudessa ja osa saa nauttia uskomattomasta yltäkylläisyydestä.

Jos halutaan yhteiskunnan olevan oikeudenmukainen, joudutaan todennäköisesti toteuttamaan pareto-optimaalisuutta heikentäviä tulonsiirtoja. Konkurssivelkojen alla sinnittelevän loppuunpalaneen entisen yrittäjän auttaminen tulonsiirroilla parempaan asemaan saattaa heikentää talousjärjestelmän tuottavuutta, vaikka se todennäköisesti saisi kyseisen henkilön tuntemaan elämänsä aikaisempaa mielekkäämmäksi.

Jos tavoitteeksi asetetaan johtoasema kansainvälisessä verokilpailussa, saatetaan saavuttaa huippuunsa viritetty talous, mutta samalla Suomen sijoitus onnellisuusmittauksissa ja ehkä monissa muissakin elämän laatua mittaavissa vertailuissa voi laskea huomattavasti.

Onko euro paras konsultti?

Ennen kaikkea meidän on pelättävä valtiovelan kasvua?

Aikoinaan suomalaiset opetettiin puhumaan Neuvostoliitosta suu supussa ja väheksymään läntistä tukea Suomen puolustamisessa.

Nyt meidät on opetettu ajattelemaan, että valtionvelan lisääntyminen on pahinta, mitä voi tapahtua.

Suomen valtionvelan määrä suhteessa bruttokansantuotteeseen ei ole erityisen korkea, 45 prosenttia. Japania ei pidetä huomenna romahtavana maana, vaikka sen suhdeluku 243,2 prosenttia. Irlannin vastaava on 122,8 %, USA:n 104,5 %, Singaporen 103,8, Belgian 99,8 %, Ranskan 93,9 %, Islannin 90,2 %, Iso-Britannian 90,1 % ja Kanadan 89,1 %. Tietääkseni nuo maat eivät ole rotkon partaalla.

Suomesta on kehitetty hyvinvointivaltio verotusta lisäämällä. Näin on saatu varoja erilaisiin hyvinvointipalveluihin. Tämän seurauksena Suomesta on tullut maailman onnellisin maa. Maamme on kärkisijoilla myös monissa muissa mittauksissa.

En väitä ettei taloudenpito olisi tärkeää. Valtionvelan määrän kehityksen suhteen on syytä olla tarkkana.

Epäilen kuitenkin, että valtionvelan innokkaat leikkaajat saattavat pyrkiä erityisesti jo nyt hyvinvoivien ihmisten olosuhteiden parantamiseen eikä niinkään huono-osaisten tilanteen korjaamiseen. Verojen alentamista perustellaan dynaamisilla vaikutuksilla, mutta toisaalta väitetään, ettei tällaista vaikutusta voida osoittaa.

Minusta tuleva hallitus voisi paneutua arvopohjaisesti yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen ja rohjeta tarvittaessa toimia, vaikka uudistukset maksaisivatkin jotakin. Jos esimerkiksi velalla autettaisiin syrjäytyneitä nuoria elämän alkuun, investointi voisi maksaa itsensä takaisin verotuottoina näiden työllistyttyä. Samanlainen investointi saattaisi olla syrjäytymisen syiden tutkimuksen rahoittaminen.

Muistutus katoavaisuudesta

Olen tainnut aiemminkin kertoa kokemuksista elämän katoavaisuudesta. Luen tässä elämän piiriin myös ihmisten aikaansaannokset.

Nyt saamme taas kerran jännittää, onko iso joukko aikaansaannoksia menetetty vai ei. Viime vuonna onnistuin tuhoamaan läppärini. Palauttaminen onnistui vain osittain. Esimerkiksi viime vuoden Nizzan reissun videot ja kuvat katosivat.

Nyt vaimoni läppärissä ilmeni ongelma. Jostakin syystä kaikki word-tiedostot eivät avautuneet. Päätin kokeilla, josko koneen uudelleen käynnistäminen auttaisi. Kun kone alkoi avautua uudelleen, se kyseli minulta kaikenlaista. Ilmeisesti samalla käynnistyi jokin päivitys. Vastailin ymmärrykseni mukaan. Johonkin integrointikysymykseen vastasin varmuuden vuoksi ei.

Toimenpiteen seurauksena melkein kaikki vaimoni tiedostot katosivat.


Jälkikirjoitus

Tässä vaiheessa kävi ilmi, että kyse olikin ensisijaisesti minun katoavaisuudestani. Minun päästäni on hävinnyt niin paljon soluja, että olin kirjautunut vaimoni koneelle väärällä käyttäjätunnuksella.

Kaikki on tallessa.

Kaupunkinäkymä rakentuu

Vedin toiseen tekemistäni kangaspohjista kylmän keltaisen alusvärin. Se voi pilkahdella tai kajastaa läpi lopullisessa työssä. Tästä on tulossa kaupunkinäkymä. Teen rujoa tekstuuria palettiveitsellä.

Tässä vaiheessa pohjaa katsellessa melkein sattuu päähän. Violetti ja keltainen ovat vastavärejä.

Työ neuvoo tekijäänsä. En tiedä vielä, kuinka paljon jätän keltaista pohjaa näkyviin. Yksi mahdollisuus on jättää taivasta ja kadun asfalttia pohjavärin keltaiseksi. Se olisi aika radikaali ratkaisu.

En tiedä vielä sitäkään, jätänkö teoksen näin karkeapiirteiseksi vai työstänkö yksityiskohtia huolellisemmin.

Kiva maalata akryyliväreillä pitkästä aikaan.

Koeponnistus

Olen tällä hetkellä kuormitettu kuin olisin lähes kokopäivätyössä. Olen kurssilla, jolla on tiistaista keskiviikkoon ohjattua työskentelyä ja luentoja. Tekemistä on niin paljon, että tulen varmaan työskentelemään ainakin perjantaisin ja ehkä myös maanantaisin koululla.

Ryhmässämme on meitä avoimen kautta opiskelevia kolme henkeä ja muutama päiväopiskelija muutama. Yritän samalla pitää yllä liikuntaohjelmaani.

Tunnustan että olen hyvin väsynyt, mutta tämä on todella kivaa. Tähän asti olen jaksanut. Kurssin vetäjä kehottaa hakemaan päiväopiskelijaksi. Tämän vuoden hakuaika päättyi äskettäin. En hakenut. En ole varma, että jaksaisin jatkuvaa täyspäiväistä opiskelua.

Tämä kurssi päättyy 25. tätä kuuta. Ensi kuussa on toinen suunnilleen samanlaajuinen kurssi. Tämä kevät on koeponnistus. Jos jaksan nämä, olen toipunut uskomattoman hyvin. Yritän levätä riittävästi, mutta tiedän olevani siinä huono.

Minun on vaikea löytää johdonmukaisuutta omassa jaksamisessa. Esimerkiksi matkustaminen vie tehokkaasti voimani.

Jos pystyn olemaan avoimen kautta mukana hyödyllisillä kursseilla kohtuullisesti voimavarojeni rajoissa, olen tyytyväinen.

Kokopäiväinen opiskelu olisi tietenkin mieluinen ajatus, koska valmiiksi ei tällä alalla tule koskaan. Minua mietityttää se, että jos saisin paikan, veisin sen todennäköisesti joltakin nuorelta ihmiseltä, jolla on elämä edessään.

Nyt on tilanne hyvä. Toivottavasti voin jatkaa taas syksyllä. Luulen sen onnistuvan.

Carpe diem!

Idea päreiksi ja kappale kansallismaisemaa

Minua on valistettu eilen esittämäni idean toteuttamiskelpoisuudesta. Kuulin, että hirvi on myös märehtijä. Tällaista sattuu, kun kaupunkilainen kirjoittaa maaseudun asioista. Onneksi tällainen erehtyminen on luvallista. 

Asiantuntija kertoi myös maailmassa olevan niin paljon nautoja, että jo kohtuullisen osan korvaaminen hirvillä johtaisi metsätalouden kannalta kestämättömän suuriin hirvikantoihin. 

Kävimme tänään asuntoesittelyssä. Kohde on kutkuttava, koska sen olohuoneesta näkyy kansallismaisemaa ja siinä on yksi huone enemmän kuin meillä nyt. Siihen on tosin tulossa putkiremontti. Siitä huolimatta näytössä oli kovasti pöhinää ja asunto varmaan menee pian kaupaksi. 

Olohuoneen ikkunasta näkyy Turun tuomiokirkko ja Turun Akatemian rakennus, jossa toimii nykyään Turun hovioikeus. Jos olet kiinnostunut kohteesta tai sen maisemista, pääset sen esittelyyn tästä. 

Meillä pitäisi olla oma asunto myyty, jotta voisimme tarttua kohteeseen. Remonttiakin pitäisi jaksaa taas junailla. 

Ajatuskoe

Lehmät märehtivät ja tuottavat samalla ilmastolle haitallisia kaasuja. Mieleeni on juolahtanut eräs idea, jolla asiaa voitaisiin ehkä korjata ainakin jonkin verran.

Entä jos annettaisiin Suomen hirvikannan kasvaa hyvin suureksi? Silloin voitaisiin korvata naudanlihaa hirvenlihalla.

Tiedän, hirvet aiheuttavat liikenneonnettomuuksia. Hirvi ei ymmärrä autojen nopeutta ja voi syöksyä liikenteen sekaan kohtalokkain seurauksin. Siksi hirvikannan lisäys edellyttäisi suoja-aitojen määrän huomattavaa lisäämistä. Pitkällä tähtäyksellä kustannus voi silti olla kohtuullinen.

Ideassa on ainakin se hyvä puoli, että hirvet voivat elää lajityypillisesti metsissä kun taas nautojen elämä on hyvin kahlittua. No, enpä tiedä millaista lehmien lajityypillinen elämä olisi. Voi olla, että ne eivät kovin kärsi olemisestaan navetoissa ja niityillä.

Hirvet saattavat tuottaa vahinkoa metsille. En osaa arvioida, olisiko tästä aiheutuva kustannus merkittävä. Luulen, että ei olisi. Metsänomistajien pitäisi ehkä saada osansa tuotoista.

Hirvien metsästämisestä saattaisi tulla ammatillista. Ruhojen kuljettaminen siletä sun täältä voi olla kallista. Ehkä näitä toimia voitaisiin jollakin tavoin rationalisoida. Yksi ratkaisu voisi olla, että hirvikannan annettaisiin kasvaa harvaan asutuilla seuduilla.

Tällä keinolla ei ilmastonmuutosta tietenkään kokonaan torjuttaisi, mutta voisi olla yhtenä muiden mukana, mikäli osoittautuisi toimivaksi käytännöksi.

Tänään panin toimeksi

Olen onnistunut pitämään yllä yli kolmetuntista viikoittaista liikuntamäärää aika säännöllisesti kohtuullisen pitkään. Jaksan kävellä läkähtymättä reipasta vauhtia ainakin tunnin ja halutessani varmaan enemmänkin. Minulla on paljon aihetta kiitollisuuteen, kun ajattelen kehitystä siitä vaiheesta, jossa en pystynyt kävelemään ollenkaan. Toki käveleminen vie voimia, mutta ajattelen sen tuottaman väsymyksen olevan tervettä sellaista.

Olen ajatellut, että reipas kävely ja liikkuvuutta ylläpitävä voimistelu saa riittää. Olen halunnut sijoittaa kävelemisen mahdollisimman paljon asiointien yhteyteen, koska näin se toteutuu varmimmin. Maratonin juoksemisen mahdollistaman kunnon hankkiminen ei ole minusta sen vaatiman vaivan ja harjoitusajan arvoista. Luulen myös, että syöpähoidot ovat koetelleet elimistöäni niin paljon, että tuollaisen kunnon hankkiminen vaatisi minulta harjoittelemista enemmän kuin terveytensä säilyttäneeltä ikäiseltäni seniorilta.

Olen joskus kokeillut kävelyretkilläni juoksemista lyhyitä matkoja. Välillä se on sujunut hyvin, toisinaan se ei ole tuntunut mukavalta. Mieleeni on noussut ajatus juoksulenkkivarusteiden hankkimisesta.

Tänään panin toimeksi. Lidlissä oli lenkkivaatteita ja -tossuja tarjolla. Ostin sopivan asukokonaisuuden. En usko Lidlin lenkkarien olevan laadukkaita, joten päätin hankkia sellaiset muualta.

Poikkesin myöhemmin päiväkävelylläni Stadiumiin ja Intersportiin katsomaan lenkkareita. Ostin jälkimmäisestä Adidakset.

Muistan kuinka voimisteluopettajani Keijo Siltanen aikoinaan neuvoi meille koululaisille miten lenkkeily kannattaa aloittaa. Hän sanoi, että kannattaa aloittaa kävelemällä. Kun kunto paranee, voi alkaa juosta osan matkasta. Voi ottaa vaikkapa jonkin tolpan maalikseen, juosta sen kohdalle ja kävellä taas. Juoksumatkojen osuutta voi sitten kunnon kohentuessa lisätä.

Olen nyt tuollaisessa vaiheessa. Onnistuin juoksemaan lukiolaispoikana Cooperin testissa 3.150 metriä. Tuollaiseen lukemaan pääseminen voi olla nyt mahdotonta eikä se liene tavoittelemisen arvoista. En halua, että liikkuminen alkaa tuntua vastenmieliseltä.

Jatkan varmaan arkikävelyä, mutta silloin tällöin - ehkä kerran viikossa - voisin alkaa ottaa juoksuaskeliakin.

Kivaa!

Tänään oli erityisen mukavaa. Olin Taideakatemiassa koko päivän ja tunsin olevani elossa. Aamupaivällä teimme maalauspohjakehikoita menetelmällä, joka on minulle uusi. Materiaalina oli kertopuusoirot. Kunnon työvälineillä tekeminen oli helppoa.  

Iltapäivällä päällystimme kehikot pellavakankaalla. Se olikin tuttua hommaa. Aloimme myös suojata kankaita ja saamiamme mdf-levyjä liimaliuoksella. Menen huomenna jatkamaan. Ensi viikolla alamme maalata akryyliväreillä.

Minulla ei ole kotona sellaista työtilaa, jossa voisin käyttää sotkevia maaleja kuten öljy- ja akryylivärejä. Tähän uuteen asuntoomme yritimme järjestää sellaista, mutta olohuoneessa olevassa työpisteessäni en voi tehdä kuin pienimuotoisia töitä. Yritimme pari vuotta sitten löytää sellaisen asunnon, jossa olisi soveltuva tila maalaamiselle, mutta emme onnistuneet. Erillisestä työhuoneesta joutuisin maksamaan vuokraa ja siellä työskentely olisi yksinäistä.  

Minulla on nyt tilapäisesti oma työpiste koulun avarassa maalaussalissa, jonne voin mennä milloin vain jatkamaan puuhiani. Minulla on siellä myös seuraa, joiden läsnäolo edistää omalta osaltaan omaakin työskentelyä. 

Minulla on aika paljon taidekoulutusta takanani, mutta valmiiksi en tunne tulevani. Aina on mahdollisuus oppia uutta ja kurssille osallistuminen pitää työskentelyn vauhdissa. Jospa pääsen syöpävuosieni jälkeen nyt vauhtiin. 

Olin eilen hirvittävän väsynyt, mutta tänään jaksoin ihmeen hyvin. Mukava tekeminen mukavassa seurassa ehkä kannattelee syöpäläisen jaksamista. 

    

Vaalipuheissa on jonkin verran kauhisteltu koulujen kasvisruokapäiviä. Taideakatemian ruokala Muusa on siirtynyt tarjoamaan vain kasvisruokaa ja tämä on tapahtunut opiskelijoiden toivomuksesta.  Minäkin vanha jäärä olen saanut todeta, että sillä pärjää oikein hyvin. 

Niin ranskalaista

Tässä on jotakin perin ranskalaista. Miten on tultu toimeen ilman wc-lehteä? Näin tämän julisteen erään ravintolan vessassa Nizzassa.

Kyseessä ei ole lehti, joka on tarkoitettu vessalukemistoksi, vaan uusi kuluttajalehti, jonka koko aihepiirinä on wc- ja kylpyhuonekulttuuri. Vietämme kuulemma elämästämme kolme vuotta kylpyhuoneessa. Flush on lehti, joka tarkastelee yhteiskuntaa vessan näkökulmasta (mikäli vessa nyt mitään näkee). Aiheina ovat muun muassa terveys, ekologia, kaupunkilaisuus, sukupuoli ja monimuotoisuus.

Kun asiaa tarkemmin ajattelee, huomaa, että tottakai vessa oman lehden ansaitsee.

Borta bra, hemma bäst

Mukava olla kotona. Turku on pukeutunut auringonpaisteeseeseen helpottaakseen paluutamme. Tänään olimme jo juhlimassa jälkikäteen erään tomeran pikkumiehen nelivuotissynttäreitä.
Torin kautta olen jo kävellyt mennessäni kirjastoon ja jatkanut sen jälkeen Aurajoenrantaa takaisinpäin. Huomenna alkaa kurssi Taideakatemiassa.

Terveisiä taivaalta

Taas meitä hemmotellaan. Nykytekniikka tarjoaa elämäämme lisää miellyttäviä mukavuuksia. Olemme vaimoni kanssa nyt Norwegianin koneessa, jossa on käytettävissä wifi-yhteys.

Nousuvaiheessa sain kokemuksen, jota olin toivonut. Olimme tosin jo aika korkealla, mutta näin Korsikan. Näkyi yllättävän hyvin. Vuoristoinen näytti olevan.

Olen saattanut nähdä Korsikan aikaisemminkin. Kun retkeilimme ystäviemme kanssa Nizzan lähivuoristossa, näimme luultavasti eräästä paikasta Korsikan kajastuksena. Vuoristoiselta näytti silloinkin. Kajastus oli yllättävän korkea. Näky johtuu joko siitä, että merin pinnan päällä oleva ilma on vettä lämpimämpää tai päinvastoin. En muista kummin päin ilmiö toimii. Asfaltin pinnalla näkyvät valevesilammikot johtuvat samanlaisesta ilmiöstä.

Pääsin aluksi nettiin tuosta noin vain. Sitten huomasin lentäneeni ulos. Kävi ilmi, että ilmainen käyttö on normaalia rajoitetumpaa. Sosiaalinen media ei kuulu kauppaan.. Tarjolla oli kaksi vaihtoehtoista maksullista pakettia, joista valitsin halvamman. Se maksoi viisi euroa. Nyt kirjoitan tätä blogitekstiä täällä korkeuksissa.

Varoitus! Nyt seuraa ontuva vertaus. Istumme kuin sillit suolassa. Norwegianin nettipalvelusta näin, että olemme nyt Itämeren yllä Ruotsin ja Puolan välissä, lento kestää vielä hieman alle tunnin ja laskeudumme kello 14.07.


Jaaha! Onnistuin päivittämään tekstin, joten tuon alkupään pitäisi näkyä blogissani. Jostakin syystä pääsen päivittämään tekstiäni, mutta en pääse blogini etusivulle poimimaan linkkiä Facebookia varten. Olisikohan onnistunut kalliimmalla paketilla?

Tulin vieläkin täydentämään postaustani. Minulla on nyt  Flightradar auki. Löysin koneemme. Takaviistossa meistä on kone matkalla Gdanskista Turkuun. Kauempana takanamme viistosti toiseen suuntaan on  A380 eli maailman suurin matkustajakone poikkisuunnassa matkalla New Yorkista Abu Dhabiin.

Nyt olemme noin 11 kilometrin korkeudessa, alaspäin jo lasketellaan, Perillä olemme 26 minuutin päästä.

Varmuuden vuoksi varmuuden vuoksi

Naapurissamme on puistoalue, joka on paikalliseen tapaan aidattu ja öisin suljettu. Menin tänään puiston kautta hoitamaan postipakettimme matkalle.

Puistossa on tänään kaupungin lapsiperheille järjestämä tapahtuma, jonka nimi "Chasse aux oeufs!" tarkoittaa munien etsintää. Tapahtuma tuskin on uskonnollinen, vaikka aihe tuntuisikin viittaavan pääsiäiseen. Ajankohtaan se varmaan liittyy, mutta en usko ranskalaisen kaupungin järjestävän kristillisiä tilaisuuksia.

Hämmästyin kun tulin portille. Vastassa oli kaksi vartijaa, jotka tarkistivat kassini sisällön. Paikalla on paljon pieniä lapsia vanhempineen. Kaupunkilaisille on järjestetty tarjoilua, musiikkia ja muuta hupia.

Näin matkallani puiston halki ainakin kaksi liikkeellä olevaa vartijaparia. Poistuin alaportilta, jolla silläkin oli tarkastusmiehet tulijoita varten.

On surullista, että täkäläinen yhteiskunta joutuu pelkäämään näin paljon. Se on tosin ymmärrettävää, kun muistamme tuossa kivenheiton päässä vuonna 2016 tapahtuneen rekkamurhan, joka vaati yli 80 ihmisen hengen. Kauhistaa ajatellakin, että jotakin tuollaista tapahtuisi lastenjuhlassa.

Olen käynyt useita kertoja ruokaostoksilla Avenue de la Californiella olevassa pienehkössä Carrefour-kaupassa. Minulla oli kerran mukanani laukku, jossa oli muualta tehtyjä ostoksia. Ollessani sisällä, kuulin sanottavan "Monsieur", joka oli selvästi suunnattu minulle.

Vartiomies halusi tarkastaa laukkuni sisällön. Toimituksen jälkeen hän sitoi kankaisen laukun kädensijat tiukkaan solmuun ja otti laukun haltuunsa. Olen aikaisemminkin jättänyt laukun vartijalle asiointini ajaksi, mutta tämä tuntui liialliselta. Otin asiasta hieman vihreää vihannesta suuni yläpuolella olevaan elimeen. Minua epäillään varkaaksi!?

Puistossa tapahtuneen jälkeen Carrefourin tarkastus tuntuu ymmärrettävämmältä. Ulkoa tuotuun tavaroita sisältävään kassiin on varmuuden vuoksi syytä suhtautua epäilevästi.

Lähtösähellystä

Olemme pariskunta, jolle on tapana tulla hirmuinen kiire ennen matkalle lähtöä. Nyt yritämme toimia viisaammin.

Lentomme lähtee sunnuntaina aamupäivällä. Siirrymme huomenna viimeiseksi yöksi lentokentän lähellä olevaan hotelliin. Näin varmistamme, että voimme rauhassa laittaa majapaikkamme luovutuskuntoon, pakata tavaramme ja lähteä kerrankin ajoissa.

Olemme aloittaneet jo tänään. Olemme siivonneet ja osa tavaroista on pakattu.

Niin kuin matkoilla usein käy, meille on karttunut enemmän vietävää takaisin kuin mitä tänne toimme. Pohdimme uuden lentolaukun ostamista ja tavaroiden osan lähettämistä postitse. Päädyimme jälkimmäiseen ratkaisuun.

Lähdin illan suussa kahden kassin kanssa postiin. Tarkoituksenani oli ostaa postista pahvilaatikko ja pakata tavarat siihen. Esillä olevat valmispakkaukset näyttivät liian pieniltä. Pyysin apua ja takahuoneesta löytyi sopivan kokoinen.

Kysyin onko saatavissa teippiä pakkaamista varten. Ei ollut. Postissa oltiin sitä mieltä, että laatikko voidaan sulkea sen omalla mekanismilla riittävän hyvin. En luottanut siihen.

Kysyin voisinko jättää laukut siksi ajaksi, kun käyn ostamassa teippiä. Sulkemisaikaan oli runsas puoli tuntia. Lupasin olla menemättä kauaksi ja lähdin. Totesin kännykän kartasta, että suuri supermarket Casino ei ole kovin kaukana.  Kävelin Avenue de la Californieta lentokentän suuntaan. Reitille sattui suuri Carrefour-myymälä, jonne poikkesinkin etsimään teippiä. Kauppa vastaa kooltaan K-supermarketteja Suomessa, mutta teippiä sieltä en löytänyt. En löytänyt myöskään vapaata asiakaspalvelijaa. Yhden näin selin jossakin pienessä huoneessa, mutta ei häirinnyt, koska hän oli tupakalla.

Lähdin uudelle kierrokselle, mutta heikoin tuloksin. Palasin ja pääsin nyt esittämään asiani eräälle myyjälle. Kuulin, että teippiä ei todella ole. Viitottiin lentokentän suuntaan.

Lähdin eteenpäin ja menin Casinoon. Sieltä löysin nopeasti pakkausteippirullan. Kassoilla jonot etenivät hitaasti, joten ajattelin turvautua omatoimikassaan, jollaista en tosin ollut Ranskassa käyttänyt. Onneksi paikalla oli avustaja, joka hoiti homman.

Kun pääsin ulos, minulla oli yhdeksän minuuttia aikaa. Lähdin juoksemaan. Mietin samalla, otanko raitsikan. Sellaisia ei ollut näkyvissä. Juoksemalla ehtiminen alkoi näyttää toivottomalta. Näin pysäkillä pari tätiä ja huomasin raitsikan olevan tulossa. Sillä sitten eteenpäin.

Onnistuin jäämään pois sellaisella pysäkillä, joka oli kohtuullisen lähellä postia. Ehdin postiin pari minuuttia ennen sulkemista. Nyt minulla oli teippiä, mutta ei aikaa pakkaamiseen. Sovin myyjien kanssa, että tulen huomenna takaisin. Ajattelin ottaa kassit ja pahvilaatikon mukaani pakatakseni majapaikassa. Tarjosin maksua pahvilaatikosta, mutta kuulin, että voinkin jättää tavarat postiin ja hoitaa maksun huomenna.

Osaan synnyttää kiirettä, vaikka aikaa on.

Turisteina

Suurin osa ajastamme täällä on ollut lämmöllä ja auringolla rikastettua arkista eloa.  Tänään olimme kunnon turisteja. Kävimme turistikierroksella. Istuimme leikkijunassa, joka körötteli tutuissa paikoissa keskustassa, ja kuuntelimme selostusta nauhalta. Oli muuten rentoa oleilua, pitäisiköhän mennä vielä turistibussiajelulle.

Kun turisteja olimme, kävimme myös tuliaisosostoksilla kukkatorin liepeillä. Sitten istuimme katedraalin edessä olevalla Place Rossetti -nimisellä aukiolla nauttimassa crêpe au fromaget eli juustolätyt. Katedraalin kulmalla soitti jokin rento porukka ikivihreitä ja jotakin eksoottisempaa.

Lopuksi kävimme moikkaamassa Mi Casa -ravintolan suomalaista emäntää.

Ranskalaista huumoria?

Arvatkaapa, mikä on vävy ranskan kielellä. Tai miniä, anoppi tai appi.

Tässä ne ovat:

• vävy on un beau-fils, kirjaimellisesti kaunis poika
• miniä on une belle-fille eli kaunis tyttö
• appi on un beau-père eli komea isä
• anoppi on une belle-mère eli kaunis äiti.

Arvelen ranskalaisten ymmärtävän sanat fils ja fille tässä yhteydessä merkityksissä jonkun poika ja jonkun tytär. 

Onko tämä ranskalaista huumoria vai runollisuutta? Olkoon sitä tai tätä tai ei kumpaakaan, mutta on tässä kielessä jotakin hyvin viehättävää. 

Paluu lähestyy

Viimeistä viikkoa eletään Nizzassa tällä kertaa. Mieli on alkanut jo mukautua muutokseen. On alkanut tuntua, että on jo aikakin palata kotiin.

Paluuta helpottaa sekin, että täällä alkaa tulla kuuma. Aurinko tuntuu kuumalta ja ulkona liikkuminen hikoiluttaa kovasti. On helppo kuvitella, että täällä on kesällä todella tukalaa.

Ensi viikolla olen taas Taideakatemian kurssilla.

On mukavaa tulla ottamaan vastaan Suomen kevättä.

Kiinan keisari kävi kylässä

Luulin aiemmin, että Nizzan lentokentän läheisyydessä pörräävät helikopterit valvovat lähivesiä terrorismin varalta. Sitten kuulin, että ne kuljettavatkin varakkaita matkalaisia lentoasemalta Monacoon, jossa ei ole omaa kenttää.

Mieleeni on tullut, että Nizzan kentän sijainti mereen rajautuneena voi olla houkutteleva kohde terroristeille. Kentän lähellä voi liikkua veneillä ja isommilla paateilla. Viranomaisten on täytynyt pohtia tätä asiaa. Ehkä alue on tutkavalvonnassa. Ehkä sitä tarkkaillaan lennonjohtotornista.

Kiinan keisari Xi Jiping saapui eilen Ranskan Rivieralle ja turvatoimet olivat sen mukaiset. Lentokentän tuntumaan ilmestyi sotalaivoja. Lähempänä rantaa liikkui rannikkovartioston kumiveneitä, hieman etäämpänä seilasi pienehkö sotalaiva ja sitä kauempana suurempi. Lounaan suunnassa siinsi toistakymmentä siniharmaata hahmoa, jotka pysyttelivät aloillaan. Luultavasti sielläkään ei oltu huvipurjehduksella.

Kävin tänään pyöräilemässä Promenadella. Liikenne oli estetty kaikilta sen poikkikaduilta. Joiltakin päästettiin kuitenkin jalankulkijoita ja pyöräilijöitä omille kaistoilleen. Promenade oli koristelut Ranskan ja Kiinan lipuin. Ajoin keskustaan ja takaisin. Jostakin syystä autokaistoja varjeltiin vielä, vaikka Xi oli ilmeisesti jo lähtenyt Nizzasta Pariisiin. Olimme nähneet tänäänkin sotilaallista liikehdintää merellä, mutta tässä vaiheessa sellaista ei enää ollut havaittavissa.

Paikallislehti Nice Matanissa surkuteltiin, ettei Xi siirtynyt helikopterilla eteenpäin. Nyt jouduttiin rajoittamaan muuta liikennettä jopa moottoritie A8:lla, kun Xi siirtyi Monacoon. Suunnitelma oli ollut toisenlainen, mutta vieraat olivat päättäneet toisin. Ilmeisesti näin suuri johtaja kokee henkensä niin uhatuksi, että reittivalintaa pitää voida muuttaa myös myöhäisessä vaiheessa turvallisuuden takaamiseksi.

Xi on valittu Kiinan elinikäiseksi päämieheksi. Siksi häntä sopinee kutsua keisariksi.

Nizza sekoaa

Kiinan presidentti Xi Jinping tapaa ranskalaisen virkaveljensä Nizzan pienessä naapurikunnassa Beaulieu-sur-Merissa. Macron ja Xi nauttivat yhdessä päivällisen Villa Keryloksessa, joka on ranskalaisen arkeologi Thedore Reinachin antiikin kreikkalaiseen tyyliin rakennuttama huvila.

Villa Kerylos sijaitsee aivan pienen niemen kärjessä. Luulen, että paikka on valittu siksi, että siellä voidaan huolehtia presidenttien turvallisuudesta mahdollisimman hyvin.

Xi majoittuu tietenkin luksushotelli Le Negrescoon, joka on Promenade des Anglaisilla. Hänellä on oma sänky mukanaan. Kiinan päämies saapuu varmaankin tuohon naapuriin eli Nizzan lentokentälle. Niinpä koko kilometrien pituinen Promenade des Anglais suljetaan, Merkittävä osa Nizzaa on määritetty turva-alueeksi, jolle keltaliiveillä ei ole asiaa.

Villa Kerylos on muuten lähellä toista "villaa" (Villa et Jardins Ephrussi de Rothschild), jossa vierailimme vaimoni kanssa vuosi sitten. Tästä pääset lukemaan käynnistämme kirjoittamani blogijutun.

Läheisen sijainnin lisäksi Villa Karyloksella ja Villa Ephrussilla on toinenkin yhteys. Ensin mainitun isäntä Maurice Ephrussi ja jälkimmäisen emäntä (Theodore Reinachin puoliso) Fanny Kann olivat serkuksia.

Kuka piileskelee kenen selän takana?

Ilmastoasia on niin monimutkainen, ettei kukaan pysty varmasti sanomaan, mitä erilaisten vaikutusten summana tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Minusta asia kannattaa silti ottaa vakavasti, koska panokset ovat käsittämättömän suuret. On parempi toimia varmuuden vuoksi kuin huoletta jättää asia tulevien sukupolvien todettavaksi.

Optimistinen mieli kannattaa säilyttää, mutta ei niin yltiöoptimistinen, että asiaa huitaistaan kintaalla.

Ylen ensimmäisessä puoluejohtajien vaalipaneelissa käsiteltiin muun muassa ilmastokysymystä. Panin merkille, että asia haluttiin yleisesti jättää kansalaisten omien toimien varaan. Äänestäjille haluttiin jättää vapaus asian suhteen. Vero-ohjaukseen sentään löytyi valmiutta.

Minusta asiaan suhtautumisessa on suuri ristiriita. IPCC:n raporttien perusteella on ajateltu pyrkiä rajaamaan ilmaston lämpeneminen puoleentoista asteeseen.

Ihmettelen miten kyseiseen numeeriseen tavoitteeseen voidaan päästä, jos asia jätetään maailmanlaajuisesti kansalaisten hyvän tahdon varaan. Tarkkaan ottaen se lopulta jääkin kansalaisten toimien varaan, koska demokratiassa kansalaiset valitsevat päättäjät. Jos päättäjät haluavat saada itselleen jatkokausia, he eivät uskalla toimia äänestäjien tahtoa vastaan (Jätän tässä käsittelemättä diktatuurien merkityksen). Äänestäjät taas voivat jättää asian "hyvien tyyppien" ratkaistavaksi.

Päättäjät voivat piiloutua äänestäjien selän taakse ja päinvastoin.

Miten asia voitaisiin ratkaista siten, että numeraalinen tavoite varmasti toteutuu eikä vain tyydytä hurskaisiin pyrkimyksiin? Asian hoitaminen vaatisi jatkuvia mittauksia ja nopeita toimenpiteiden tarkistuksia.

En minä tiedä. Tiedätkö sinä?

Erehdyin

Pysähdyin eilisellä lenkilläni istumaan Promenade de Angalaisille. Kilometrien pituisella rannalla on runsaasti tunnusomaisen sinisiä yhden hengen tuoleja. Tässä Fabronin tienoilla on niitä ei ole, koska rantaraitin pinnoitusta uusitaan.

Paikalla oli kuitenkin tyypillinen puistonpenkki. Penkki oli jaettu kyynärnojalla keskeltä kahtia siten, että kummallekin puolelle jäi tilaa kahdelle hengelle. Penkin itäpäässä istui vanha nainen, jolla oli koira mukanaan. Haukku oli ilmeisesti arvaamaton, koska sille oli laitettu kaulaan kartion muotoinen muovisuojus.

Istuin penkin toiseen päähän. Katselin aaltoja ja taisin puuhata jotakin. Sitten paikalle saapui varttunut herrasmies, joka istui koiratädin viereen vaitonaisena katselemaan merta. Puoliso saapui paikalle, ajattelin. Mitäpä tuota höpöttelemään, kun kaikki on jo sanottu moneen kertaan ja uutisia ei aina ole. Vanhan parin eleetöntä yhteiseloa.

Siinä istuimme ja nautimme olostamme.

Sitten täti nousi ja poistui koirineen paikalta sanaakaan sanomatta.

Meren sini

Nykyinen majapaikkamme on siinä suhteessa poikkeuksellinen, että voimme nauttia upeasta merinäköalasta. Olen hämmästynyt, miten paljon aurinko ja meren läsnäolo vaikuttaa mielialaan. Ei ole ihme, että Nizzan kukkulat ovat pullollaan asuntoja, joista meri ja aurinko näkyvät.

On merkillistä, että veden väri voi muuttua näin jyrkästi. Tänään nähtiin tällainen ilmiö. Olisi mielenkiintoista tietää, mitkä tekijät tämän vaihtelun aiheuttavat.

Olkaa hiljaa, ei meillä ole merkitystä

Olen pieru saharassa. Tekemisilläni ja ajatuksillani ei ole mitään merkitystä maailman valtiaiden neuvottelupöydissä.

Miksi siis murehtisin sitä, että palatessani pian lentämällä Suomeen osallistun ilmaston tuhoamiseen? Eihän se mitään merkitse koko maailman tulevaisuuden kannalta.

Miksi vähentäisin naudanlihan syömistä, kun suomalaisen lihan sanotaan olevan niin mahdottoman puhdasta? Suomalaiset lehmät ovat kai erilaisia kuin muualla. Ne eivät varmaan märehdi eivätkä tuota siten kasvihuonekaasuja kuten pahat ulkomaalaiset lehmät.

Mitäpä noista merien muoveista. Ei siellä paljoakaan olen minun muovejani, kai.

Suuri määrä nuoria meni äskettäin Greta Thunbergin innoittamina koululakkoon ilmaston puolesta yli sadassa maassa.

Eija-Riitta Korhola opettaa suhteellisuutta nuorille mielenosoittajille muistuttamalla, että Suomen osuus globaaleista päästöistä on yksi promille ja EU:n kymmenen prosenttia. Hän pelkää, että EU ja Suomi sen mukana aiheuttaa vahinkoa rajoittamalla omia päästöjään, koska tuotantoa siirtyy maihin, jotka eivät aio lähiaikoina alkaa rajoittamaan omiaan.

Huoli on varmaan aiheellinen ja Korholan luvut oikein, mutta mutta ...

Korhola väittää monien oman sukupolvensa ilmastoaktivistien syyllistyneen tehokkaiden keinojen vastustamiseen ja vääristä asioista kiinnostumiseen. Ehkä niin.

Suomi on rikas maa ja epäilemättä täällä ympäristöasiat ovat paremmalla tolalla kuin suurimmassa osassa muuta maailmaa.

Korhola vetoaa nuoriin, etteivät he vaatisi Suomelta ja Euroopan Unionilta tiukkoja leikkauksia, koska ne eivät hänen arvionsa mukaan auta. Hän vetoaa eurooppalaisen puhtaan tuotannon referenssimerkitykseen, mutta ei esitä keinoja asian kokonaisvaltaiseen ratkaisemiseen.

Siinä Korhola on oikeassa, että ilmastomuutoksen torjunnassa on syytä keskittyä todella vaikuttaviin keinoihin, eikä näperrellä pikkuasioiden parissa.

Facebookissa on paheksuttu nuorten saattamista ilmastoahdistukseen. Minusta tämä on kummallinen kanta. Asiahan koskee erityisesti juuri heitä. Miten aikuiset voisivat peittää oman ahdistuksensa ja nuorten silmät asialta? Se vasta ahdistavaa on, jos asiaa ruvetaan peittelemään. Nuorten ahdistusta varmasti helpottaa se, että he ovat alkaneet vaatia syyllisiä - eli meitä - asiasta tilille.

Suomessa poliittista pragmaattisuutta pidetään hyveenä. On ikävää, jos se merkitsee puliveivausta ilmastoasioissa oman maan lyhyen aikavälin etujen vuoksi.

Nuoresta Greta Thunbergista on tullut lyhyessä ajassa ilmastomuutoksen torjuntataistelun ikoni. Hän ei peittele sitä, että hänellä on on todettu Asbergerin syndrooma. Luultavasti juuri siksi hän vaatii oikeita tekoja tyhjien puheiden sijaan. On ironista, että tarvitaan diagnosoitu ihminen kertomaan meille pragmaatikoille, mikä on totuus.

Greta tietää, että ilmastomuutos ei käsittele vetoomuksia.

Maahan - ylös, maahan - ylös, maahan - ylös ...

Kaksi kälyäni oli luonamme viikon ja lähtivät tiistaina takaisin Suomeen. He lensivät Norwegianilla Tukholman kautta Seutulaan.

Seurasin heidän lentoaan Flightradarilla Tukholmaan saakka, en tietenkään koko aikaa vaan välillä katsomalla missä kone lentää. Reitti ei ollut viivasuora, eikä voikaan olla, koska siinä tapauksessa kiitoratojen pitäisi olla samassa linjassa kummassikin päässä. Kone nousi lounaaseen, kaarsi etelään ja kääntyi sitten pohjoiseen lentäen suurin piirtein ylitsemme. Loppupäässä se ohitti Arlandan itäpuolelta, kääntyi sitten etelään ja laskeutui kentälle.

Nizzan kentällä koneet nousevat lounaaseen ja laskeutuvat koilliseen tai päinvastoin. Oletan valinnan riippuvan tuulen suunnasta. Sama periaate pätee varmaankin kaikilla kentillä.

Kone vaihtoi suuntaa muutaman kerran myös nousu- ja laskukierrosten välillä, ei paljoa mutta kuitenkin. Varmaankin koneiden pitää lentää tiettyjä "putkia" pitkin ja olla jatkuvasti jonkun lennonjohdon valvonnassa.

Nizzan kentällä on välillä hiljaista ja välillä taas hyvin vilkasta. Kiireisimpinä aikoina koneita nousee ja laskee jatkuvalla syötöllä. Kentällä on vain yksi kiitorata, joten jokainen kone saa pienen aikaraon, jonka aikana se laskeutuu, jarruttaa ja väistyy tai tai kääntyy radalle, kiihdyttää ja nousee. Kälyjeni koneella oli käytössään noin kolme minuuttia. Laskin tämän ottamalla ajan, jolloin kukin kone ohitti kentän reunalla olevan tornin. Edellinen laskeutuva kone oli tornin kohdalla kello 13.46.55, kälyjen nouseva kone kello 13.48.26 ja seuraava nouseva kone kello 13.49.56.

Nopeimmillaan samassa kohtaa kiitorataa oli kaksi konetta laskussa tai nousussa 61 sekunnin välein. Havaintoparvekkeeltamme voi nähdä yhden koneen ilmaan nousun jälkeen vielä lähellä kentän päätyä ja toisen laskuliu'ussa aika lähellä kiitoradan toista päätyä. Tämä on varmaan mahdollista siksi, että laskeutuva kone "vetää ylös", jos tilanne vaatii.

Tätä hyvin organisoidun lentokentän toimintaa ei voi olla ihailematta. Se herättää ristiriitaisia tunteita herättää, että kerosiinia palaa ja ilmasto saastuu. Koululaiset ovat tänään eri tahoilla osoittaneet mieltä ilmastomuutoksen torjunnan puolesta. Aivan aiheesta! Parin viikon päästä ponnahdan vaimoni kanssa tuolta samalta kiitoradalta paluumatkalle kohti Seutulaa. On tässä aihetta miettimiseen.

Ranskan kielen kummallisuuksia

Ranskan kielessä on pikantteja omituisuuksia. Sen alkeiden opiskelijoita hämmästyttää se, että laskettaessa ei ole käytettävissä lukuja seitsemänkymmentä ja yhdeksänkymmentä. Tämän lisäksi kahdeksankymmentä on sanasta sanaan käännettynä neljä kahtakymmentä.

Seitsemänkymmentä ilmaistaan sanomalla kuusikymmentä kymmenen ja yhdeksänkymmentä sanomalla neljä kahtakymmentä kymmenen. Näistä eteenpäin lasketaan sanomalla kuusikymmentä yksitoista, kuusikymmentä kaksitoista ...  ja neljä kahtakymmentä yksitoista, neljä kahtakymmentä kaksitoista ja niin edelleen.

Tämä ei kuitenkaan pidä kaikkialla paikkaansa. Myös Belgiassa ja Sveitsissä puhutaan ranskaa. Näissä maissa kieleen suhtaudutaan ilmeisesti käytännöllisemmin, koska niissä voidaan käyttää luvuista 70, 80 ja 90 ilmauksia septante, octante/huitante ja nonante.

Kun ranskalainen sanoo "Tänään on 14. maaliskuuta 2019", hän sanoo kirjaimellisesti käännettynä "Me olemme 18 maaliskuu 2019".

Jostakin syystä sekä kahvilasta että kahvista käytetään samaa sanaa le café.

Substantiivit ovat joko maskuliineja (un/le) tai feminiinejä (une/la). Suvut ilmaistaan artikkeleilla. Suvuilla ei ole mitään merkitystä. Toki mies ja poika ovat maskuliineja kuten nainen ja tyttö feminiinejä.

L'homme tarkoittaa vain miestä, mutta la femme sekä naista että vaimoa.

Sanalle ystävä on on ranskassa kaksi vastinetta, feminiininen une/la amie ja maskuliininen un/le ami. Feminiinisten sanojen omistuspronomini on ma ja maskuliinisten mon. Ranskalaiset eivät kuitenkaan voi sanoa ma amie, koska edellisen sanan päättyessä vokaaliin ja seuraavan alkaessa vokaalilla kieli ei heidän mielestään solju eteenpäin. Siksi ranskalaiset sanovat mon amie myös naisystävästä. He tosin liimaavat sanat yhteen niin että kokonaisuus kuuluu suomeksi kirjoitettuna monamii.

79 vuotta sitten kaikki muuttui

Maahan tuli rauha. Talvisota päättyi. Rintamalinjojen kahta puolta juoksuhaudoista alkoi nousta hämmentyneitä miehiä, jotka ryhtyivät epäuskoisina totuttelemaan uuteen tilanteeseen. Heitä alettiin odottaa kotiin.

Isäni oli vanhempineen ja sisaruksineen paennut synnyinseudultaan Laatokan rantamilta ja perhe asui tässä vaiheessa varmaan vielä Alavudella hyvin ahtaissa olosuhteissa. Heillä ei ollut paluuta oikeaan kotiin Kannakselle. Sittemmin he siirtyivät Alajärvelle tilavampaan asuntoon. Jatkosodan aikana he palasivat kotiin Viipurinläänin Pyhäjärvelle, mutta sieltä oli paettava uudestaan.

Äitini kotona odotettiin puolisoa ja isää kotiin. Aikaa kului, mutta sitten saatiin suruviesti. Yrjö Jylhäsaari oli kaatunut 11.3. eli kaksi päivää ennen sodan päättymistä. Venäläiset olivat saaneet sillanpääaseman Viipurinlahden tältä puolelta. Siitä heidän oli mahdollista pyrkiä suomalaisten selustaan ja/tai kohti Helsinkiä. Alueelle tarvittiin vahvistuksia ja sinne isoisänikin rintamatovereineen siirretiin. Hän haavoittui ollessaan Vilajoella yrittämässä estää sillanpääaseman laajenemista. Hänet siirrettiin kenttäsairaalaan Haminaan, jossa hän kuoli samana päivänä.

Äitini kotona alkoi lesken ja viiden sotaorvon elämä.

Aika oli ankaraa sekä isäni että äitini kodeille. Ilman talvi- ja jatkosotaa isäni perhe ei todennäköisesti olisi lopulta asettunut Satakuntaan Jämijärvelle eikä isäni tavannut porilaista äitiänä. Toisin sanoen minä en olisi tässä kirjoittamassa tätä blogijuttua.

Isoisäni kuoli vähän alle 36-vuotiaan. Tuon ikäisenä minulla ja vaimollani oli myös viisilapsinen perhe. Minulla oli hyvin haastavat ajat työelämässä, mutta maassa oli rauha eikä kenenkään tarvinnut olla hengenvaarassa rintamalla.

Ranskalaista välillisyyttä

Kiittelin edellisessä jutussani ranskalaisten välittömyyttä. Ranskalaisten pyrkimys luontevaan ja ystävälliseen vuorovaikutukseen on kunnioitettavaa. Ihanteen ja todellisuuden välillä on kuitenkin täälläkin ristiriitaa.

Yksi sujuvaa vuorovaikutusta haittaava tekijä on se, että yllättävän moni nuoristakin osaa huonosti englantia. Asiointi on hankalaa, kun myyjä vaivautuu ja menee sanattomaksi. Minun vähäisestä ranskan kielen taidostani on vain rajallisesti apua.

On erikoista, että kassahenkilöt saattavat täällä keskustella vilkkaasti keskenään samalla, kun hoitavat työtään. Teknisesti asia hoituu, mutta asiakas tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Suomalaiset asiakaspalvelijat saattavat olla tässä suhteessa paremmin valmennettuja.

Alkeellisen ranskan käyttäminen asiakastilanteissa saattaa herättää sympatiaa, mutta jos myyjä osaa englantia, hän saattaa vaihtaa nopeasti kieltä ja ehkä hieman ärsyyntyä, jos asiakas itsepäisesti harjoitella asiointia paikallisella kielellä. Tämä saattaa johtua siitäkin, että myyjä haluaa osoittaa kielitaitonsa tai kenties harjoitella englantia.

Luulen, että täällä lapsia kasvatetaan määrätietoisemmin hyvien tapojen noudattamiseen kuin Suomessa. Kyynärsauvan kanssa kulkeva saa nopeasti istumapaikan bussissa ja raitsikassa. Näin äskettäin erään äidin läpsäyttävän lastaan. En uskalla väittää yhden tapauksen perusteella tuon olevan yhä tapana täällä. Toivottavasti käytöstapojen opettaminen onnistuu ilman väkivaltaa.

Nämä johtopäätökset perustuvat hajahavantoihin, joten niitä ei kannata ottaa liian vakavasti.

Ranskalaista välittömyyttä

Meillä saattaa olla ranskalaisista mielikuva ylpeinä ja jäykkinä ihmisinä. Tämä käsitys ei mielestäni pidä paikkaansa. 

Voi olla, että tuo on ollut vain oma ennakkoluuloni, mutta käsittelen aihetta kuitenkin. 

Ranskalaisuus saattaa rinnastua mielissämme kansallisylpeyteen, muodollisuuteen, hyviin tapoihin ja ansiokkaaseen kulttuurihistoriaan. 

Ranskalaiset pyrkivät ilmiselvästi käyttäytymään hyvin ja ystävällisesti. Minua viehättää se, että vieraat ihmiset hymyilevät minulle. Hymyily ei kuitenkaan ole tunkeilevaa, kukaan ei hymyile tuntemattomalle ilman syytä. Syyn ei tarvitse olla mitään erityistä. Jos tönäisen vahingossa naapuria bussissa ja sanon ”pardon”, saa vastaukseksi ystävällisen hymyn ja kenties sanat ”de rien” eli ei se mitään. Jos majapaikan ala-aulassa tulee joku vastaan, tapana on tervehtiä ja hymyillä ystävällisesti. 

Ranskalainen osaa myös liittyä hetkeksi peliin tehdäkseen tarpeellisen siirron. Asumme nyt kerrostalokolossissa, jonka sisääntulokerroksen siivessä on pieni ruokakauppa. Kuljin tänne muutettuamme mainitussa kerroksessa olevan autotalli- ja kellariosaston käytävässä ja mietin miten pääsen kauppaan. Näin edempänä miehen, huikkasin ”boutique” ja viittasin eteenpäin. Mies ilmaisi minun olevan oikealla tiellä. Hän taisi viitata samaan suuntaan ja sanoa myhäillen ”la”, ”la bas” tai jotakin sen tapaista. Minä varmaan kiitin ja kun saavuin kohdalle, hän oli jo kadonnut. 

Olen varmaan kertonut, että naapurissamme on luostarin näköinen rakennus, joka ei ole oikeasti koskaan ollut luostari. Joku on vain halunnut sellaisen. Kiinteistö on nykyään Nizzan kaupungin hallussa ja paikalla on enimmäkseen hiljaista. 

Eilen huomasimme, että ”luostarin” pihamaalla joukko ihmisiä puuhailee jotakin. Päätimme vaimoni kanssa mennä paikalle ja kysyä, saammeko tutustua paikkaan ja ottaa kuvia. 

Rakennuksen edustalla oli ryhmä nauttimassa seisovaa pique-nique -lounasta. Osa osallistuijista teki jonkinlaisia järjestelyhommia eri puolilla aluetta. Puuhailijat olivat nuoria. he olivat varmaan jo syöneet. Varttuneempi väki seurusteli nauttien pöydän antimia. 

Menin juttelemaan parin rouvan kanssa. He olivat ystävällisiä ja puhuivat myös kohtuullisesti englantia. Pääsin heidän avullaan keskustelemaan tapahtuman pomon - varttuneen ystävällisen miehen - kanssa. Meitä kutsuttiin tuosta noin vain osallistumaan lounaaseen. Kerroimme, että meillä on lounas valmistumassa naapurissa. 

Menimme pomon kanssa hänen tilapäistoimistoonsa ja vaihdoimme yhteystietoja. Olimme kysyneet, voisiko vaimoni tehdä paikasta lehtijutun ja hän oli oitis suostunut. Häntä saa myös haastatella. 

Saimme kulkea vapaasti ulkona ja sisällä tutkimassa ja kuvaamassa. ”Luostari”on hyvin rappeutunut, mutta sitä ympäröivä puutarha on hoidettu. Paikalla olevat varttuneet miehet ja naiset olivat ilmeisesti ympäristöarkkitehteja ja nuoret alan opiskelijoita. 

Jututimme yhtä nuorta. Hän oli hymyilevä ja ystävällinen, puhui kouluenglantia. Nuorista heijastui kasvatus, jonka mukaan ilmeisesti vanhempia pitää puhutella kunnioittavan ystävällisesti. 

Kävimme ennen lähtöä hyvästelemässä pomoa ja juttelemassa hieman muidenkin kanssa. Meille kerrottiin, että heillä on juhlat seuraavana päivänä. Meitäkin kutsuttiin mukaan. 

Olen tässä luonut yli-ihanteellisen kuvan ranskalaisista vuorovaikutustavoista. Jotkut opiskelijat olivat varautuneempia kuin toiset. Kun saavuimme tämänhetkisen kotitalomme ala-aulaan, vastaamme tuli mies - selvästi talon asukas - hakemaan postia. Laatikot ovat kyseisessä tilassa. Tervehdimme, mutta hän ei vastannut mitään. Hän tuli sitten kanssamme samaan hissiin. Hän ei vastannut mihinkään vuorovaikutusyrityksiimme ja osoitti ruumiinkielellään, että haluaa olla rauhassa. 

Jos kansalaisten käyttäytymistä satunnaisissa kanssakäymistilanteissa luokitellaan vuorovaikutustaitojen ja -halujen mukaan neljään ryhmään, ranskalaiset sijoittuisivat näihin kaikkiin kuten me suomalaiset. Luulen kuitenkin, että ranskalaisten jakauma painottuisi sosiaalisempaan kuin suomalaisten. 

Ystävällisyys ja vuorovaikutustaidot tuntuvat olevan täällä arvoja sinänsä. Toiset ovat kuitenkin muita sanavalmiimpia, rohkeampia ja avoimempia, kuten Suomessa. Ranskalaisten muodollinen keskustelutapa asiointitilanteissa on varmaan syntynyt helpottamaan vuorovaikutusta. Keskustelukynnys on matalampi, kun fraaseilla selviää.

Ranskalaiset ovat gallien, roomalaisten ja frankkien jälkeläisiä. Vuorovaikutusta on jouduttu harjoittelemaan pitkään. 

Tuoksu- ja hajumuistoja

Otin kotoa luettavaksi mukaani lukemattomia kirjoja. Nyt luen Merete Mazzarellan teosta elämäkerran kirjoittamisesta. Hän kertoo, että hajut saattavat avata muistin sopukoita.

Mietin mitä hajuja tai tuoksuja muistan menneisyydestäni.

Luultavasti vanhin muisto on kokonaisvaltaisesti koettu elämys, kun isä tuli erään toisen miehen kanssa sorsastamasta. He kantoivat saalista käsissään. Ruudin ja riistan tuoksu oli voimakas. He seisoivat vaikuttavan näköisinä edessäni. Voimakas kokemus on syöpynyt muistiini. Olin tuolloin korkeintaan viisivuotias.

Nykyään ei ole ulkovessoja juuri missään. Minun lapsuudessani niitä oli vielä runsaasti. Maalaistalon vessa saattoi olla ulkorakennuksessa. Reikiä oli useita rinnakkain ja istuttiin aika korkealla. Alla maatuvat jätökset ja puurakennus loivat oman hajumaailmansa. Usein huussin takan kasvoi nokkosia.

Eräs menneisyyteen jäänyt elämys on puuparruille rakennetun rautatien tuoksu. Voimakas tuoksu johtui luullakseni parruihin käytetystä lahonsuoja-aineesta. Nykyiset betoniparrut eivät tuoksu miltään.

Kun munuaisesta laitetaan ruokaa, syntyy jäljittelemätön - sanotaan kohteliaasti - tuoksu. Kun tämä tuli kotiin tullessani ovella vastaan, tiesin äidin laittavan munuaisruokaa, enkä riemastunut. En ollut kyseisen ruoan ystävä.

Muistan Nurmijärven kirkonkylän partiokolon tunnelman ja tuoksun. Se oli vanha puurakennuksessa, jota pidettiin kylmillään silloin, kun siellä ei oltu. Tila lämmitettiin takkatulella, kun kololla kokoonnuttiin. Kylmän vanhan rakennuksen ominaishaju ja palavien halkojen tuoksu tuottivat duona nenällä aistittavan teoksen.

Nurmijärvellä toimi kauan sitten suutari, jonka verstas ja varmaan myös koti oli Rajamäentien varressa kirkonkylän reunamilla. Suutarilla oli tapana säilyttää korjattavia ja valmiita kenkiä pareittain lattialla. Niitä oli paljon. Mitähän kenkäremonteissa noihin aikoihin käytettiin? Ehkä pikeä, liimoja, lankoja, nahkaa ja muuta sellaista. Haju oli läpitunkeva ja jäljittelemätön. Ehkä mummoni suutari-isän työpajassa tuoksui samalta.

Näitä hajumuistoja tuntuu nousevan mieleen, kun näistä kirjoittaa. Nyt nousi mieleeni, että eräs kansakoulussa ollut oppilas haisi aivan hirvittävälle. Muisto kertoo varmaan tuonaikaisesta köyhyydestä ja muistakin ongelmista.

Mieleeni tulee myös suon ja sen floran tuottama tuoksusinfonia.

Lopetan ennen kuin näitä nousee lisää mieleen.

Tasan viisi vuotta sitten kaikki muuttui

Sain puhelimitse tiedon, että sairastan imusolmukesyöpää.

Olin juossut lääkärissä syksyllä 2013, koska olin tuntenut itseni kovin väsyneeksi. Mitään ei löytynyt.

Seuraavan vuoden alussa huomasin toisen kivekseni turvonneen. Se poistettiin ja lähetettiin patologin tutkittavaksi. Sitten sain mainitun puhelun.

Elämä muuttui jaksottaiseksi. Olin vuoroin Syöpäklinikalla, vuoroin kotona. Minut hoidettiin sytostaateilla kuntoon. Syksyllä palasin töihin.

Kului noin vuosi. Tunsin itseni taas väsyneeksi. Kävi ilmi, että sairastan akuuttia myelooista leukemiaa. Tauti tappaa muutamassa viikossa, jos sitä ei hoideta.

Sain leukemian todennäköisesti lymfoomaan saamistani sytostaateista. Näin voi käydä. Hoidoissa on riskinsä. Jos en olisi niitä saanut, minua ei ehkä olisi enää ollut leukemiaan sairastumassa.

Tässä vaiheessa aloitin vuoroasumisen Kolmiosairaalan hematologian osastolla. Meilahteen tutustuminen jatkui. Sain ankaria sytostaattihoitoja. Sain kesällä 2016 äärimmäisen hoidon eli kantasolusiirteen.

Siirre oli täysosuma. Olen toipunut hämmästyttävän hyvin. Potemani käänteishyljintäoireet ovat olleet hyvin lieviä.

En ole palautunut täysin entiselleni enkä ehkä palaudukaan. Olen kuitenkin yllä kuvattua taustaa vasten erinomaisessa kunnossa. Väsyn helposti, mutta pystyn viettämään aika normaalia eläkeläisen elämää.

Tiedän kuinka monista ja hankalista komplikaatioista monet kohtalotoverini kärsivät. Moni on jo poistunut keskuudestamme.

Tunnen itseni hieman erilaiseksi allogeenisen kantasolusiirteen saaneiden joukossa, koska olen toipunut näin hyvin. En viitsi juuri elämöidä asiasta.

Luoja on antanut minun jatkaa elämääni. Miksi juuri minun? On harvoja, joiden kanssa voin jakaa näitä tuntemuksiani. Olen äärettömän kiitollinen tästä onnestani, mutta samalla poden jonkinlaista lievää syyllisyyttä, tai se ei ehkä ole oikea ilmaus. Hämmentyneisyys saattaa kuvata paremmin tuntojani. Ehkä lottovoittajat kokevat jotakin samantapaista.

C'est la vie, sanoo ranskalainen.

Tietääkö naivisti olevansa naivisti?

Kävimme sunnuntaina lähellä olevassa naivistisessa museossa (Musée International d'Art Naïf Anatole Jakovsky). 

Naivistisissa näyttelyissä kannattaa käydä ainakin siksi, että sellaisissa tulee hyvälle tuulelle. Niin tässäkin. 

Aloin pohtia näyttelyssä, mitä naivismi on. Tietääkö naivisti olevansa naivisti vai maalaako tai veistääkö hän tarkoittamattaan lapsenomaisesti? Varmasti tietää, ainakin nykyään. Miten hän muutoin voisi viedä teoksiaan naivistisiin näyttelyihin. Ennen vanhaan lapsenomaisesti maalaavat saattoivat pitää itseään kansantaiteilijoina.

Tarkoittaako naivismi hyväntahtoisuutta? Ehkä hän haluaa luoda taidetta, joka ei tuota pahaa mieltä kenellekään. Onko naivismi taidesuuntaus? Mielestäni ala ansaitsee tulla pidetyksi sellaisena. 

Hugo Simberg maalasi teoksia, jotka vaikuttavat selvästi naivistisilta. Häntä kuitenkin pidetään ensisijaisesti symbolistina. 

Aion vielä palata tähän aiheeseen. 

Nizzan karnevaalihahmoja

Kävimme äskettäin asioilla keskustassa ja näimme tämän vuoden kulkuetta varten rakennettuja hahmoja. Tapana tuntuu olevan säilyttää niitä väliaikoina Massena-aukion eteläosassa.

Me asumme tällä hetkellä Nizzan länsipuolella, emmekä ole nähneet karnevaalihumua livenä kuin vilaukselta palatessamme kukkulakierrokselta. Kulkuetta varten pukeutuneita ihmisiä oli matkalla tositoimiin. Nyt karnevaalit on tältä vuodelta loppuneet.

Meillä on ongelma

Houston, we have a problem, ilmoitti astronautti Swigert aikoinaan Apollo 13:sta ohjauskeskukseen maahan. Paitsi että ei ilmoittanut. Tuollaisena se on iskostunut yhteiseen muistiimme, mutta oikeasti se kuului näin: Okay Houston, we've had a problem here.

Apollo 13 oli vuonna 1970 matkalla kuuhun, kun sen toinen happisäiliö räjähti. Kuuhun laskeutuminen ei tietenkään toteutunut, mutta hämmästyttävällä tavalla miehistö onnistui palaamaan maahan.

Nyt maasta nousee rukouksia taivaaseen, koska meillä on ongelma. Olemme rakentaneet sellaisen maailman kattavan kokonaisjärjestelmän, että ilmasto on vaarassa.

Mainittu järjestelmä perustuu uskoon. Markkinatalouden ajatellaan olevan paras mahdollinen talousjärjestelmä. Niin se varmaan materialistisesta näkökulmasta tarkasteltuna lyhyellä tähtäyksellä onkin.

Minulla ei ole tarjota sille mitään vaihtoehtoa. Diktatuurien toimivuus on koeteltu ja huonoksi todettu.

Markkinamekanismissa on sellainen valuvika, että se ei hinnoittele kaikkea. Puhdasta ilmaa tuhotaan ilman, että kukaan joutuu siitä vastuuseen. Metsiä kaadetaan, vaikka ne ovat maailman keuhkot. Muovilautat leviävät merille.

Yritykset ja valtiot kilpailevat toisiaan vastaan. Talouden kehitys perustuu osittain suhteellisen edun hyväksikäyttämiseen. Suomella on metsää ja Ranskalla viljapeltoja sekä suotuisa sää. Islantia ympäröivät kalavedet.

Kaikki on oikeastaan yhteistä omaisuutta, koska maailman pitäisi toimia kestävästi. Markkinatalouden näkymätön käsi ei tähän ohjaa.

Mikä neuvoksi?

Erilaisessa ravintolassa

Kävimme tänään asioilla vanhassa kaupungissa. Paluumatkalla poikkesimme pakastemyymälä Picardissa syömässä. Picardin tuotteet ovat juomia lukuunottamatta kaikki pakastealtaissa. Melkein kaikki ovat valmisruokia.

Tämä Place Grimaldin kulmilla oleva Picardin eroaa muista näkemistäni ketjun myymälöistä. Sen yhteydessä on itsepalveluravintola. Toiminnan idea on sellainen, että asiakas käy ostamassa haluamansa ruoat, maksaa ne kassalla ja siirtyy itsepalveluravintolaan nauttimaan ostoksiaan.

Ravintolassa on kymmenen mikroaaltouunia, tuolit, pöydät ja kahviautomaatti.

Olimme neuvottomia sen suhteen, miten meidän pitäisi toimia. Pyysimme apua. Ravintolassa olleista asiakaspalvelijoista toinen ei puhunut englantia ollenkaan ja toinenkin aika niukasti. Asiat sujuivat siitä huolimatta. Meille osoitettiin myymälän takaseinältä neljä allasta, joista saimme valita etu- ja jälkiruoat. Juomat poimimme kassojen läheltä olevasta kaapista.

Saimme maksun yhteydessä tarjottimet, kertakäyttöiset astiat ja ruokailuvälineet, servietit ja poletin kahviautomaattia varten. Englantia puhumaton myyjä tuli auttamaan meitä ravintolan puolelle. Hän laittoi annoksemme neljään eri mikroaaltouuniin.

Nostin hetken päästä annokset pöytäämme. Asiakaspalvelija tuli vielä varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Hän totesi, että jalkiruokamarjasekoitukseni ei ollut lämmennyt riittävästi ja laittoi sen uudestaan mikroon.

Kattauksemme oli pikaruokalamainen ja sellaisessa olimmekin. Roskat pantiin samanlaisiin jäteluukkuihin kuin hampurilaispaikoissa.

Ravintolassa oli kaksi muuta asiakasta, jotka osasivat temput eivätkä tarvinneet apua.

Nauttimamme ruoat olivat tyypillisiä valmispakasteannoksia.

Kahden hengen ateriointi maksoin 11,10 euroa.

Saatamme mennä toistenkin.

Elämän hymyilyä

Eilen oli ikimuistoinen päivä. Ranskan keskiylängöltä tulleet ystävämme kertoivat vuosittaisista sitruunajuhlista, jotka ovat juuri meneillään täällä valtakunnan kaakkoisosassa. Päätimme lähteä heidän kanssaan retkelle lähivuoristoon ja tutustumaan samalla Fête du Citroniin, joka vaikuttaa Nizzan spektaakkelimaisen karnevaaliajan kilpailijalta, mutta vanha traditio sekin on.

Oli mukava päästä välillä Nizzan ulkopuolelle. Siellä mennyt ja nykyaika elävät kietoutuneina toisiinsa. Paikoin näkymät näyttävät kuin olisivat kauan sitten jähmettyneet silloiseen olemiseensa. Pittoreskeissa taloissa kuitenkin eletään yhä.

Vuoret ovat yhä korkeita ja niiden rinteet jyrkkiä. Niinpä niille vievät ovat edelleen kapeita ja mutkaisia serpeentiinejä. Eivät muuta voi ollakaan.

Näimme hengästyttäviä maisemia ja vuoriston suojaan kauan sitten rakennettuja kyliä, jotka näkyvät kauas, mutta joihin en haluaisi mennä pyörällä. Pysähdyimme Peillonissa, Peillessä ja Ste Agnèsissa, jossa on historiasta tunnetun Maginot-linjan itäinen päätepiste. Poikkesimme myös Roquebrune Cap Martinissa, joka on alhaalla lähellä merta, mutta historiallinen paikka sekin. Siellä oli jotakin aivan merkillistä, mutta kerron siitä myöhemmin samoin kuin eräästä matkalla koetusta hämmentävästä ilmiöstä.

Päivä oli jo ehtinyt pitkälle ja päätimme jättää käymättä sitruunojaan juhlivassa Mentonissa, joka viimeinen Ranskan puolella oleva kaupunki tällä rannikolla.

Näimme kuinka meri ja taivas sulautuivat yhteen turkoosia, pinkkiä, sinistä ja violettia väreileväksi laveeraukseksi. Monacon edustalla oleva risteilijä lähti kohti seuraavaa pyshädystä. Ilta purpuroi rakennukset maagiseen valoon.

Kaunis sää, kiinnostavaa nähtävää, vanhojen hyvien ystävien seuraa ja kiireetöntä retkeilyä, mitä muuta voisimme toivoa.

Eilinen päivä jää mieleen yhtenä elämän onnellisista hetkistä.

Mukavaa vauhtia

Eilen kävimme Pariisin suunnalla asuvan pariskunnan kanssa retkellä Mougins-nimisessä paikassa Cannesin yläpuolella. Vanha kaupunki on kukkulan päällä. Se on ollut linnoitus, jota on varmaan ollut hyvä puolustaa. Kiertelimme vanhoilla kujilla ja kävimme lounaalla. Näköalat olisivat varmaan hienoja, mutta niitä ei juuri näe, koska linnoitusta ei ole rakennettu maisemien katselua varten. Yhdeltä reunalta pystyimme katselemaan itään, jossa näkyi massiivisia vuoria ja niiden takana siinsi lumipeitteisiä huippuja.

Picasso asui Mouginsissa 12 viimeistä vuottaan ja kuolikin siellä. Asia ei jää epäselväksi, koska kaupungin reunamilla on valtava pää, jolla on iiriksinä reiät. Picassolla olikin pistävä katse.

Kaupunki näyttää elävän turismista, ainakin tämä vanha osa. Paikka on täynnä ravintoloita ja taidekauppoja. Katsottavaa jäi toisellekin kerralle, koska paikallisessa taidemuseossa en erittäin merkittävien taiteilijoiden teoksia. Wikitietojen mukaan Mougins on myös gastronomisesti meritoitunut.

Mougins sijaitsee Grassen - maailman tuoksupääkaupungin - lähettyvillä ja on toiminut laventelien, jasmiinien ja ruusujen tuottajana Grasselle.

Picasso ei ollut ainoa Mouginsista pitänyt kuuluisuus. Paikassa ovat kyläilleet tai vierailleet esimerkiksi Fernand Legér, Yves Klein, Winston Churchill, Christian Dior ja Catherine Deneuve.

Tänään saimme vieraaksemme vanhat ystävämme, joiden koti on Saint-Etiennen seudulla. Vietimme iltaa eilisellä porukalla heidän kanssaan. Huomenna aiomme retkeillä yhdessä.

Porvarillisissa labyrinteissä

Nizzassa on lempeä ilmasto, aurinko ja meri. Niinpä täällä on ihmisen hyvä olla, paitsi ehkä pohjoisen pojan kesällä.

Useat kukkulat ja vuoret ympäröivät kaupungin keskustaa. Merimaisemaa on keksitty jakaa siten, että  kukkulat on rakennettu täyteen taloja, joissa olevista asunnoista on näköala merelle. Kukkuloiden rinteillä ja laeilla on sekä patriisitaloja että valtavia kerrostalokomplekseja kuten tämä Abbaye de Roseland, jossa nyt majailemme.

Näissä kolossaalisissa kerrostaloissa asutaan sekä vakituisesti että tilapäisesti. Tapasimme äskettäin bussipysäkillä eläkeläispariskunnan, joilla on asunto sekä Strassbourgissa että tässä Roselandissa. He lienevät tyypillisiä puolitäkäläisiä.

On oltava kohtuullisen varakas, jotta voi hankkia oman asunnon näiltä kukkuloilta. Niinpä tapana on suojautua pahaa maailmaa vastaan siten, että taloyhtiöt ovat aidatuilla alueilla lukittujen porttien takana. Harva viitsii kiipeillä näitä rinteitä, joten kaikkialle on päästävä autolla. Alueille on rakennettu hyvin tiivis katuverkosto. Kadut ovat mutkikkaita, jopa serpentiinimäisiä, koska rinteet ovat jyrkkiä.

Monet kaduista ovat umpiperiä. Tästä seuraa, että kaltaiseni ahkerat kävelijät voivat saada enemmän liikuntaa kuin on aina tarkoituskaan.

Kävelin eilen alas asioille. Käytyäni boulangeriessa, ruokakaupassa ja apteekissa, suuntasin Promenade de Anglaisille ja sitä pitkin länteen lentokentän suuntaan. Ajattelin kävellä jonkin matkaa ja kääntyä sitten vinottaista reittiä takaisin Roselandiin.

Innostuin kävelemään lentokentän koillispuolella olevan puistonkohdalle ja istuuduin penkille huilaamaan. Päätin poiketa läheisessä isossa ruokamarketissa katsomassa, saisinko sieltä ruisleipää. Löytyihän sitä.

Katsoin kännykän kartasta, että voisin nousta Avenue des Mandariniersia pitkin Boulevard Napoléon III:lle, jota pitkin pääsisin kotinurkille. Sinne sitten. Pääsin moottoritiesillan ali kyseiselle Mandariinikadulle.

Valitettavasti kartta ei aina kerro totuutta täällä. Niinpä törmäsin suljettuun porttiin. Ajattelin, että jos pääsen sisäpuolelle, ehkä selviän toiselta puolelta ulos. Sellainen temppu on joskus onnistunut. Portille tuli sen verran vipinää, että pääsin eteenpäin. Suuntasin vasemmalle. Näytti siltä, että sieltä voisi olla portaat ylös. Olin mahdollisesti ollut samassa paikassa aikaisemmin, mutta en ole varma. Pihapiirit ovat kovin samanlaisia.

Löysin reitin, jota pääsin kiertämään taloa. Napoleon oli jo lähettyvillä. Ulos en kuitenkaan päässyt, joten minun oli talon kierrettyäni palattava samaa tietä takaisin moottoritien toiselle puolelle.

Tein seuraavan yrityksen moottoritien pohjoispuolella Résidence la Lanternea pitkin. Kartta näytti selvää reittiä. Tie kiersi kahta puolta mainittua residenssiä ja toisella puolella oli yliopistoalue. Portti oli sopivasti auki, mutta ei puhettakaan, että olisin päässyt pihalta toiselle puolelle. Oli jo pimeää ja tuntui pikkuisen vaivaannuttavalta kulkea nurkissa olematta asukas. Olin menossa takaportille, kun vastaan tuli rouva, jonka kanssa vaihdoimme tervehdyksen tapaiset. Olisi pitänyt pyytää häneltä apua, sillä pian sain todeta portin olevan lukossa. Täkäläisissä porteissa on usein musta pyöreä alusta, jota pitäisi hipaista läpyskällä, jota minulla ei tietenkään ollut. Olin en missään. Hiljaista.

Pitää jatkossa tarkistaa kadunnimetkin. Jos paikkaan johtaa Résidence la Lanterne, läpipääsyä on tuskin odotettavissa.

Paluumatkalle siis. Moottoritien toisella puolella valitsin isomman tien väyläksi ylöspäin ja pääsinkin Napoleonille. Aloin olla jo väsynyt. Jaksoin kuitenkin punnertaa majapaikkaan saakka.

Olin varmaan pari tuntia retkelläni. Kunnon kävely!