Noin kerrotaan jonkun vaimon vastanneen, kun on eroamisesta kysytty. Vastaus kuvastaa karrikoidusti periaatetta, että yhdessä pysytään vaikka hankalaakin on.
Me edustamme vaimoni kanssa sellaista nykyään vanhanaikaisena pidettyä vakaumusta, että avioliitossa pysytään kunnes kuolema erottaa. Eroaminen voisi olla kohtalokasta koko vakaumuksemme säilymiselle.
Yhdessä pysyminen tarkoittaa käytännössä sitä, että suhdetta pitää hoitaa. Olemme tyytyväisiä siihen, että pääsimme aikoinaan Helsingin evankelisluterilaisten seurakuntien tarjoamaan ilmaiseen parisuhdeterapiaan ja saimme hyvin ammattitaitoisen terapeutin.
Terapiaa edelsi parisuhdekurssi, jonka sisällöstä muistan erityisesti ilmiön, joka oli tuttu meillekin. Usein liekehtivää riitaa edeltää sananvaihto, joka toistuu kerrasta toiseen. Tätä kutsutaan kierteeksi. Hyvä konsti on se, että jos pariskunta oppii tunnistamaan, että nyt ollaan kierteessä, he voivat tietoisesti irtautua siitä ennen kuin roihahtaa. Tästä olemme hyötyneet.
Ymmärtääkseni tunteiden ja tekojen kielet poikkeavat toisistaan. Jos tuo alussa mainittu tarina pitää paikkansa, luulen, että siinäkin tappamisen ajatuksista on ollut pitkä matka tekoihin. Nuo eropuheet meidän tapauksessa kuvastivat ensisijaisesti kahden syöpähoitoprosessissa uupuneen ihmisen tunteita. Tuollaisten tabuinakin pidettyjen sanomisesta on se hyöty, että voidaan tarttua niiden takana oleviin todellisiin ajatuksiin.
Kirjoitan tätä blogia tarkoituksellisen avoimesti. Olen huomannut avoimuuden tuottavan välillä sellaisen tunteen, että on useiden käsivarsien kannateltavana. Se tuntuu todella hyvältä.
En ehkä ole osannut sanoittaa riittävän täsmällisesti tilannetta, jossa tabusana ero tuli esiin. Niinpä sukulaiseni ovat saaneet tiedusteluja tilanteestamme. Toivoisin, että mieluummin lähestyisitte minua suoraan vaikkapa sähköpostitse (heikki.honkala@yahoo.com). Eräs sisareni ystävä, jota en itse tunne, tekikin näin. Arvostan häntä tästä.
Loput vanhimman poikani kirjoittamista sketseistä, jotka esitettiin juhlassa (näköistä tavaraa on taas):
Hessu on siirtynyt maalamaan. Hän kaivoi kolme keskeneräistä työtään
todellisuuden luonteesta ja kuun valoisasta puolesta, jota hän on kuvannut
hyvin pitkälle lyhytvideolleen Herttoniemen parvekkeelta. Jotain
maalaus-videotaideinstallaatiota on kehitteillä. Tämän syväluotaavan
taidepläjäyksen syntyprosessista hän on aloittanut kolme blogia joissa on
jo kymmeniä klikkauksia viimeisen kolmen tunnin aikana. Siinä välissä hän
kävi kahdesti orastavan näläntunteen kehoittamana keittiössä unohtaen
matkalla missä piti käydä. Kävi kuitenkin vessassa ohimennen jottei ihan
turhaa reissua nyt tulisi.
Saara sentään jo teki ruokaa. Kutsui miestään neljästi syömään
eineksenjämät, jotka sitten jäivät pannulle vetäytymään.
Hyvin ne ehtikin ässähtää, mutta sehän ei Hessua haittaa.
Sekametelikulinarian ystävä kun on, niinkuin sekatekniikan taitaja taiteen
tekemisessä.
Paistettua kaurapuuroa ei ole enää tainnut syntyä, mutta kaikkea kuitenkin:
karvasta ja tanniista, suolasta ja makeaa. Ihan siis sama kunhan mahaan
jotain täytettä saa, jotta voi nälättä keskittyä oleelliseen!
Jaha. Taisi Saaran kuusisataasivuinen essee tulla kutakuinkin valmiiksi.
Ihan ajallaan, niinkuin aina. Ja aikalailla tehtävänannon mukaisesti.
Aikaa on taas tulevaisuuden visioille:
S: mitähän sitä ensi talvena taas.
H: lunta tulee joo.
S: ja kylmä. Viluttaa jo ajatuskin. Lähdetään jonnekin etelään. Ulkomaille.
Välimerelle, Ranskaan, siis Etelä-Ranskaan.
H: joo.
S: saisikohan sieltä jonkun asunnon vaihtona.
H: etelä-ranskalaiset varmaan hinkuu Suomeen talveksi...
S: ei sitä koskaan tiedä, no ei kyllä varmasti. Mutta en halua mihinkään
kreikkaan tai espanjaan. Mä en voi olla suomessa talvella.
H: en mä voi lähteä, mulla on työt talvella ja kotiin jää levy kutoselle.
Siitä se kai sitten asettuu. Ulkomailla on kiva käydä, mutta mihin sitä
pakkasta pakoon pääsis, kun jää kahvinkeitinkin kuitenkin päälle.
S: niin! Tuohon vaivaan toimii kyllä tämä ja tämä pilleri.
H: jotain hometta vai?
S: älä nyt alota. Otat nyt vaan.
H: joo kiitos. Saanko vetää koko purkin. Lasaretissakin vedin muistorikasta
suolavettä suoraan suoneen. Siinä oli muistijälki sytostaatista ja
syanidista.
Lopetetaan tämä hedelmällinen keskustelu heidän puolesta. Tai oikeastaan
muiden ihmisten ei tarvitse. Sosiaalisilla ihmisillä on kosolti kontakteja
ja sovittuja menoja.
S: Voi ei meijänhän piti olla Hartikaisilla puolen tunnin päästä. No
äkkiäkös me sinne ajetaan. Joko sä tilasit sen pirssin?
H: (ketarat ojossa opus käsissä) Joo mä luen vaan vähän....ihan
just....joo...Siis Naantaliin vai?
S: joko sä pakkasit ne villasukat? On niin vetoset lattiat siellä.
H: joojoo
S: mun täytyy kyllä soittaa sille Marja-Leenalle, se on koko päivän
yrittänyt. (Puhuu parvekkeella puhelimeen.)
H: Missä ne mun villasukat?! Saara!! Misssä mun villasukat?? Ja se yks
piuha????
S: (osoittelee puhelinta ja viittilöi, että on puhelimessa)
H: mäpä ehin tässä tehdä yhden blogipäivityksen.
S: (puhelimeen) joo meidän piti jo lähteä, mutta toi Hessu on uhan toivoton)
S: hei meidänhän piti lähteä, joko me mennään nyt, sunhan piti olla valmis.
H: Oota oota oota nyt oota..
S: laita se kone kiinni. Missä se mun polvituki on?
Lapset: Millon ne tulee. yms...
S: mennään nyt. Hessu! Missä sä oot?
H: joo ihan just. (Istuu vessassa kirja kädessä)
(S hoputtaa H:ta, joka laahautuu vessasta ja miettii aika seisahtaneena
ottasko kirjansa mukaan.)
S:eikö sulla ole muuta takkia?
H:tammikuussa tää oli viel ihan hyvä.
Loppukohtauksessa S&H saapuvat kylään, juttelevat hetken niitä näitä S valittaa
kuumaa ja H höpisee omiaan, kunnes toinen keksii lähteä johonkin toiseen
huoneeseen lepäämään ja toinen ilmoittaa hetkeksi oikasevansa siihen missä on.
2 kommenttia:
Heh heh hee
Hah hah haa
Lähetä kommentti