Taas uusi päivä, harmaa sellainen. Onneksi eräs ystävämme poikkeaa piakkoin niin saamme vaihtelua.
Olen joskus kertonut, että verisuoneni ilmeisesti pakoilevat piikkejä. Saattaa olla jonkinlainen suojautumisreaktio. En tiedä, onko sellaisen olemassaolosta oikeata näyttöä. Nyt mietin, voiko ihokin toimia noin. Olen ollut huomaavinani, että ihoni ei haluaisi päästää Klexane-piikkiä lävitseen. Tuntuu kuin se taistelisi vastaan, kun yritän painaa piikkiä läpi. Ihan kuin olisi voimakas pintajännitys. Ehkä luulottelen vain.
Olen kertonut, että maalamisessani on usein lähtökohtana maisema tai näkymä, jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Asian voisi ilmaista myös siten, että näkymässä katseen on hyvä olla. Näin tehtäväni on oikeastaan tuon löytämäni hyvän olon näyn siirtäminen muille nähtäväksi. Valokuvakin voisi hoitaa tuon siirron. Joku on sanonut, että maalaus on kohteen näkemistä taiteilijan temperamentin lävitse. Ei ole mieltä yritää kopioida näkymää yksi yhteen paperille tai kankaalle. Taiteilijan kädenjälki ja mieltymykset saavat näkyä. Ne puhuttelevat katsojaa tai eivät puhuttele.
Taiteen ainut tehtävä ei ole miellyttää. Teos voi puhutella muullakin tavoin kuin miellyttämällä. Se voi ottaa kantaakin. Koen, että aika valoisan temperamenttini vuoksi teen mielelläni teoksia, joista ihmisillä tulee hyvää mieli. Haluan silti, että teoksissani on jokin jännite. Ilman sitä toimi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti