Nuo ihanat hoitajat!

Sairaanhoitajien ja lääkärien työnjako on ilmeinen. Lääkärien aika kortilla. Heidän tapaamisensa ovat nopeita pyrähdyksiä. He määräävät lääkitykset ja sen sellaiset. Hoitajat toteuttavat määrätyt toimenpiteet. Sairaanhoitajilla on meille aikaa, samoin lähihoitajilla. He ovat sairaalan sydän. Me potilaat olemme kuin heidän hellässä syleilyssään. Laitoshoitajienin kanssa on kiva rupatella.

Kun luuydinnäytettä otetaan ja imeminen tekee kipeää, hoitaja pitää käsiään potilaan harteilla ja seuraa potilaan ilmeitä, ehkä tiukentaa otettaan, kun suu menee mutruun. Voiko tuon tärkeämpää työtä olla?

Potilaat tulevat hoitajien kanssa tutuiksi, koska heitä tavataan eniten. Juttu kulkee päivä päivältä juohevammin. Käytävälläkin heitetään läppää. Joskus käytävälläkin kaikuu iloinen huuto "Heikkiii!", kun jollakin hoitajalla on asiaa.

Toiset lääkärit tiedustelevat käyntinsä päätteeksi, onko jotakin kysyttävää. Jotkut taas hönkäävät eteenpäin ja pitää melkein helmoihin tarttua, että pääsee kysymään, jos jokin mieltä painaa. Tuossa auttaisi pieni muutos. Lääkärin pitäisi päättää seisoa viisi sekuntia käynnin päätteeksi ja esittää tuon tärkeän kysymyksen: Onko kysyttävää? Jälkimielikuva olisi aivan toinen. Sinänsä juttelu lääkärien kanssa käy oikein hyvin. Huumoriakaan ei puutu, hymyillään.

Jos hoitajien ja lääkärien työnjakoon puututtaisiin, voisi jotakin tärkeää mennä rikki. Onhan sillä pitkät perinteet.

Oi te ihanat hoitajat, sairaaloiden enkelit!