Risto Nordellin vieraana

... ei, ei radiossa vaan Helsingin ortodoksisen seurakunnan kotikirkossa Liisankadulla. Siellä oli tänään matinea, jossa ei soitettu mitään. Kuvataiteilijat Elina Merenmies ja Henry Vuorila-Stenberg keskustelivat Risto Nordellin johdolla taiteesta, elämästä ja ortodoksisuudesta.

Yleisöä oli noin 35 henkeä. Ehkä tämä ei ollut liian riskialtista infektioiden suhteen.

Tilaisuus oli oikein lämminhenkinen ja lupsakka. Framilla olevan troikan jäsenet ovat kaikki tunnustuksellisia ortodokseja.

Olen joskus jutellut Wuorila-Stenbergin kanssa pitkään puhelimessa ja tavannut hänet erään näyttelyn avajaisissa.   Olen myös lukenut hänen omaelämäkerrallisen teoksensa Hämärän näkijä. Minusta Wuorila-Stenberg on ollut etsijän perikuva. Hän on etsinyt totuutta, mikä ilmenee hänen kirjassaan. Hän on mieltynyt vasemmistolaisuuteen, tutkinut itämaista ajattelua ja nyt hän on ortodoksi.

Wuorila-Stenberg on maalannut paljon päitä ja ihmishahmoja. Nämä hahmot ovat raadollisia ja vereslihaisia, usein tekijänsä kuvia. Hänen teoksissaan ihminen on paljaana ja hän etsii. Nykyään hänen päänsä alkavat etsiytyä Mariaan, Jumalan synnyttäjään.

Merenmies on minulle tuntemattomampi taiteilija. Näen hänen töissään sukulaisuutta Wuorila-Stenbergin teoksiin. Samantapaist ronskiutta ja rehellisyyttä. Merenmies on hyvin taitava piirtäjä. Hänkin on maalannut paljon päitä.

Kun Risto edustaa musiikin maailmaa ja haastateltavat kuvataidetta, nämä taiteen muodot joutuivat luonnollisesti vertailuun. Wuorila-Stenberg kertoi häntä ahdistaneen, että Suomen kuvataiteessa aikoinaan vallitsi niin voimakas formalismin pakko.

Kuvataide voidaan karkeasti jakaa abstraktiin ja esittävään. Mielestäni musiikki - ainakin silloin, kun siihen ei liity tekstiä - rinnastuu abstraktiin maalaustaiteeseen. Yksi sävel, vaikkapa viululla soitetettu, ei esitä mitään. Jos kehitellään sävelteema, se ei edelleenkään esitä mitään. Siitä voi syntyä kuitenkin assosiaatioita samalla tavoin kuin abstraktista taiteesta.

En haluaisi uskoa, että kuvateoksessa on muuta kuin väriä alustalla. Joskus kuitenkin näyttelyssä käynti luo tunteen, että olen elossa. Musiikissa on sitä samaa, vaikka sekin koostuu vain äänistä. Saatetaan ajatella, että taide on yhteydessä aistien ulkopuoliseen. Ajattelen niin, että taide pikemmin voi herättää meissä kaipuun tuonpuoleiseen. Se kaipuu on jo meissä.

Molemmat taiteilijat olivat kiusaantuneita siitä, että Jumalaan uskovina heitä saatetaan pitää jotenkin yksinkertaisina. Kuvataiteessa tuntuu olevankin vallalla jonkinlainen ateismin pakko. Wuorila-Stenberg kertoi, että joku saattaa jopa alkaa agressiivisesti mollata uskoa, jos se tulee puheeksi.

Minusta taiteilija, joka kokee ei voivansa uskoa Jumalaan, ei ole täysin vapaa. Taiteilijallakin on oikeus kysyä, miksi olemme täällä.