Hajamielisyyteni saa minut välillä kokemaan, miltä tuntuu olla vanhus. Kun olen ollut heikoimmillani syövän vuoksi, olen kuvitellut olevani kuin yli 90-vuotias. Kai olemiseni oli silloin pikemmin kuin satakymmenvuotiaalla.
Aloitusvirkkeelläni tarkoitan asiointia kassalla. Jutustelen mielelläni kassahenkilön kanssa ja korttien kaivaminen ei ole kovin sukkelaa. Kerran Alepan kassalla eräs jonottaja sanoi jotakin töykeää, kun olin oikein sählännyt. On kai se inhimillistä. Kai minä kumarsin, nostin hattua tai tein jonkin muun eleen tälle naiselle, joka ei ollut aivan rippikouluiässä itsekään.
Täytän 63 ensi kesäkuussa. Työeläke.fi toteaa, että "Voit jäädä työeläkkeen mukaiselle vanhuuseläkkeelle valintasi mukaan 63–68-vuotiaana." Niin siellä lukee. Kai minusta sitten tulee vanhus.
Askeleeni nousee oikein hyvin, mikä johtuu liikkumisestani viime aikoina. Toipilas toki olen ja tänäänkin olen tuntenut itseni väsyneeksi. Kun olin kuntopyöräillyt itsepäisesti noin tunnin kerrallaan viitenä päivänä viikossa, viisas vaimoni huomautti, että sekin saattaa väsyttää. Tässä oli pikkuisen taukoa, mutta eilen pääsin taas käyntiin. Poljen nyt kolmen vartin tahtia. Teen muutakin harjoittaakseni yläraajojani.
Minusta tuntuu, että vasen nilkkani saattaa olla palautumassa kuntoon. Voisin käydä kokeilemassa kävelylenkkiä. Asiointiastelut sujuvat ihan hyvin.
Sain leukemiadiagnoosin runsas vuosi sitten. Nyt olen puolivuotias untuvikko.
Päivä kerrallaan kohti tulevaa. Ehkä tässä pikkuisen sulkia pörhistellään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti