Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Onko aika ajanut tämä ohi? (Tärkeä kunniavartiohanke 2)

Kun talvisota alkoi ja Porissa tuli ensimmäinen ilmahälytys, alle kahdeksanvuotinen äitini oli nuorimman sisarensa kanssa kaksin kotona. Äitini työnsi hädissään vaunut uunin nurkkaukseen. Mummoni oli kaupungilla ja tuli niin vauhdilla kotiin, että sukkanauha katkesi. Isoisäni oli varmaan töissä.  

Myöhemmin joku tuli henkilökohtaisesti tuomaan isoisälleni viestin sotaan lähtemisestä. Hän lähti samana tai seuraavana päivänä eikä palannut elävänä. Hän oli alkuun Porissa tai sen lähettyvillä yksikössä, joka oli valmiina lähtemään sinne, missä oli tulisi erityinen tarve. Joku oli nähnytkin hänet kuorma-auton lavalla, kun miehiä kuljetettiin jostakin johonkin.

Suomen armeijan johdossa ei ilmeisesti ensin uskottu, että viholliset hyökkäisivät myös Lapin leveysasteilla. Se hyökkäsi. Tähän hätään perustettiin ns. Lapin ryhmä, jonka johtoon määrättiin 13.12  kenraalimajuri K.M. Wallenius. Ryhmään liitettiin myös Jääkärirykmentti 40, joka oli isoisäni osasto.

Isoisäni sai tulikasteensa Pelkosenniemen taistelussa, joka käytiin 16.-19. joulukuuta. Taistelu alkoi vesisateessa ja päättyi lähes 40 asteen pakkasessa.

Wallenius käytti Pelkosenniemen taistelussa ensimmäisenä niin kutsuttua mottitaktiikkaa, joskaan tuo nimitys ei silloin ollut vielä käytössä. Neuvostoliittolaiset pakenivat sekasorrossa Savukosken suuntaan.

Jääkärirykmentti 40 jatkoi sotaansa pohjoisessa, kunnes seuraavan vuoden maaliskuussa neuvostojoukot alkoivat tulla etelässä Viipurinlahden yli. Suomalaisten puolustus oli aika heikko, koska ei oltu uskottu jään kantavan. Venäläiset kuitenkin tulivat. Sillä puolella ei välitetty, vaikka osa panssarivaunuista upposi. He onnistuivat pureutumaan suomalaisten puolelle Vilajoen tienoilla. Siellä odotti tie Helsinkiin.

Tilanne oli sekasortoinen. Pohjoisessa ruotsalaiset vapaaehtoiset ottivat osan rintamavastuuta, ja osa Lapin ryhmästä siirtyi Viipurinlahdelle, isoisäni näiden joukossa. Tilanne jatkui sotkuisena. Walleniuksen tilalle vaihdettiin kenraaliluutnatti Oesch.

Kun talvisota päättyi, isoisää odotettiin kotiin. Aikaa kului. Eräänä päivänä äitini oli käymässä läheisessä kaupassa. Hän näki siellä postinkantajan ja kysyi, oliko heille mitään. On, vastasi jakaja, mutta sanoi tuovansa itse. Äitini palasi kotiin ja siellä arvattiin heti, mistä on kysymys.

Isoisäni oli saanut 11. maaliskuuta ilmeisesti kranaatin sirpaleen tai sirpaleita selkäänsä. Hänet siirrettiin Haminaan sotasairaalaan, jossa hän kuoli samana päivänä.

Hautajaispäivänä mummoni ja äitini sisaruksineen käveli hautajaissaatossa kohti Keski-Porin kirkkoa. Arkut olivat samassa saatossa hevosten vetämillä rattailla. Äitini on muistellut kuinka joku herrasmies kumarsi ja nosti hattua heille seuratessaan saattoa. Haudalla äitiäni pyörrytti.


Nämä ovat kipeitä muistoja, vaikka minua ei tuolloin vielä ollut olemassakaan. Voi olla, että nämä asiat koetaan nykyään kovin kaukaisiksi ainakin niissä suvuissa, joita sota ei satuttanut näin pahasti. Siksi Suomi 100 -hankkeen kunniavartioidea ei ilmeisesti toteudu kovin laajasti. On ehkä aika unohtaa ja katsoa eteenpäin. Minulle kuitenkin unohtaminen on mahdotonta. Koen tämän muistamishankkeen hyvin merkityksellisenä.

Minä en koe itseäni kovin militaristiseksi enkä sotahenkiseksi, mutta isänmaatani olen halunnut puolustaa. Isoisäni muistokin siihen velvoittaa. Kun aika kuluu ja muistot sodan kauhuista haalistuvat, saattaa tietoisuus sodan todellisesta olemuksesta kadota. Vielä en usko niin käyneen. Tämä vertaisikäishanke olisi hyvä mahdollisuus välittää eteenpäin viestiä sodan välttämisen tarpeellisuudesta viimeiseen asti.


Lähetin tänään vetoomuksen asiasta Porin Reserviupseerikerhon kahdelle hallituksen jäsenelle. Porin Reservinaliupseerien kaikkien hallituksen jäsenten sähköpostiosoitteet löytyivät verkosta ja lähetin vetoomukseni heille kaikille.

Olen saanut vastaukset kummastakin suunnasta. Sain ensin mainitun yhdistyksen varapuheenjohtajalta tiedon, että puheenjohtaja kuuluu asiaa hoitavaan toimikuntaan. Kuulin myös, että Luvialla yritetään saada 51 vartiomiestä paikalle. Siihen tarvitaan porilaisiakin. Vastaaja ei tiennyt toimikunnan aikeita Keski-Porin suhteen. Jälkimmäisen yhdistyksen vastaaja lupasi välittää osaltaan viestiä eteenpäin.

Lähetin Reservinupseerien puheenjohtajalle pyynnön välittää asiani toimikunnan jäsenten tietoon.

Isoisäni ei tätä hanketta osaa haudassa kaivata, mutta me tarvitsemme sitä.

Ei kommentteja: