Sotaorvon pojasta tuntuu oikein hyvältä, että Keski-Porin kirkon jokaisen sankarivainajan haudalle ollaan tekemässä vapaaehtoistyönä havuseppele. Saattavat olla jo valmiita, koska eilenkin oli Porissa asiaa koskeva talkoopäivä. Hatunnosto vapaaehtoisille tekijöille!
On todella hienoa, että tämä hämeenlinnalaisen Esa Jaatisen idea on levinnyt niin laajalle, että seppeleitä on solmittu jo yli 40.000 kappaletta.
Minunkin isoisäni saa omansa. Hän ei asiasta tietysti mitään tiedä, mutta asialla on merkitystä erityisesti meille hänen jälkeläisilleen. Olen oikeastaan yllättynyt, että tämä asia koskettaa minua näin selvästi. Minulla on asiasta kiitollinen mieli. Satavuotisitsenäisyyspäivänä haudalla käy varmasti Porissa tai sen lähettyvillä asuvia sukulaisiani jättämässä kynttilätervehdyksiä.
Koen, että minulla on yhden isoisän kokoinen aukko mielessäni. Sodan vuoksi en ole koskaan voinut tavata äitini isää eikä minulla voi olla hänestä henkilökohtaisia muistoja. Muistoni ovat kuvia, kuulemiani kertomuksia, hänen yksikkönsä sotareissusta lukemiani tietoja tunne puuttuneesta isovanhemmasta.
Miltä tuntuukaan kahden lastenlapsemme toisesta isoisästä, jonka isä kaatui ennen hänen syntymäänsä samassa taistelussa, jossa minun isoisäni sai tulikasteensa? Hänelle isä on piirongin päällä oleva valokuva.
En osaa kutsua äitini isää muuksi kuin isoisäksi, koska minulta puuttuu henkilökohtainen kontakti häneen. Luulen, että häntä kutsuttaisiin satakuntalaisittain tuffaksi, jos hän olisi saanut elää pidempään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti