Kuinka syvä on kappelitilan hiljaisuus ennen siunaustilaisuuden alkua. Suru ja vainajan kunnioitus täytti koko salin.
Olimme Espoossa saattelemassa kaveriamme viimeiselle matkalle. Sairauksien haastama elämä on päättynyt. Hän on perillä. Minä olen vielä täällä. Tällaista elämä on.
Hautajaiset on surusta huolimatta tilaisuus viettää tovi edesmenneen läheisten ja monien tuttujen seurassa. Vainaja ei näitä juhlia tarvinnut, mutta meille tänne jääneille ne oli tarkoitettukin. Hautajaiset olivat kaunis tapahtuma. Vainajan elämän valoja ja varjoja ei piiloteltu. Edesmennyttä saateltiin lämmöllä.
Siirryimme sitten päättyneen elämän luota äskettättäin syntyneen ja leikkauksella elämään autetun pikkuisemme luo Lastenklinikalle. Viimeksi nähdessämme pikkumies makasi selällään melkein kuin kuollut. Hän oli sedaatiossa. Kontaktia häneen ei saanut.
Nyt oli saimme tavata hereillä ja elossa olevan pienokaisen. Hän katseli ihmeissään ympäröivää maailmaa, kitisikin välillä. Hän on jo päässyt pois teho-osastolta, mutta luultavasti ei pääse kotiin vielä pitkään aikaan. Onneksi hän ei tiedä, että kolmen kuukauden jälkeen hänen rintansa avataaan uudelleen. Sydän pysäytetään ja operoidaan toimimaan toivottavasti pitkäksi aikaa. Onneksi pikkuinen varmasti nukutetaan niin hyvin, ettei hän tiedä tapahtumasta mitään.
Nyt saimme pitää pikkuistamme sylissä. Sain hieroa eskimotervehdystä nenä nenää vasten häneen kanssaan, olla lähellä ja silittää, viettää rakkausjuhlia. Sydämeni on täynnä halua tukea tätä hankalan alun kautta elämänsyrjään päässyttä jälkeläistämme.
Tänään on ollut tunteille käyttöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti