Lymfoomasta selvinnyt, akuutista leukemiasta toipuva mies rakentaa uutta taiteilijaelämää

torstai 7. kesäkuuta 2018

Vuosien 1917-1918 tapahtumat ja minä

Onko mitään, mikä kiinnittää minut sata vuotta sitten tapahtuneeseen?

Kun synnyin, tuosta ajasta oli noin 36 vuotta. Ympärilläni on siten ollut monia tuon sodan kokeneita. Olen kuitenkin kuullut hyvin vähän puhetta aiheesta. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että välissä oli käyty talvi-, jatko- ja Lapin sota.

Ehkä monien muistot ovat olleet niin kipeitä, ettei niistä ole haluttu puhua. Monet viime sotien veteraanitkin vaikenivat.

Kaksi sukulaistani - isäni eno ja setä - kaatui Raudun taisteluissa vuonna 1918. Molemmat olivat valkoisten puolella. Isäni ei ollut syntynyt vielä tuolloin, joten asia on minulle kaukainen. Ukkini kuoli 60-luvulla. Olin silloin lapsi, joten hän ei tietenkään puhunut minulle noista ajoista. Mummoni, jonka veljistä yksi oli toinen mainituista vainajista, sen sijaan kertoi kerran itkien veljensä kuolemasta. Tämä oli kohottautunut, jotta näkisi paremmin ampua. Vihollinenkin näki ja ehti ensin. Olen kuullut yhdeltä sedistäni, että tämä isoenoni oli vain tilapäisesti rintamalla. Hän oli vapauttamassa veljeään lomalle.

Isäni on kertonut ettei ukkini ollut rintamalla, koska kaikkia veljeksiä ei haluttu ottaa. Ukkini oli naimisissa ja ensimmäinen lapsi syntyi syksyllä 1917. Tämäkin on satanut vaikuttaa asiaan.  Yksi veljeksistä (Johannes) kaatui. Hän oli ollut sodassa mukana sen alusta lähtien. Muiden osallistumisesta en tiedä. Yksi (Matti) oli kuitenkin aktiivinen suojeluskunnassa, joten hänkin on saattanut olla mukana taisteluissa. Isäni mummolassa hänell oli ollut kaappi, jossa oli aseita ja käsikranaatteja. Ilmeisesti eräs sedistäni oli lapsena yrittänyt mennä kyseiselle kaapille, mutta häntä oli kielletty. Tämän on täytynyt tapahtua vasta 20- tai 30-luvulla.

Äitini suvun puolelta tietoni sadan vuoden takaisista tapahtumista ovat vähäiset. Yksi hänen enoistaan oli kallellaan oikealle ja ilmeisesti vähintään yksi vasemmalle. Heidän tekemisistään sodan aikana minulla ei ole tietoa. Mummoltani on peräisin tieto tapahtumasta, jossa ihmisiä vedettiin hevosen perässä, ilmeisesti hengiltä. Mummoni on tuolloin asunut joko Merikarvialla tai Skaftungissa. En osaa sanoa, oliko hän silminnäkijä. Ei ole tietoa myöskään siitä, olivatko asialla punaiset vai valkoiset.

Erään aikalaistodistuksen olen kuullut. Se tosin on aika vähäinen. Eräs minua huomattavasti vanhempi mies kertoi nähneensä lapsena kerran runsaasti jalanjälkiä lumessa. Hänelle oli kerrottu, että paikalla olivat suojeluskuntalaiset olleet harjoittelemassa. Muuta hän ei sota tapahtumista muistanut.

Ajattelen, että voin käsitellä omalta kohdaltani vuosien 1917-1918 sodan muistelemalla ja tutustumalla sukuuni liittyviin tapahtumiin. Olen tyytyväinen siihen, että Suomessa on nyt vallalla anteeksiannon ja unohtamisen henki.

Kun tutustun vanhoihin aineistoihin, huomaan niiden olevan kirjoitettu paatoksellisella asenteella. Se on varmaan ymmärrettävää puolin ja toisin, mutta ajattelen, että meidän on syytä etäännyttää itsemme noista asenteista. Kaikki aikalaiset ovat jo poistuneet keskuudestamme.

On sovinnon aika.

Ei kommentteja: