On mukavaa matkustaa Ruotsissa, joka on kuin pikkuisen kehittyneempi Suomi.
Kaikki on hieman isompaa ja siistimpää, mutta kotoisaa. Luonto on kuin kotimaassa, mutta jotenkin laitettua. Pelloilla olevat yksittäiset puut tai puuryhmä ovat kuin istutettuja. Punamulta on yhä voimissaan. Nurmikot ovat leikatut ja ylimääräinen roina kuljetettu pois.
Kaikesta näkee, että olemme olleet pitkään samaa maata ja eronkin jälkeen kehittyneet samaan suuntaan.
Kaikesta huolimatta veljeskansoista puhuminen on liioittelua. Ruotsalaiset ovat indoeurooppalaista kieltä puhuvia skandidaaveja ja me olemme itäperäistä kieltä puhuvia suomalaisugreja. Me ymmärrämme jonkin verran ruotsia, koska olemme istuneet lukemattomilla ruotsin tunneilla. Jotkut meistä taitavat kyseistä kieltä täydellisisesti, yksi yhdestä syystä ja toinen toisesta. Ruotsalaiset tuskin saavat suomesta irti juuri enempää kuin kiinasta.
Totuus on tietysti monimutkaisempi, mutta maailma toimii stereotyyppisesti.
Minä synnyin taloon, josta näkyi Torniojoen yli Ruotsiin. Pohjoismaiden välinen passivapaus oli jo suurelta osin voimassa. Suomesta käytiin ostoksilla Ruotsissa. Minäkin muistan hämärästi välähdyksen käynnistä Torniojoen toisella puolella.
Sitten Ruotsi katosi kokemuspiiristäni pariksi vuosikymmeneksi. Ensimmäisen opiskeluvuotena menin kesätöihin Ruotsiin. Stocholms svenska oli aika kaukana kouluruotsista. Alkuun en ymmärtänyt paljoakaan, mutta aika nopeasti korva harjaantui ja aloin saada suustanikin jotakin ulos.
Tukholmasta tuli minulle rakkauden kaupunki. Niin myös Saaralle, joka oli myös tullut kesätöihin. Tukholma on meille kummallekin jotakin erityistä. Parin vuoden päästä tulimme Tukholmaan uudestaan, silloin avioparina.
Minä ja sisarukseni olemme vaistonneet, että meillä on jokin suku suhde ruotsin kieleen, ohut mutta suhde kuitenkin. Olemme geeneiltämme varmasti hyvin suomalaisia, mutta jokunen kaukainen säie on länsisuomalaisen äitimme puolelta löytynyt.
Olen pesunkestävä suomalainen, mutta ymmärrätte varmaan, miksi suhtaudun suopeasti Ruotsiin ja ruotsalaisuuteen.
Työurani muovatui sellaiseksi, että 70-luvulla saavuttamani auttava ruotsin kielen taito rapautui käyttämättömänä.
Nyt eläkkeellä olen alkanut virkistää ruotsiani. Olen saanut uuden motiivin. Meillä on kaksi lapsenlasta, jotka kasvavat kaksikieliseksi. Olisi mukavaa oppia paremmin heidän äidinkieltään.
On ollut kannustavaa huomata, että selviän jotenkin pienistä asioinneista ruotsiksi.
Heja Sverige!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti