Ensimmäinen sairaalapäivä

Bussi 58B tuo Hertsigasta Meikun sydämeen, melkein Syöpäklinikan eteen. Hyvästi parkeerausongelmat.

Minut ohjattiin heti aamusta omaan sviittiin, seitsemännessä kerroksessa olevaan yhdenhengen huoneeseen, josta ikkunanäkymä antaa Meikun alueen sisäpihalle ja eteläisiin rakennuksiin.

Tänään minulle on annettu sitä koolla alkavaa ainette, jonka nimen aina unohdan. Kuuluu hoito-ohjelmaan. Aamupäivällä otettiin verenpaine, paino ja mitä kaikkea. Myöhemmin samoja uudestaan.

Pari lääkäriä kävi hoitajan kanssa kiertueella juttelemassa. Kuulin, että hoitoani suunnittelee iso ryhmä asiantuntijoita, patologikin kuuluu olevan mukana. Hm, tuota voisi kutsua käytännölliseksi varautumiseksi kaikkeen.

Lähetettiin labraan verikokeisiin. Sanoivat voivansa myös kutsua huoneeseeni ottamaan. Mikäs tässä kävellessä, joutavan miehen. Niiden ottaja totesi projektien tuovan heille hankaluuksia. Kuuluvat siis tutkimushankkeeseen. Virtsakin otettiin. Mitähän olisi sanonut, jos olisi komennettu huoneeseeni.

Päivä näytti etenevän leppoisasti. Ruoka tuotiin huoneeseen ja oli hyvää. Menin kahville alakerran kanttiiniin, koska ruokaan ei sitä kuulunut. Palatessani minut lähetettiin isotooppikuvauksiin ja annettiin ohjelappu käteen. Siinä sanottiin, että pitää olla ollut syömättä, mutta sen kerrotiin olevan kyseisen osaston tiedossa.

Talsin osastolle videoiva kännykkäni edellä ja sitä ujosteltiin. Minuun pumpattiin ensin suolaliuosta, sitten jotakin - no, mitähän se oli - ja sitten jotakin isotooppia. Kuvaus oli tutuksi tullut prosessi. Iso ympyräkaari reikineen oli tässäkin tilassa, mutta tämän mittauksen teki iso vinosti rintani yläpuolella oleva levy. Nyt mitattiin sydämeni kuntoa.

Hoitajat pitävät kirjaa sisääni menevistä nesteistä ja minä ulos tulevista. Olen oppinut paikalliselta hevosmiesten tietotoimistolta, että se liittyy munuaisiin. Jos nesteet alkavat jäädä kroppaan, se on merkki siitä, että hoidot haittaavat munuaisten toimintaa. Jos niin käy, tarvitaan lisää toimenpiteitä. Tämä tietotoimisto on minun ja kahden muun aika samanlaista taudinkulkua kokeneen miehen muodostama vertaisryhmä. Onkohan täällä muita kuin rintoja ja kiveksiä.

Vertaiseni ovat minua huomattavasti minua nuorempia. Ehkä siksi huoli taudista tuntuu olevan heillä jatkuvasti mielessä toisin kuin minulla, jolla on jo pitkä ja rikas elämä takanani.

Olen käynyt aulassa piirtelemässä erästä viherkasvia. Eräs hoitaja kävi juttelemassa ja puskaradio on toiminut.

Vaimoni tuumasi, että minulla on täällä tosi hyvä oltavat. Mukavia puuhia ja nuoret hoitajattaret passaavat. Tosi mukavaa on mutta viljelläkseni taas tummaa huumoria, voisin arvella tämän olevan riskitapausten osasto, jossa hoitajat ovat aivan ihania, mutta hyvin varttuneita. Mitä meitä kiusaamaan. On lääkäritkin kivoja ja muitakin mukavia täältä löytyy.

Päivällinen tuli ennen viittä. Hyvä oli, mutta kahvia ei siihen kuulunut. Iltapäiväkahvin olin saanut nauttia.

Sitten saapui vaimoni ja toinen ystäväenkeli, joka oli hakenut yhteiskäyttöautomme (Jojapojan huushollin kanssa yhteinen) Hermannista ja sitten työläppärini kotoamme, jotta saan senkin lelun käyttööni. Sillä tätä nyt kirjoittelen sairaalan wifin kautta. Vaimoni toi kukkia. Käytävässä hoitaja oli kysynyt mihin huoneeseen ovat menossa ja vastauksen kuultuaan todennut heidän tuovan kukkia taiteilijalle.

Lähdin vieraitteni mukana alas kahville, mutta kanttiini olikin suljettu. Ostin automaatista Frescan ja tulin sitä nauttimaan sviittikerrokseni aulaan. Siitä kehittyi vertaisryhmämme ensi-istunto ja meille passattiin siihen iltapalakin kahveineen jo kuuden jälkeen.

Tähän asti tämä on tuntunut lepolomalta, mutta kun minulla on jo tämä lelu, piirustusvälineitä sekä akvarelli- ja tussivehkeitä tilauksessa, taitaa Suomen kovapäisin leppoistuja (kts. Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista) olla kohta taas vauhdissa. Olokaan ei kuulemma kovin nopeasti huonone.

Tämä keikka kestää vähintään ensi maanantaihin.

Yksi pojistani päätti optimoida ajankäyttöään eilen. Hänelle oli napsahtanut koirankusetus ja hän päätti ulkoiluttaa faijansa samalla. On luvannut kannustaa minua liikkumaa tarjoamalla seuraa. Tuntuu mukavalta. Niinpä kävelimme poikani ja jonkin sortin vinttikoiran kanssa Vanhankaupunginlahden tuntumassa. Sain elää jotakin ennenkokematonta. No uutta sekin on, että olen koiran kanssa ulkoilutettavana. Isompi ihme oli kuitenkin se, että kuulin jäiden ritisevän ja rätisevän pakkasen kiristyessä.

Vieläkin oli mukavaa tulossa. Sain pöhköillä pikkuisen tyttärentyttären kanssa. Voi tätä rakkaudentunnetta.

Huomenna on tiedossa taas uusi kokemus, ensimmäiset sytostaatit.