12.9.2012 |
Mieliala on pysynyt aika hyvänä. Tämä on uusi elämänvaihe, johon liittyy paljon uutta ja mielenkiintoistakin. Katsoin jonakin iltana vanhan Inhimillisen tekijän (Hyvää elämää syöpäkontrollien välillä) Areenasta, jossa oli keskustelemassa uusiutuneen syövän kokeneita ihmisiä. Siitä ohjelmasta ja muualtakin olen oppinut, että voimat eivät ehkä nopeasti palaakaan, jos ja kun syöpä on voitettu.
Voi olla, että ei jaksakaan tehdä työtä täyttä päivää tai pitää keskittää hyvin tarkoin tekemisensä, jotta jaksaa.
Tuollainen voi tuoda mukanaan merkittäviä elämänmuutoksia. Muutto edullisempaan asuntoon. Osa-aikaeläke? Paikkakunnan muutos? Elämä voi muuttua paremmaksikin. Ehkä löydämme paikan, jossa minun Saarani voi paremmin, voi keskittyä kirjoittamaan ja tekemään hienoja savitöitään. Laitetaan kunnon uuni ja kaikki. Minä maalailen ja elämä hymyilee. Lastenlapset käyvät sulostuttamassa arkeamme. Unemahöttöä! Juuri sitä, mutta juuri sitä tarvitsemme.
Olen joskun omaksunut tunnuksekseni "Hyvinkin voi käydä". Nyt sille on käyttöä. Tunnus on syntynyt kokemuksesta. Näkymät ovat olleet joskut toivottomat, mutta silti on selvitty ja parempaakin on seurannut.
On tullut myös mieleen, että kaikki jotka tämän osaston käytävällä kulkevat, eivät päädy terveinä kotiin. Ajatus voi tuntua hetken lievänä ahdistuksena, mutta kaikkoaa sitten jonnekin. Jotkut meistä - ehkä minäkin - perimme ne huonot prosentit. Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että sekään ei ole minulle huono vaihtoehto henkilökohtaisesti, mutta olen syvästi tullut kosketetuksi siitä, että erityisesti läheisilleni se on.
5 kommenttia:
Heikki. Olen ollut leikkauskomplikaation yhteydessä elämän rajalla ollessa tilanteessa jolloin tilanne meni juuri niin, että olin irti ja huoletta kaikesta täällä maanpäällä olevasta, jopa omista lapsista. Paranin kuitenkin.
Ajatella miten pitkällä olet käynyt ja sieltä palannut!
Säilyköön valo(isuute)si! Hyvin voi käydä!
Kiitos Vuokkoystävä!
Eksyin blogiisi yhteisen ystävän facebook-linkin kautta. Oli pakko lukea kaikki kirjoituksesi. Ajattelin poikiasi, jotka olivat mukana saattamassa veljeäni viimeisellle matkalle. Paitsi veljeäni, ajattelin isääni, joka menehtyi syöpään sitkeän taistelun jälkeen. Kaikki valmistautumisaika oli tarpeen. Luopumisen tuska on tullut eläväksi jälkikäteen. Jotkut pitivät kuolemaa itsestäänselvänä, me uskoimme viimeiseen hetkeen asti. Niin teette tekin, sinä ja perheesi.
Usein sitä ihmettelee, miksi ihmeessä tällaista pitää tapahtua.
Lähtijän osa on onnellinen. Me muut pyyhimme kyyneleitä. Nytkin. Meidän on hetkittäin hyvä pysähtyä, vaikka kaikkea ei millään ymmärrä. Ja juuri siksi.
Kiitos hoitavista kirjoituksistasi. Voimia ja uskoa sinulle ja perheellesi!
Lähetä kommentti