Menimme eilen tutustumaan Karjalaisten kesämajaan paikan päälle. Se sijaitsee Jollaksen itäisessä kärjessä salmen rannalla. Vastarannalla on Villinki. Paikka on lumoavan kaunis. Kaukana kaupunki meluineen. Tontti viettää rantaan.
Tontin yläosassa on kaunis päärakennus, joka on vuodelta 1886. Sen edessä on laaja kalliotasanne, joka toimii luonnonpationa. Rannassa on pieni hiekkapoukama, luonnonpatioita, vähän puustoa, grillipaikka, saunaranta ja laituri.
Villa Salmela, joksi paikkaa myös kutsutaan, on oikea peltoon kätketty aarre. Harvat tietävät siitä, mutta ne jotka tietävät, lomailevat siellä tyytyväisinä, eivätkä maksa ilosta kuin roposia.
Rannalle saa mennä retkeilemään kuka vain. Jos viettää rannoilla päivän ja käyttää vain vessapalveluita, maksaa hengeltä vain kolmen euron aluemaksun, joka onkin tarkoitettu vessakulujen kattamiseen. Jos haluaa käydä välillä lepäilemässä päärakennuksen huoneiden sängyissä, pulittaa kuusi euroa hengeltä päivältä. Kahvilapalvelut ovat käytettävissä. Hinnat ovat kohtuulliset.
Päärakennuksen toisessa kerroksessa yksi yhden, yksi kahden ja yksi viiden hengen huone, joissa voi yöpyä. Maksu siitä on kolmekymmentäviisi euroa nuppi. Jos on sopivan seuran jäsen, maksu on kaksikymmentäviisi euroa. Aamiainen maksaa kuusi euroa.
Meiltä on Villa Salmelaan seitsemän kilometriä. Sinne pääsee Herttoniemestä bussillakin. Toisin viimeinen lähtee takaisin jo kolmelta iltapäivällä.
Me voimme lähteä kauniina kesäpäivinä jo aamulla Salmelaan, viettää siellä mukavan päivän ja palata illalla kotiin. Voisi siellä joskus nukkuakin.
Emäntä, Karjalan evakko, oli oikein lupsakka, luonnollisesti. Se, että paikalla on jokunen muukin lomalainen, ei juuri haittaa. Tungosta tuskin tulee. Niin harva tietää paikasta eikä ylläpitäjillä ole varaa markkinointiin. Paikan omistaa kaupunki.
Meillä on nyt kesämökki. Eikä ole talous- tai ylläpitohuolia.
Kävelin eilen Herttoniemen sairaalasta kuten kerroin. Kun sen lisäksi kiertelin Salmelassa kuvaamassa, olin illalla aivan naatti. Pohkeet ovat vieläkin kipeät. Nostelin eilen jalkojani ja kilon puntteja käsillä. Noin pieni puntti ei juuri paina, mutta kun nostaa viisikymmentä kertaa, paino kasvaa kummasti.
Illalla tapahtui jotakin aivan outoa. Saara pyysi, että siirrän kuvat hänen kamerastaan läppärille. Tein työtä käskettyä ja katselin kuvat läpi. Nostin samalla makuuasennossa olevat portraitit pystyyn.
Myöhemmin Saara sanoi, että kansio on tyhjä. Vastasin vähän kyllästyneenä, että kestää ehkä vähän aikaa latautua. Tyhjä se oli. Kuvia ei ollut enää kamerassakaan, koska siirsin ne enkä kopioinut. Etsin kuvia tänään koneen roskakorista, mutta turhaan.
Tässä teillä on salapoliisiromaanin aihio. Paikalla ei ollut muita kuin vaimo ja minä. Me kumpikin olemme sitä mieltä, että emme tehneet sitä. Kuvat ovat kuitenkin kadonneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti