Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

torstai 25. syyskuuta 2014

Kommentteja Mankellin syöpäjuttuun, hermoilua ja rymsteerausaikeita

Kirjailija Henning Mankellin syöpäpäiväkirjasta oli luku eilisen Hesarissa. Mankell vetää yhteen tähän asti kokemaansa syöpädiagnoosin jälkeen. Hän toteaa syövän olevan hänessä, se pysyy aisoissa tai sitten ei. Asiaa ei voi pohjimmiltaan jakaa kenenkään kanssa.

Potilas tuntee hoitojen vaikutukset vain itsessään ja kuolee, kuolee sitten syöpään tai muuhun, aivan yksin, koska kukaan muu läsnäoleva tai läheinen tuskin kuolee juuri samaan aikaan.

Ei asian jakaminen minusta vaadi samojen kokemusten elämistä ruumiissaan. Puolisokin mukautuu syövän kulloiseenkin tilaan ja potilaan mahdollinen kuolema vaikuttaa häneenkin hyvin voimakkaasti. Muihinkin. Toki elämä lakkaa vain potilaan ruumiissa, kun se lakkaa. Siinä mielessä ollaan yksin suuren edessä.

Mankell peilaa kaiken hänessä piileskelevää syöpää vasten. En koe itse samoin. Vaikka tiedostan, että syöpä voi edelleen olla minussa, tunnen olevani mielelläni palaamassa entiseen elämääni. En punnitse asioita sen mukaan, mitä niille voisi käydä, jos syöpä uusiutuisi. Syvyyttä ja rohkeutta päätöksiini koettu syöpä voi silti antaa. Eläköitymismahdollisuudet antavat valinnan mahdollisuuksia, mutta tällä hetkellä koulu vetää minua puoleensa. Voi tietysti olla, että alkaneet yt:t rajoittavat pelivaraa.

Kirjailija kokee välillä lannistuneita päiviä, mutta onnistuu toisinaan pakottautumaan irti synkistä ajatuksista. Minulla ei ole tainnut vielä olla noin ankeita päiviä syövän aiheuttama mielialan vuoksi. Voihan niitä tulla.

Mankell lopettaa kuitenkin optimistiseen lauseeseen: "Se (syöpä) ei ole vienyt elämäniloani ja uteliaisuuttani siitä, mitä huomispäivä pitää sisällään." Hyvältä kuulostaa.

Eilen tuli uutisten jälkeen pätkä Maarit Feldt-Rannan puhetta syövästään. Hänellä se oli uusiutunut ja hän oli selvinnyt siitäkin. Sain sen vaikutelman ettei toinen kerta ollut niin kauhea kuin olen ajatellut. Tuntui hyvältä kuulla.


Tunsin itseni eilisiltana selittämättömän hermostuneeksi. Mietin voisiko se johtua siitä, että luin hyvin lyhyitä tarinoita eli sarjakuvastrippejä, Viiviä ja Wagneria sekä Dilbertiä. Kun vaihdoin proosaan (Supon historia), tuntui mieli asettuvan enemmän pitkälleen.

Saattoi johtua myös siitä, että keskustelimme vaimon kanssa hyvin sensitiivisestä asiasta eli rymsteeraamisesta. Ehkä pelkäsin erimielisyyksiä yksityiskohdissa. Sellaiset taitavat nostaa adrenaliinia, mikä ei ole hyväksi nukkumiselle.

Kolmas mahdollinen syy on kahvi. Join koululla lounaan päätteeksi puolisen kuppia kofeiinillista kahvia ja Birgitassa kupin cappuccinoa.

Otin unen varmistamiseksi melatoniinien lisäksi puolikkaan unipilleriä. Tein mindfulness -harjoitteen. Se tuntui virittävän minua unikohmeeseen. Nukahdin vasta yhden paikkeilla. Kävin aamuyöllä haukkapalalla ja tein pienen krypton. Aika hyvä yö silti.


Juttelimme eilen vaimon kanssa, että voisimme aloittaa rymsteeraamisen perkaamalla turhaa tavaraa pois. Se ei ole helppoa. Pitäisköhän kutsua joku organisointikonsultti avuksi, jonka avulla homman voi tehdä kylmäsydämisemmin. "Oletko tarvinnut tätä kahteen vuoteen?


2 kommenttia:

Anitta Ahonen kirjoitti...

Mankellin juttu osui minunkin silmääni. Lisäksi seuraan Maarit Feld-Rannan kokemuksia naistenlehdistä ja tv:stä, jossa hän esiintyy aika ajoin. Blogisi vastaa eniten omia kokemuksiani. En ole jaksanut ruveta kirjoittamaan, vaikka se olisi voinut olla terapeuttista. En ole jaksanut. Nyt kun hoidot on läpikäyty, olen vain helpottunut ja riemuissani. Tosin olen ollut neljä päivää aivan helvetin kipeä viime viikon sytostaateista ja valkosolupiikistä. Haluan raivata päähäni tilaa uudelle ja normaalimmalle elämälle. Haluan jättää syövän taakse, vaikkei sitä olisi voitettukaan, vaikka se uusiutuisi. Koen, että syöpä tulee olemaan matkakaverini koko lopun elämääni. Sellainen, joka ei jää millekään asemalle, vaan seuraa aina mukana. Jatkan blogisi parissa edelleen.

Heikki Honkala kirjoitti...

Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi Anitta! Normaali elämä tosiaan houkuttelee tässä vaiheessa. Kiva kun viihdyt blogini parissa.