Olen kasvanut Nurmijärven kirkonkylässä kahdeksasta yhdeksäntoistavuotiaaksi. Kirkolla asui eräs aikuinen mies, joka vei meitä kosseja yöretkille metsiin ja oli muutoinkin meidän kaveri. Oheinen kuva on aika pitkältä reissulta. Sama mies järjesti meille pyöräretken. Ajoimme Nurmijärveltä Jyväskylään, josta matkustimme Lahteen Suomi-laivalla. Sieltä jatkoimme fillareilla kotiin. Hän oli jo aikaisemmin järjestänyt vastaavan retken Kotkaa ja siellä Kaunissaareen. Sillä matkalla oli tyttöjäkin mukana.
Pääsimme käymään laivan ohjaamossa ja saimme jopa asettua ruoriin kukin vuorollaan. Ei ollut helppoa saada laiva pysymään linjallaan. Tuntui ettei ruori alkuun kääntäessäni vaikuttanut mitään ja sitten se vaikutti liikaa.
Yövyimme teltoissa ja ruokailimme, missä milloinkin satuimme olemaan. Ravintolassa en muista meidän käyneen kertaakaan, luultavasti ei laivallakaan. Vetäjämme kävi kysymässä kussakin yöpaikassa maanomistajalta luvan leiryitymiseen.
Laivamatkaan liittyy muisto, jonka olen luultavasti muovannut mieleisekseni. Luulen muistavani tilanteen, jonka nyt sijoitan erään saaren ja mantereen väliselle selälle. Muistan laivan lähettyvillä olevan veneen, jossa oli ehkä kaksi tyttöä. Saatoimme vaihtaa heilutuksia.
Paikka tuli myöhemmin minulle hyvin tutuksi. Saaressa oli vaimoni vanhempien kesämökki. On se siellä vieläkin. Nykyään sitä emännöi ja isännöi vaimoni sisko, hänen miehensä ja jälkipolvensa.
Paikka saattoi olla jokin aivan muu. Tuskin näin tulevan vaimoni kuvaamassani tilanteessa, mutta onhan se mahdollista. Sitäpaitsi laiva pysähtyi tuolloin mantereen puolella olevassa satamassa ja mahdollisesti myös saaren eräässä laiturissa.
Olen vasta jälkeen päin ymmärtänyt, miten tärkeää ystävämme meihin uhraama aika oli. Olen kiittänyt häntä jälkeen päin. Hän sanoi saaneensa siitä niin paljona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti